Takaisin Kreikkaan

Hotelli Kourmas

Leigh Fermorin talo

Leigh Fermorin talon lahti

Pouloksen taverna

Sekatavarakauppa, Areópoli

Horiatiki, jälleen, aina

Hotelli Kourmas

Leipomo, Areópoli

Asiminan talossa

Hotelli Kourmas

Hotelli Kourmas

Mystras

Gythionin talon puutarhassa

Iltauinti

Kourmas ja Leigh Fermor. Ja Mani.

Pouloksen taverna

Pouloksen taverna

Pieni kiukkuinen kissa

On the road

Asiminan talossa

Kirjoittaminen takkuaa. Se ei johdu siitä, ettei olisi mitään sanottavaa, vaan siitä, että on sitä liikaa. Nupissa on ruuhkaa, tekstiä tulvii, se puuroutuu ja hajoaa avaruustomuksi ennen kuin ehtii näppäimistölle. Kuvia sen sijaan tästä hetkestä, tästä elämästä ei ole juuri ollenkaan. On niin pimeää päivin öin. Monta päivää päivittämätön blogi roikkuu ajatuksissa mukanani kuin kengänpohjaan takertunut vessapaperi ja nolottaa ihan yhtä paljon. Erityisen vaivaannuttavaa jostain syystä on ollut se, että päällimmäiseksi roikkumaan on jäänyt juuri tuo mariseva kirja-arvosteluni.

Onneksi on Kreikka, josta on vielä tarinoita kertomatta. Ja kun aikansa matkapäiväkirjojaan ja suttuisia kuviaan selailee, saattaa käydä näinkin: olen yllättäen palaamassa jo kesäkuussa takaisin Kalamataan.

Mutta ennen uusia seikkailuita nyt vielä matkamuistoihin.

Peloponnesos koostuu siis kolmesta "sormesta"eli kapeasta niemestä. Keskimmäinen on nimeltään Máni ja nyt hurautamme sinne.

Kalamatasta matka alkoi Taygetoksen vuorijonon ylityksellä. Se tarkoitti niin kiharaisia teitä, että auto piti pysäyttää parikin kertaa, jotta sain hengitellä alati viilenevää vuoristoilmaa ja kerätä voimia vielä muutamaan mutkaan. Ensimmäisenä pysähdyspaikkana oli henkeäsalpaava Mystras, joka oli Konstantinopolin kanssa bysantinajan merkittävin kaupunki ja nykyään UNESCON maailmanperintökohde. Ihmeellinen, ällistyttävä Mystras!

Mystras on lähellä Spartan kaupunkia, jossa emme tällä kertaa pysähtyneet. Kaikki manilaiset ovat kuulemma ankarien spartalaisten jälkeläisiä, hyvin ylpeitä juuristaan ja he todentotta ottavat yhä pahan silmän, erilaiset mafiatyyppiset verikostotoimet ja mitä luovimmat kiroukset tosissaan. Jännittävää. Koitin siis käyttäytyä kerrankin mahdollisimman säyseästi ja olla ärsyttämättä ketään.

Yövyimme oppaideni ystävän talossa Gythionin lähellä. Tarina kertoo, että Gythionia ovat olleet perustamassa niin Herkules, Apollo kuin Castor ja Pollux'kin, kyllä siellä sietää pysähtyä. Ilta oli lämmin, mutta pilvinen ja tuulinen. Söimme satamassa pienessä ravintolassa, jossa mustekalanlonkeroita kuivatettiin narulla ja jossa aallot löivät suolaisia pärskeitä pöytiin asti. Näimme pöydästämme lukuisien kukkuroillaan olevien annostemme yli pienelle saarelle, jossa Troijan kaunis Helena kuulemma oli viettänyt ensimmäisen yön ryöstäjänsä Parisin syleilyssä. (Näettekö, mikään Kreikassa ei ole vain tavallinen kylä, tavallinen saari tai tavallinen yhtään mikään. Kaikkialla seikkailevat taruolennot, jumalat ja tuhansia vuosia vanhat historian henkilöt. Pääni on vieläkin pyörällä. Voin vain toivoa, että edes toistan tarinoita oikein.)

Katoimme perillä iltauinnin jälkeen talolla vielä kattoterassille palan juustoa, keksejä ja viiniä ja nuuhkimme kukkivien sitruunapuiden sulostuttamaa ja sirkkojen sirityksen täyttämää ilmaa ennen nukkumaanmenoa. Heräsin lintujen lauluun hopeisessa oliivilehdossa, työnsin lasiovet auki puutarhaan ja laskin kissat sisään. Sähköt menivät vasta juuri kun olin saanut keitettyä vedenkeittimellä vettä pikakahviani varten, joten kaikki oli hyvin.

Hyvästelimme kissat, poimimme uimapuvut narulta ja jatkoimme matkaa.

Kalamatan alueen vehreyden jälkeen Mani näytti karun kauniilta. Kaikki, aivan kaikki oli hiekkakivenväristä, vaalean, melkein säkenöivän pölyistä ja kasvillisuus vähäistä. Talot olivat kapeita ja korkeita ja tuijottivat mykkinä ikkuna-aukkoineen korkeilta rinteiltä ja jyrkänteiltä kuin hölmistyneet kasvot. Tässä maailmankolkassa on jotain erityislaatuista, joka tekee ilmastakin erilaisen, samoin tunnelmasta. Areópoliin päästyämme kurvasimme ensin matkaseuralaisteni ystävättären Asiminan luokse, pääsin siis vihdoin kreikkalaiseen kotiin. Joimme kylmää vettä ja söimme sokeroituja viinirypäleitä, joihin pystyin vain vaivoin keskittymään. En saanut silmiäni irti luolamaisesta talosta, valtavasta tulisijasta, pitsiliinoista, tekokukista ja sadoista valokuvista ja ikoneista. Olimme suunnitelleet Asiminan kanssa yhteistä retkeä aivan niemen eteläkärkeen, Vatheiaan, mutta se sai jäädä toiseen kertaan tuulisen sään tähden. Hyvästelimme.

