4.6.2014

Tove ei ollut siellä

Kävimme Ateneumin Tove-näyttelyssä jo viikkoja sitten. Olen yrittänyt pari kertaa pukea sanoiksi miten näyttelyn koin, mutten ole siinä onnistunut. Eilen selitin kädet kaarella pyörien ystäville kuuluisan keittiönpöytämme ääressä ajatuksiani. Myöhemmin mietin, että samalla laillahan sen voin teille puhua. Ei minun tarvitse esittää mitään asiantuntijaa, vain oma mielipiteeni.

Näyttely oli minulle pettymys.

Kun ajattelen Tove Janssonia, ajattelen suurta luovuutta yhdistettynä uteliaisuuteen, leikkimielisyyteen, kauneudenkaipuuseen ja vahvaan ajatteluun. Ajattelen anarkismia, rohkeutta, intohimoa.  Ajattelen hulluttelua, ilottelua, herättelyä.

En ollut ajatellut tauluja rivissä, kronologisessa järjestyksessä, ihmisiä marssimassa taulun luota toisen luokse jonossa kuin ankat. Piirustuksia seinien täydeltä, katseet kulkemassa nopeasti ohi, ylhäältä alas, vasemmalta oikealle. Taaperrusta salista toiseen. "Etenemmekö nyt oikeassa järjestyksessä", kysymme. Mitä helvetin väliä!

Näyttelystä puuttuu tunne. (Tunne sen sijaan on vahvasti tiedon rinnalla läsnä näyttelynkin kuratoineen Tuula Karjalaisen erinomaisessa kirjassa Tove Jansson - tee työtä ja rakasta.)

Jos minä olisin Ateneum (kaikkiko mun pitää hoitaa!), niin olisin laittanut suurimman salin seinälle, jättiläismäisenä, sen rakeisen vanhan elokuvatallenteen, jossa Tove tanssii ja loikkii kalliolla. Siitä olisin aloittanut.

Kuva Tovesta ateljeessaan: Kalle Kultala, 1960.

Lue myös: The Guardianissa ehdotellaan Tove Janssonille Nobelia

6 kommenttia:

  1. Kas näin! Minä sitten päin vastoin, kävin kerran, liian nopeasti, ja haluan takaisin. Mulle tämä oli juuri näyttely, eikä elämä, ja oli hauska nähdä kaikki taulut, sävyt, huomata mitä toistuu vuodesta toiseen. Näyttely - siis hän on nyt myös tunnistettu taiteilijana, maalarina, ei vain kirjailijana, tai - kamala! - ainoastaan muumien mammana.
    Oikea suunta - niinpä, who cares! Tulin näyttelyyn alakerrasta jossain keskellä, kävelin edes takaisin - kaikki Garmin piirustukset ja huomata kuinka paljon hän oli vapaan sanan vaikuttaja, rohkea. Ja kaikki esineet, kuten muumitalot, huomata kuinka paljon noissa oli kysymys yhteityöstä. Tunne? Tunne! Ensimmäinen muumitalo on mulle tuttu, ämpäri voidaan veivata alas kaivoon, tiedän koska ole leikkinyt sillä, lapsena. Tove oli kummitätini.
    Näin erilainen kokemus voi olla. ;)

    VastaaPoista
  2. Minä menin kyllä nimenomaan kuvataiteilja Tove Janssonin näyttelyyn, joten pettymys ei syntynyt siitä. En ollut hahmon, tai kirjailijan, tai muumien luojan perässä. Ei hänen persoonansa hänen taiteilijan arvoaan minusta vähennä! Ajattelin, että Tove ei olisi välittänyt tästä näyttelystä, mutta mistäs tiedän, en ole hänen kummilapsensa. Kuten sanoin, vain yhden kirjatoukan mielipide, ei sen kummempaa :) ( Vertailun vuoksi, aikoinaan Picasson näyttelyssä Pablo oli minulle niin läsnä, että häntä olisi voinut ilmasta käsiinsä kahmia!)

    VastaaPoista
  3. Voi Anna, olen niin samaa mieltä...Niin tästä kuin Picassostakin. Kävin ja kiersin, ankkana jonossa ja myös vastavirtaan uiden...miten ikinä kulkien ja kuinka jokaisesta yksittäisestä Toven työstä ja kädenjäljestä aina yhä hurmioituen, silti jäi vaivaamaan epämääräinen tyhjyyden ja kolkkouden tunne. Jotain puuttui ja se nimenomaan oli se tunne, se tunne! Ja sitähän ei minun mielestäni hänen taiteestaan millään muotoa puutu. Mietin ihan samoin, miten hän itse olisi tämän näyttelyn kokenut...

    Elina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No huh, onneksi joku toinenkin koki sen noin. Työthän ovat mitä mahtavimpia, haltioiduin esimerkiksi itselleni tuntemattomien fenkoleiden edessä. Ja omakuvat <3 Vaan mikä sen tunnelman hiivutti? En osaa sanoa.

      Poista
  4. Mielenkiintoista! Voiko olla niin että ei ole ainoastaan kysymys näyttelystä itse, vain että se jollakin tavalla myös kuvailee Pablo Picasson ja Tove Janssonin erot, ihmisenä ja taiteilijana? Kuinka he hallitsivat julkisuuden, ja suhtautuivat siihen?
    Kummilapsuus ei kuulu asiaan sinänsä, enkä yhtään tiedä olisiko Tove välittänyt tästä näyttelystä vai ei. Tiedän vain että julkisuus oli hänelle hyvin raskas, ja hänen oli pakko taistella saamaan toimia kuvataiteilijana, sellaisena kuvataiteilijana kuin hän itse halusi olla, kun kriitikot kritisoivat, ja kirjoittaa mitä hän itse halusi, kun kustantaja halusi muokata tekstiensä ja miljoonat odottivat, ja vaativat, aina lisää muumia ja hänellä oli tarve kirjoittaa muuta.
    Siksi näyttely sinänsä on tärkeä. Ja Kirjatoukan mielipide siitä innostaa! Kiitos kun aina kirjoitat niin – jaa, herkästi? :)

    VastaaPoista
  5. Mielenkiintoista! Voiko olla niin että ei ole ainoastaan kysymys näyttelystä itse, vain että se jollakin tavalla myös kuvailee Pablo Picasson ja Tove Janssonin erot, ihmisenä ja taiteilijana? Kuinka he hallitsivat julkisuuden, ja suhtautuivat siihen?
    Kummilapsuus ei kuulu asiaan, enkä yhtään tiedä olisiko Tove välittänyt tästä näyttelystä vai ei. Tiedän vain että julkisuus oli hänelle hyvin raskas, ja hänen oli pakko taistella saamaan toimia kuvataiteilijana, sellaisena kuvataiteilijana kuin hän itse halusi olla, kun kriitikot kritisoivat, ja kirjoittaa mitä hän itse halusi, kun kustantaja halusi muokata tekstiensä ja miljoonat odottivat, ja vaativat, aina lisää muumia ja hänellä oli tarve kirjoittaa aivan muuta.
    Siksi näyttely sinänsä on tärkeä. Ja Kirjatoukan mielipide siitä innostaa! Kiitos kun aina kirjoitat niin – jaa, herkästi? :)

    VastaaPoista

"Talk to me Harry Winston, tell me all about it!"