Ja må hon leva!

Kurkistin aamulla kello viisi peiliin. Kyllä, Kirjatoukka vain paranee vanhetessaan. Tukkaa on esimerkiksi Luojan kiitos enemmän kuin alkuaikoina.

Näihin aikoihin neljäkymmentä vuotta sitten Kirjatoukan mutsi pinnisteli Naistenklinikalla, ja faija katsoi Englannin valioliigan matsia tulevien isovanhempieni luona. Kun sujahdin myöhään illalla kauniisti tuomenkukan tuoksuiseen maailmaan (oma versioni tapahtuneesta), eivät upouudet mummo ja vaari laskeneet upouutta isää sairaalaan ennen kuin tämä oli saunonut ja laittanut puvun päälleen. Niin merkittävä tapahtuma oli Kirjatoukan syntymä.

Tänä aamuna äitini esitteli kuvia ja muistoja vuosien varrelta. Vauvakirja paljastaa ensimmäiset merkittävät kirjalliset taipumukset. Lyijykynäpiirros on vaarini tekemä, Kirjatoukkuus alkaa hahmottua. Sininen verrattain kulahtanut paita on isäni pelipaita, pienen tyttövauvan syntymävuodella varustettuna.

Kaksiviikkoisen nuoret vanhemmat olivat jo mielestään eläneet seesteistä vauva-arkea kyllikseen, joten he pakkasivat bébén pyykkikoriin ja kuplan takapenkille, ja hurauttivat päiväretkelle erääseen aurinkoiseen pikkukaupunkiin aavan meren rannalle; Hankoon... Ja kun Kirjatoukka oli vihdoin tolpillaan, eli vuoden ikäinen, lähdettiin kiertämään Eurooppaa. Ensimmäinen pysähdys, Pariisi.

Paljon puhutaan varhaislapsuuden merkityksestä ihmisen elämään. Tiedä häntä sitten. Mutta nyt täytyy mennä, lippalakkipäinen postipoika seisoo rappusilla samppanjalaatikko kainalossa, lemmikki- ja kielokimput odottavat maljakkoon pääsyä ja mieskuoro laulaa loilottaa puhelimen päässä.