Nappasimme nopean lounaan Areópolin keskusaukion kahvilassa melkein suuren vapaussodan - joka alkoi muuten nimeomaan täältä - sankaripatsaan juurella. Kreikkalaista salaattia, paikallisia piirakoita, jotka ovat kuin pelkkää lihapiirakan kuorta, hyviä ja rasvaisia sekä Myhos-olutta. Oli aika etsiytyä majapaikkaamme.

Olimme varanneet huoneet läheisestä poukamasta, pienestä rantakylästä Limenistä. Minun huoneeni oli hotellin sivuseinustalla lahdelmaan päin. Pienellä parvekkeella oli pöytä ja kaksi tuolia, alla turkoosia vettä, pihkalta tuoksuvia havupuita ja ympärillä paria mopedia lukuunottamatta rikkumaton hiljaisuus. Kaikki kylpi kullankeltaisessa valossa. Kieltäydyin kohteliaasti kävelyretkestä ja jäin istumaan parvekkeelle Kyllikki Villan kanssa, puhelin hänelle ja kiitin kaikesta siitä matkustamisen tärkeyden pohdinnasta, joka kenties minutkin oli vuosien lukukokemusten jälkeen sysännyt yksin matkaan.

Se hetki parvekkeella oli yksi matkani kohokohdista. Luulen, että olin mielessäni nähnyt juuri tämänkaltaisen näyn, kun kuvittelin kuukauttani Kreikassa. Parveke, meri, tuolille ojennetut jo ruskettuneet sääret ja kirja. (Silti olin iloinen, että elelin kaoottisessa Kalamatassani, se antoi loppujen lopuksi enemmän.)

Lähdimme illalliselle takaisin Areópoliin. Asiminan poika Poulos omistaa keskustassa ravintolan, ja iltaisin autoilta suljetuille mukulakivikaduille oli nostettu pieniä pöytiä. Me menimme kuitenkin sisään paksujen kiviseinien ja holvikaton suojiin. Jos lukija koskaan näissä maisemissa vaeltaa, kehotan häntä istahtamaan tähän ravintolaan. Ruoan tähden, sillä kyseessä oli yksi parhaista matkoillani nauttimistani aterioista, mutta myös Pouloksen tähden. Jos milloinkaan olet nähnyt vanhoja mosaiikkeja tai seinämaalauksia antiikinajan sotilaista, tiedät nyt miltä Poulos näyttää. Kapeat kasvot, korkea otsa, tummat hiukset, parta ja kulmat. Silmät ovat mantelinmuotoiset ja raskasluomiset, suu kaunis ja nenä jylhä. Historia avautuu tämmöisissä hetkissä hauskalla tavalla. Mutta mitään sotisopaa saati harjaksilla varustettua kypärää hänellä tietenkään ei ollut. Eikä Poulos ollut ollenkaan sotaisa, vaan hurjan sympaattinen, nauravainen ja kiltti. Keittiössä hänellä häärii parimetrinen, alati korvasta korvaan hymyilevä kirkasääninen poika, joka taikoi herkkuja pöytään pieni pannullinen toisensa perään. Kaikki oli suunnattoman maistuvaa! Joko vakuutuit?

Ja sitten siitä kreikkalaisten vieraanvaraisuudesta: viereisen sekatavarakaupan rouva oli hänkin oppaideni ystäviä. Hän vilahti kuin varjo ravintolan takahuoneeseen illan aikana ja myöhemmin selvisi, että kuitatakseen laskumme. Olimme kiitollisia, kylläisiä ja valmiita petiin.

On ihmeellistä, että vaikka kuinka hyvin (ja paljon) söisi, niin aamulla on aina nälkä. Roikuttuani aikani yöpaidassa parvekkeen kaiteen yli huokailemassa aamun valkenemista valuimme alakertaan aamiaiselle. Pöydissä oli silitetyt valkoiset pellavaliinat, asiakkaina vain me. Vanha rouva kantoi meille pöydän täydeltä erilaisia leivonnaisia ja kakkusia, kuten kikkuroita peloponnesoslaisia lalagioita, tuoreita kananmunia ja paksua jugurttia. Kuppeihin kaadettiin kahvia ja laseihin appelsiinimehua. Syötin tuolini jalan alla kyyhöttävää pientä äkeää kissanpentua, otin sata kuvaa.

Paluumatkalla pysähdyimme vielä Stoupan rannalle etsimään Zorbaksen jalanjälkiä ja ajoimme viehättävän Kardamilin läpi. Kardamilissä on kuvattu Before Midnight-elokuvan muutama kohtaus ja varsinkin Kardamilin liepeillä sijaitseva kirjailija Patricl Leigh Fermorin talo kiinnosti. Sekä kirjailijan itsensä että elokuvan takia. Elokuvassa talo esiintyy "Jessen ja Célinen" Kreikan majapaikkana. Mutta tästähän kirjoitinkin jo aikaisemmin, turhaan toistan.
Talossa ei voi tällä hetkellä vierailla, sen kohtalo on hiukan epäselvä (kuinka kreikkalaista...). Oli kuitenkin ihmeellistä löytää se kauniista poukamasta, ikkunat merelle tähyillen, nähdä kivinen laguuni ja kurotella hedelmäpuiden yli pihapiiriä ja kaunista rakennusta. Kiipesimme mutaista polkua suurelle portille, annoin kämmenen liukua kivimuurilla. Vaaleansinisten ikkunanpokien takana paloi valo.

Pari hyvää osoitetta reissukirjaan:
Mystras
Pouloksen taverna (fb), Areópoli
Hotel Kourmas, Limeni

Tanssin Zorbaksen rannalla

Pakkohan se nyt on lukea, Zorbas.

Parasta olisi ollut tarttua kirjaan Kreikassa, koska jotenkin uskon, että tämä teos (kuten mm. Henry Millerin Marussin kolossi, jonka Kalamatan rannoilla ja pölyisellä parvekkeellani hiki päässä hurmiossa luin) ei vain aukea täällä viileänvaaleanharmaan marrastaivaan alla ihan samalla tavalla. Mutta koska lukumaisemani ei nyt ihan heti Kreikaksi muutu, saa meren ympäröimä Hanko kelvata.

Kerro minulle Zorbas kirjan tapahtumat sijoittuvat Kreetalle, josta kirjailija Nikos Kazantzakis oli kotoisin. Kreetalla kuvattiin myöhemmin myös kuuluisa elokuva kirjaa mukaellen. Siksi koko maailma tietenkin sijoittaa villin Zorbaksen aina Kreetalle, jossa Zorbaksesta on otettu ilo irti monin mahdollisin tavoin. MUTTA! Vakuuttavan 30 päivän peloponnesolaistaustan omaavana haluan oikoa muutamaa asiaa ja jakaa kanssanne seuraavan järisyttävän informaatioryppään tarinan taustoista. Vaikka puhummekin nyt kirjasta emmekä elokuvasta, sallin mieleenne liukuvan Mikis Theodorakiksen säveltämän tunnusmusiikin ensimmäiset tahdit... tiidittitti tiidittitti tiidittitti...

Aloitetaan:

Luulitko, että tarina Zorbaksesta on satua? Ei se ole, Zorbas on (melkein) totta. Mutta sen ihan oikean Zorbaksen etunimi ei ollut Alexis, vaan Giorgis.

Ja jos Giorgis Zorbas ei seikkailutkaan Kreetalla, niin missä sitten?

Giorgis Zorbas ja kirjailija Kazantzakis päätyivät tosielämässä yhteen kun Zorbas aloitti työt Kazatzakiksen hiilikaivoksilla lähellä pientä Stoupan kylää, aivan Kalamatan naapurissa, vuonna 1917. Asuiko Zorbas jo Stoupassa kun he tapasivat, vai tulivatko he Stoupaan yhdessä, tästä esiintyy eriäviä mielipiteitä. Yhtä kaikki, kirjaan innoittaneiden tapahtumien näyttämö on täällä.

Raskaiden kaivospäivien jälkeen istuttiin Stoupassa alas, kumottiin kuparikannullinen jos toinenkin viiniä läheisiltä rinteiltä, ja Zorbaksen ehtymätön elämännälkä ja salvialta tuoksuvat tarinat alkoivat kutoa verkkojaan Kazantzakiksen päässä.

Ja siellä, Stoupassa, Kalogrian hiekkarannalla, johanneksenleipäpuiden, pinjojen ja valtavan, oliivitarhojen hopeoiman Taygetos-vuoren suojaamassa poukamassa Zorbas todellakin tanssi.

Minäkin olen nyt käynyt sillä rannalla. Oli yksi ainoista harmaista päivistä, sataa tihutti lämmön läpi. Pieni lahti oli vehreä kuin sademetsä, tuoksui aavistuksen makealta, mutta eniten meren suolalta. Vesi läikkyi laiskasti rantaan. Ranta oli tyhjä, kesäisin se on suosittu ja vilkas rantatuoleineen, aurinkovarjoineen, lapsilaumoineen pikkuruisine ämpäreineen ja lapioineen. Nyt hiekka oli märkää ja tummaa, parin laudan levyinen polku oli liukas. Rantaa reunustivat pienet tavernahökkelit, jotka olivat lokakuussa jo kiinni. Ballerinojen kärkiin tuli suolasta valkoiset puolikuut, Zorbaksen santourin sijaan soi lintujen laulu.

Frankofiilinä sain kuin sainkin rakennettua aasinsillan rakkaalle Rivieralleni:
Zorbas on kirjoitettu... ANTIBESISSA! (Kreikkalaisten antiikin aikana perustaman Antipoliksen nimi tarkoittaa "vastakaupunkia". Toisella puolella lahtea kun hehkui jo silloin Nizza, Nikaia.)

Kirja syntyi vasta vuosikymmeniä Zorbaksen kohtaamisen jälkeen, vuonna 1946 kun ympäri maailmaa kiertänyt Kazantzakis oli asettunut toviksi Ranskaan. Antibesin Place du Safranierilta löydät pienen Kazantzakikselle omistetun kivitaulun ja -penkin. Myös Stoupan rannalla on Kazantzakiksen pronssinen rintakuva.

Stoupasta voisi kirjallisuudesta kiinnostunut matkailija muuten vuokrata romaanista tutun aidon kivitalon, joka on niin viehättävä, että sen viehättävyydelle aitouskin häviää. Kyllä, siellä haluaisin yöpyä, syyksi riittävät (jos ei jo kirja niin) tuo yksinkertainen tulisija, kivilattiat ja siniset, puuvillaiset päiväpeitot.

Niin, se kirja: en ole vielä lopussa, mutta koukussa olen. Naisia, suuhunpantavaa ja musiikkia rakastava sydämellinen Zorbas pursuaa elämää aika lailla raakana ja suodattamattomana, kaikenlaisesta korrektiudesta vapaana. Ihmiset ovat elukoita, sanoo Zorbas. Kirjailija, minäkertoja (ja lukijakin) tuskailee paikoitellen Zorbaksen suoraviivaista elämänkatsomusta (toki maailma ja aikakin on eri) mutta myös oppii häneltä paljon.

On tärkeää lumoutua elämästä jokaisen aamuruskon myötä uudelleen, nauttia aina kuin se on mahdollista ja tuntea syvästi, niin syvästi, että tunne purkautuu välillä hikikarpaloita heruttavana tanssina. Hulluus ei ole hulluutta, vaan elämänvoimaa.

Kirja on vahva, jotenkin fyysinen, vähän mystinenkin lukuelämys. Teksti tuoksuu ja soi, jotkut kohtaukset ovat niin hienoja että vavisuttaa. Nautiskelen hitaasti.

Kirja myös avaa kreikkalaisuutta, jota minun oli matkallani joskus vaikea ymmärtää. Niin toimii kirjallisuus parhaimmillaan.

"Jäimme vaieten lieden ääreen istumaan iltamyöhäiseen saakka. Tunsin jälleen kuinka onni asuu yksinkertaisuudessa ja kohtuullisuudessa - lasi viiniä, kastanja, pieni vaatimaton liesi, meren kohina, ei muuta. Tunteakseen, että tämä on onnea, tarvitaan vain yksinkertainen ja tyytyväinen sydän."
(Suomentanut ranskan kielestä, Vappu Roos.)

Turkkilaisten tieltä lapsena paennut ja järkyttävien näkyjen ja pelon aiheuttamaa epätoivoa aina mukanaan kantanut Kazantzakis on haudattu kotiin Heraklioniin, Kreetalle. Hänen hautakivessään lukee meidän toteemipaalullemme Kyllikki Villallekin tärkeä motto:

En toivo mitään. En pelkää mitään. Olen vapaa.
Δεν ελπίζω τίποτα. Δε φοβάμαι τίποτα. Είμαι λέφτερος.

Psssst: Jos Kalamatan kulmat alkavat kiinnostaa, myös minun lokakuun kämppäni on nyt airbnb:ssä! Sanokaa ihanalle Marialle terveiset.

Sitruunainen kanapata pitää auringon vielä esillä

Usein matkojen jälkeen himottaa kokata kohteen makuisia ja mukaisia juttuja, ja jotenkin sillä lailla koittaa pitkittää matkaa. Tässä tapauksessa sitä hiukan myös yrittää ujuttaa kokemaansa muillekin. Ensimmäisenä iltana söimme pieniä lihapullia, katkarapuja ja mustekalarenkaita, toisena iltana kokkasin tsatsikia, kanaa ja jälkiruoaksi hunajaisia hedelmiä.

Sain Kreikan vuokraemännältä tuomisiksi ihanaa, maailman parasta, paksua, vihreää kalamatalaista oliiviöljyä ja Kalamatan oliiveja. Ne olivat tietysti pääosassa.

Rapean, sitruunaisen uunikanan ohje on Soppa 365-sivustolta, se henki tarpeeksi välimerellisiä tuulia käydäkseen melkein - ihan tarpeeksi - kreikkalaisesta. Hieman alkuperäistä reseptiä tuunaten tein ruoan näin:

Sitruunainen kanapata

Pese perunat ja puolita ne sen kummemmin kuorimatta. Isoimmat potut voi laittaa neljään osaan. Lado suureen, öljyttyyn uunivuokaan, valele öljyllä ja mausta suolalla. Nakkaa perunat uuniin saamaan nopea väri pintaan ja sitten pois, on aika lisätä muita vihanneksia.

Lado toiseen öljyttyyn uunivuokaan tarpeellinen määrä kanaa, mielellään jotain luista osaa. Minä käytin Naapurin maalaiskananpojan paisteja, jotka on jo esimaustettu sitruunalla ja persiljalla. Lisämausta tarvittaessa. Ruskista kanat ihanan rapeakuoriseksi erikseen, ennen kuin kaikki yhdistetään.

Lohko nyt myös punasipulia, paprikaa, kesäkurpitsaa ja vaikka muutama pehmenemään päin oleva tomaatti. Kumoa uunista tulleiden perunoiden päälle. Oliiveja kourallinen. Muiden ainesten määrästä riippuen yksi tai kaksi luomusitruunaa, hyvin pestyä, kuorineen neljään osaan ja pataan nekin. Samoin tölkki tai kaksi latva-artisokkaa. Mausta kokonaisilla valkosipulinkynsillä, suolalla ja mustapippurilla. Sopivia yrttejä tähän pataan ovat mm. kuivattu rosmariini, oregano, timjami ja miksei pieni minttukin.

Onko tarpeeksi sekavaa? :)

Nyt on siis aika yhdistää: Sinulla on yksi suuri vuoka, jossa on paahtuneita perunoita ja loput kasvikset hyvin mausteiden kanssa sekoitettuna. Nosta nyt rapeat kanat päällimmäiseksi ja laita koko komeus uuniin, kunnes kaikki on kypsää ja tuoksuvaa. Tarkista maut, roiskuta vielä hyvää oliiviöljyä ylle.

Tein taas satsin, jolla olisi syöttänyt koko spartalaisen armeijan. Se osoittautui onnenpotkuksi, sillä olen  ehtymättömän vuoan ansiosta ehtinyt istua kaksi päivää aamusta iltaan hankolaisissa kahviloissa filosofoimassa sekä levittämässä suullisesti myyttisiä seikkailuitani kaikille, jotka suostuvat (tai itkevät ja suostuvat) kuuntelemaan!

Hunajaomenat ja -päärynät

Kuori, poista siemenkota ja pilko muhkeita omenoita ja päärynöitä ja aseta lohkot kauniille vadille.
Valuta päälle (timjami)hunajaa.
Koristele kanelilla ja pähkinöillä.

Lisää Kreikka-fiilistelyä? Kiva klippi Peloponnesoksen alueesta katsottavissa täällä.

Penelope palaa kotiin

Minullehan tunnetusti juuri mikään ei ole helppoa. Ei lähteminen, ei oleminen eikä näköjään myöskään palaaminen. Ei ole ollut ihan yksinkertaista solahtaa taas omaan arkeensa.

Olin koko taksimatkan Kalamatasta Ateenaan ja lentomatkan Ateenasta Helsinkiin maalaillut mielessäni tunteellista, huumaavaa ensikohtaamista perheen kanssa lentokentällä, vain päätyäkseni kiukkuisena ja pettymyksen kyyneleitä nieleskellen viestittelemään ulko-oville että missä hemmetissä te oikein ootte.

Eivät he sentään unohtaneet olleet, olivat vain väärällä saapuneiden portilla, tähyilemässä ihan muita tulijoita. Sain kävellä yksikseni läpi kaikkien sydämillä tai japaninkielisillä kirjaimilla koristeltujen kylttien, vastaanottokomiteoiden, omistajiaan vasten hyppivien koirien ja toisiaan syleilevien parien ja mennä piiloon ilmoitustaulun taakse hätyyttelemään omiani. Ja sitten kun vihdoin kohtasimme, ja sain puristella niitä kaikista rakkaimpia poskia (voi miten kauniilta he näyttivät!!), he olivat unohtaneet takkini ja syyssaappaani kotiin. Kompuroin autoon kylmästä kalisevin hampain.

Taivas, miten palelinkaan, oikeastaan kaksi kokonaista vuorokautta. Palelin autossa, palelin kaupassa ja palelin jopa peiton alla. Leuat vain loukkua löivät. Nyt keho vähitellen tottuu, tai sitten vain muistan miten näihin säihin pukeudutaan, sisällä kivitalossa, ja ulkona.

Kun Odysseus palasi retkiltään, hän ei varmastikaan ajautunut ensimmäiseksi hellan ääreen ja pyykkihommiin. Tämä Penelope sen sijaan huomasi vaatteidensa taas tuoksuvan paistinrasvalle vain tovi kynnyksen yli astumisen jälkeen. Osta pyykinpesuainetta, osta tiskiharjoja, osta suolaa, alkoi heti rooli raksuttaa. Älkää ymmärtäkö väärin, oli ihanaa kokata taas isommalle joukolle. Yksin en ollut vaivautunut laittamaan itselleni salaattia tai munakasta kummempaa, ja niitäkin vain harvoin. Kunhan tulin ajatelleeksi Odysseuksen kotiinpaluuta.

Kaikki mitä olen kokenut, olen kokenut yksin. Se on erilaista. Ketään kotona ei tunnu kiinnostavan Peloponnesoksen kartta, jonka levittän pöydän kulmalle. He eivät ehdi edes vilkaista kuinka sormeni piirtää teitä, rantoja ja antiikin pylväitä, rinkuloi kylien ja kaupunkien nimiä. He eivät jaksa kuunnella reissujuttujani, ja ymmärrän sen ihan hyvin. Elämä jatkuu, on jatkunut ja loikkinut eteenpäin ihan koko ajan ilman minuakin. Ehkä olisi pitänyt aloittaa kykloopeista ja seireeneistä eikä kertoa vain pienistä tavernoista, joiden edessä aaltoili suolainen meri ja joiden rappusilla kissanpennut kisailivat.

Viimeiset yöt meluisassa Kreikan kodissani olin alkanut haaveilla hiljaisista öistä. Mutta kun se hiljaisuus lopulta laskeutui omaan sänkyyni, se ei ollutkaan unelmaa. Se oli kuin paksu villaryijy, jonka alle tunsin tukehtuvani. En ole juuri nukkunut, olen vielä välitilassa. Sormeilen aavistuksen päivittyneessä ranteessani pyörivää korua, jossa on Fatiman käsi, ja yritän siirtää itseni kokonaan tähän elämään.

On vaikeaa päättää jatkaako siitä mihin jäi, vai onko tämä jonkin uuden alku.

Kuvat: Suloinen pikkukaupunki Pylos. 

Kalaa, kalaa

Ja niin siinä kävi, että kuukauden matka taittui viimeiseen päiväänsä. Jo aamusta sateli ja lämpotila putosi ennätysalhaiseksi, vaivaiseen yhdeksääntoista. Vilutti moinen. Kreikkalaiset naapurini olivat toki jo hyvän aikaa kiskoneet aamulla toppaliiviä ylleen ja kipsuttelivat menemään turkisreunaisilla talvinilkkureillaan. Yksi bussipysäkillä tunikassa ja varvastossuissa törröttävä turistinpullukka oli erottunut katukuvasta entistestäänkin.

Ajattelin jutella kanssanne vähän Kalamatasta.

Kalamataa en parhaalla tahdollakaan voi sanoa kauniiksi kaupungiksi. Kaikenlainen esimerkiksi Rivieralle tyypillinen eleganssi puuttuu tyystin. Ensivaikutelma oli jotain Serbiaa, Bulgariaa, tai kuvitelmaani niiden olemuksesta. Mutta mitä ihminen pelkällä kauneudella? Olen ollut lukuisissa kauniissa kaupungeissa, joiden pinnan alla ei ole mitään. Sen minkä Kalamata kauneudessa häviää, se mielenkiintoisuudessa, cooliudessa, aitoudessa ja säpinässä voittaa.

Kaupungin nimestä ja sen alkuperästä on erilaisia tarinoita. Minä valitsin sen, jossa muinoin oli kalamatalainen nunna, jolla oli hyvät silmät, kalá mátia. Silmät saivat kaiken pahan kaikkoamaan.

Postauksen otsikko tulee hauskasta kalkatuksesta, jota kuulee joka puolella. Kun kohdataan, kysytään tietysti mitä kuuluu, ja siihen kreikkalainen vastaa kalá, kalá eli hyvää, hyvää!

Kalamata on isohko (asukasluku melkein 70 000), hyvin toimeentuleva kaupunki, joka elää tupakkatehtaan, ouzo-tehtaan ja varsinkin niiden kaikista kuuluisimpien kalamatalaisten eli oliivien ansiosta melko vaurasta elämää keskellä Peloponnesosta, niemimaan kolmen "sormen" toisessa tyvessä. Kalamata on myös opiskelijakaupunki, katukuva vilisee kauniita nuoria ihmisiä!

Ateenalaiset tulevat kaupunkiin lomillaan ja viikonloppuina. Toisin kuin muun maalaiset turistit, eli lähinnä saksalaiset, englantilaiset ja vaikkapa hollantilaiset, he jättävät suosiolla suloiset pikkukylät väliin. Ruoka on Kalamatassa kuulemma huomattavasti parempaa ja edullisempaa kuin vain muutamien kilometrien päässä sijaitsevissa tunnetummissa lomakohteissa, Ateenasta puhumattakaan. Ja ateenalainen arvostaa sitä, että kaikki tulee läheltä. Kalamata ympäristöineen onkin sitä viheriöivintä Kreikkaa, varsinaiden runsaudensarvi.

Mutta toki Kalamatassakin nähdään vieraita muista maista: Kalamatan lentokentän kautta kulkee porukkaa lähiseuduille, Messiniaan, Maniin ja vaikkapa laivalla Kreetalle. Osa jää muutamaksi päiväksi Kalamataan. Kaksi kertaa näin myös suuren risteilyaluksen Faron-kadun päässä, joka sylkäisi sisuksistaan matkustajia päiväksi tai muutamaksi tunniksi kaupungin kaduille. Sesonki on lyhyt, ja vaikka rannan hienot hotellit kesällä täyttyvätkin, sain soperrella kreikan alkeitani ihan yksin näin lokakuussa. Tuntuu käsittämättömältä, että tähän maailman aikaan, kun kaikki paikat on valloitettu, näin mainio kohde on monille tuntematon.

Minusta parasta kaupungissa on se, että sain kokea ihan tavallista kreikkalaista elämänmenoa, rantalomaa ja kaupunkiloman samassa paketissa. Lähialueen retkistä puhumattakaan. Jo parin tunnin säteellä on valtavasti historiaa ja kulttuuria aikojemme alusta. Välillä tuntui, että läikyn yli, siksi en ole pystynyt edes kirjoittamaan kaikesta näkemästäni ja kokemastani. Vielä.

Asioita, jotka ärsyttävät, on ollut myös. Tietysti, missäpä ei. Olen ollut tulla hulluksi kreikkalaisten, tai siis kalamatalaisten kanssa toisinaan. Bussikuski ja taksikuski saattavat olla uskomattoman tylyjä, tarjoilijalta ei irtoa hymyä, aina ei edes palvelua ollenkaan. Matkailija ei todellakaan kohtaa mitään erityistä ystävällisyyttä kuin satunnaisesti, kukaan ei ole kiinnostunut mistä tulet tai miksi. Päällimmäinen tunne on, että nämä eivät rahojani tarvitse, ja se on oikeastaan aika vapauttavaa. Pikkuliikkeissä asiointia melkein pelkäsin, korskeat myyjättäret savukkeineen tiskin takana eivät varsinaisesti ilahtuneet asiakkaista.

Ristiriitojen kaupunki: kaunista ja rumaa, helppoa ja vaikeaa, kylmää ja lämmintä, puhdasta ja likaista. Töykeää tai sitten ylitsevuotavan vieraanvaraista. Asiat hoidetaan joskus vähän sinne päin, toisinaan kaikki on täydellistä. Meinasin seota kun en pitkään aikaan alussa pystynyt päättämään mitä mieltä kaupungista olen!

Tunnen pakottavaa tarvetta listata muutamat ravintolat, joita suosittelisin, jos lukija tänne päätyisi:

Kardamo (kreikkalaista ruokaa vähän modernimmalla tvistillä, erinomainen)
Platanos (perustettu vuonna 1918, musiikkia, spontaaneja tanssiin puhkeamisia, grillattua siankamaraa)
Kantoina (torin peltikatoksen alla, toooosi trendikäs, kivat vibat)
Katelanas (sympaattinen pikkupaikka rantabulevardilla)
Notias (marinassa, perheravintola, hyvää grillattua mustekalaa)
San Allote (oikein hyvää ruokaa ja ystävällinen palvelu, vanhanaikainen)

Se yksi souvlaki-kioski vanhassa kaupungissa jäi kokeilematta, ja monta muutakin houkuttelevan näköistä paikkaa. Kuppiloiden määrä on pökerryttävä! Ja mikä mukavinta, tuntuu, ettei tässä kaupungissa voi syödä huonosti, varsinkin jos vanhaan, hyvään tapaan seuraa missä kaupunkilaiset itse istuvat.

Viinit yllättivät. Pöytäviinikin oli muutamaa poikkeusta lukuunottamatta oikein hyvää. Kantoinassa on huippuvalikoima kreikkalaisia viinejä, sinne vain maistelemaan. Pulloja saa ostaa myös mukaan. Hauska yksitysikohta: Peloponnesoksen alue rikastui 1900-luvun alussa, kun Ranskassa riehui viiniköynnöksissä tauti. Ranskalaiset tulivat ja ostivat kaikki seudun rypäleet ja kreikkalaiset elivät herroiksi rypälerahoilla.

Kaupungissa on kaikkien ihanien pitsiverho-kaislatuoli-tupakansavu-tavernojen lisäksi uskomattoman trendikkäitä kahviloita kuten Bistroteca, Luna Lounge ja Trilogia. Hotel Pharaen kattoterassilta aukeaa hieno näköala rantabulevardille, Taygenos-vuorelle ja merelle, sekä toiselta sivulta kaupungin kattojen yli.

Kaupungin nähtävyyksistä mainitsen erityisesti linnanrauniot korkealla rinteella, josta on hieno näkymä yli kaupungin aina merelle saakka, sekä vasta avatun kansallispukumuseon, joka oli valtava yllätys ja elämys. (En olisi uskonut, että sanon kansallispukumuseosta näin, mutta ne kirjailut, ne värit!) Saanko sanoa myös Kalamatan tori? Se ON nähtävä ja koettava!

Ei, kyllä nyt on niin, että minun on eri postaukseen vielä kirjattava retket lähiseuduille, sillä muutenhan ette saa koskaan tietää kauniista, antiikin sotilaan näköisestä Pouloksesta, Nestorin palatsin ällistyttävistä väreistä, pienestä parvekkeesta Limenissa, rannasta, jolla Zorbas oikeasti tanssi...

Lopettelen tältä erää. Vedän ikkunaluukut kiinni ja jätän perjantai-illan megalomaanisen humun sekä ihanien avotulella paistettujen kanavartaiden tuoksun ulkopuolelle. On yritettävä nukkua, vaikka mieli myllertää. Matka on ohi. Taksi kaartaa kulman takaa aamulla kello 6:30 ja noukkii kadulta erään kaikki rahansa syöneen naisen ja hänen oliiviöljyä loiskuvan matkalaukkunsa. Kadulta, jonka nimi on Evripidou, joka katkeaa keskeltä, koska siinä on pieni kirkko. Siis keskellä ajoväylää, vähän vinossa. Vastapäisestä kerrostalosta puuttuu yksi asunto kerrosten välistä, on vain reikä ja betoniset tukipilarit. Laihoja, pienikasvoisia kulkukissoja kipittää joka puolella... 

Kuvassa lämmin juoma, rakómelo, joka sopii tarjottavaksi vaikkapa glögin sijaan viilenevinä iltoina:

Rakia tai tsipouroa (tai vaikka vodkaa)
Hunajaa
Neilikoita
Kanelia
Omenanlohko

Lämmitä, sekoita, tarjoa.

Reissu-Anna

Ystäväni Ira lähetti minulle melkein tyhjän kortin, jonka yläkulmassa luki vain kehotus kirjata ylös minkälainen on seikkailijatar-Anna.

(Hän lähetti minulle myös kaksi muuta korttia, kirjan ja ihanan sitaatin, kiitos niistä kaikista.)

Kortti lojui avaruuskeittiöni tiskillä muutaman päivän kunnes haparoin kynän käteeni ja aloin kirjoittaa.

Anna on (matkailijana):
levoton
fomo-tyyppi
arka
ja vähän ujo
huono päästämään irti
sopeutuvainen
pesänrakentaja
luottavainen
rutiiniensa vanki
ankara itselleen
liikaa miettivä
kiinnostunut kaikesta
kaikkiruokainen
ja syömistä rakastava
nopea oppimaan
innostuja
ihmis-ihminen
paljon unta tarvitseva
eli väsyneenä nihkeä
siisteyttä rakastava
turhasta stressaava
haalija
laiska
mieleltään tempoileva
ikuinen huolehtija (teenkö oikeita asioita?)
itseään koko ajan tarkkaileva
maailmaa itsensä kautta tarkkaileva
liian jotenkin TIETOINEN itsestään koko ajan
vuoristoteillä pahoinvoiva
kiintyvä
visuaalinen
vedestä ja kahvista riippuvainen
pakahtuva
kiihkeä
kyllästymistä pelkäävä
omia ajatuksia välttelevä
liikaa Yle Areenaan turvautuva
huonoa omaatuntoa ihmeellisistä asioista kokeva
ahne elämyksille
ahne kaikin puolin
...

Luulin, etten keksi mitään, mutta kortti täyttyi hetkessä ääriään myöten.

Olen oppinut pieniä asioita itsestäni ja ylipäätänsä tällä matkalla.

1. Pelkääminen on turhaa. Taisin kirjoittaa tämän jo kerran, mutta en saa maalattua mieleeni niitä tunteita ennen matkaa, kun tuijotin kattoon kello 4 yöllä ja päätin aamulla perua koko roskan. Mitä pelkäsin?

2. Ihminen on sopeutuvainen eläin. Paljastan teille jotakin vähän kipeää: kun olin juuri saapunut Kalamataan ja kämpille ja jäin ensimmäisen kerran yksin, purskahdin itkuun. Päässäni takoi vain yksi ajatus. Minun on mahdollisimman nopeasti selvitettävä miten pääsen täältä Ranskaan. (Ranskaan? Kuinka ei kotiin Hankoon?) Seuraavana aamuna sisustin jo olohuonetta, hyräilin, tutkin katujani ja nyökkäilin naapureille. Olin aloilleni asettunut ja tyytyväinen olooni. Olen ollut joka päivä sen jälkeen täällä kotonani.

3. Ikävä ei ole ylitsepääsemätöntä. No tätä kai pelkäsin eniten. Nykyajan vempeleet ovat hyvä-paha asia. Olen melkein koko ajan läsnä kotijoukkojen elämässä ja arjessa, vaikka heillä kuulemma onkin erillinen whatsapp-ryhmä, joka muodotuu lähtöni aiheuttamista Survivoreista.

4. Sadepäivä on tylsä päivä missä vain. Itse asiassa elämä on aika samanlaista missä vain. Hiustenpesua, tiskejä, kaupassa käyntiä, laskujen maksamista.

5. Kuukausi on lyhyt aika. (Miksen lähtenyt vuodeksi samalla panikoinnilla?)

6. Minäkin olen sama. En minä tule muualla muuksi, vaikka salaa olinkin niin toivonut. (En ole esimerkiksi laihtunut kymmentä kiloa.)

7. Kaikki järjestyy. Ei pesukonetta? Pyykit hoituvat kuluneessa oranssissa muoviämpärissä. Ei lämmintä vettä? Keitetään kattilassa. Kaikki järjestyy.

8. Älä väännä senkin vänkääjä. Anna olla. Älä ohjaile.

9. En olisi arvannut, miten vaikeaa on mennä yksin syömään. Aivan sairaan vaikeaa. Eilen illalla alkoi sataa kaatamalla ja jouduin syöksymään kaupungilla kuljeskellessani lähimpään kuppilaan. Se ei olisi ollut valintani, jos sää olisi ollut toinen, siinä oli jo ulospäin jotain sulkeutunutta. Kukaan tyhjässä tavernassa ei puhunut yhtään englantia. Istuin kuitenkin alas vettä valuen ja tilasin mintulla maustettuja lihapullia tomaattikastikkeessa, jogurttia ja pita-leipää. Sain kanaa ja ranskalaisia. Minulla ei ollut kirjaa mukana, vain yksi tyhjä postikortti, jonka kirjoittaminen (yritin tehdä sen mahdollisimman hitaasti) vei kiusallisesta ruokailuhetkestä noin puolitoista minuuttia. Leikin mielessäni urheaa sotareportteria ja selvisin hengissä ja ehkä vain hiukan huijattuna ulos ravintolasta.

10. Tärkein opetus siis: Pidä aina kirjaa kassissa.

(11. Aurinko ei enää juuri rusketa lokakuussa, vaikka olisi 30 astetta lämmintä.)

Olin ajatellut, että teen tämän vasta viimeisessä Kreikka-postauksessa, mutta miksi pihtailemaan kiitoksia? Tämä matka ei olisi ollut lähimainkaan sama, ei lainkaan yhtä onnistunut, enkä olisi kai koskaan oppinut ymmärtämään Kreikkaa ilman Ullaa ja hänen kumppaniaan Tatea. He ovat väsymättä kuskanneet minua ällistyttäviin, syvästi vaikuttaviin paikkoihin, kerranneet jumaltarinoita korvaani ja syöttäneet kaikilla herkuilla mitä tällä maalla on tarjota. Silloin ensimmäisen päivän iltana, surkean romahdukseni jälkeen lapoin itseeni Ullan parvekkeella hortaa, rapeakuorista kanaa, paistettuja perunoita ja kreikkalaista salaattia, hörpin viiniä, nakersin kakstushedelmää ja aloin taas elää. Siis kiitos.

Välillä olen miettinyt pitäisikö minun olla enemmän yksin, rypeä kämpällä ja katsoa mitä minulle tapahtuu, mitä minusta kumpuaa. Mutta miksi niin? Miksi minä ajattelen että minun täytyy tavoittaa jotakin kurjuuden kautta? Miksi en katsoisi rauhassa mitä minusta kumpuaa kun olemme ajelleet aamulla syrjäiselle rannalle, loikoilleet kuumilla, valkoisilla, pyöreillä kivillä, keskustelleet kirjallisuudesta, lukeneet horoskooppeja (Zeus on tunne-elämäni puolella ja tuo hyviä asioita, mutta kaikki uudet tuttavuudet eivät ole hyväntahtoisia), tilanneet lisää tuorepuristettua appelsiinimehua, uineet ja taas uineet?

Tähän matkaan liittyy tänään hiukan haikeutta ilmeisesti siksi, että se on väistämättä taittumassa kohti loppuaan. On viimeinen lauantai-iltani täällä. Siksipä lähdemme tänään porukalla ulos, menemme torikatoksen alle viinibaariin, syömme, juomme ja iloitsemme. Juhlimme ystävyyttä ja ehkä vähän sitä poloista seikkailija-Annaa, joka uskalsi lähteä ja ottaa vastaan sen, minkä matka oli antava.

Päivän kirja: Claes Lindskog, Kreikkalaisia jumalaistaruja ja satuja.

Rakastan

Torstai-iltana se tapahtui, paria päivää vaille kahden viikon rajapyykin kohdalla. Kuulin itseni huudahtavan minkä syömiseltä kerkesin, että RAKASTAN tätä paikkaa, RAKASTAN näitä tyyppejä. Se oli kuin pieni räjähdys.

Tunne oli ehkä niin vahva, koska se oli syntynyt ristiriitaisuuksista, omien ennakkoluulojen kanssa kamppailun kautta, kypsynyt hitaasti, mennyt vähän salaa ihon alle. 

Rakastan tätä syömisen meininkiä. Sitä, että tilataan pieniä lautasellisia kaikkea ja tinakannullinen viiniä, sen sijaan että jokainen ottaisi alkuruoan, pääruoan, jälkiruoan ja 16 cl rieslingiä. Sitä että pöytään levitetään paperi, kaikille katetaan vain pienet lautaset, haarukat ja jalattomat lasit, ja keskelle pamautetaan vesikarahvi sekä kimpale leipää. Rakastan sitä, että syödä voi milloin vain, mitä vain. Torilla on katoksen alla vaatimaton kanttiini, jossa kiskotaan kello yhdeksältä aamulla avotulella käristettyjä souvlaki-vartaita ja huuhdellaan ne ouzolla alas. Haluan sinne kuollakseni.

Rakastan sitä, että ihmiset ovat koko ajan ulkona, yhdessä. Mummojen piiriä penkeillä talojen seinustalla. En ole kuuna päivänä missään maailmassa nähnyt näin paljon kahviloita ja tavernoita kuin täällä, ja ne ovat aina täynnä. Rakastan iltoja, jolloin ulos lähdetään vasta yhdeksän jälkeen ja istutaan kiireettä sametinpehmeässä, pihkantuoksuisessa yössä huolettomina kuin peipposet. 

Rakastan tätä jatkuvaa mölyä. Nukun paremmin kuin koskaan, vaikka kajahtanut korttelini mesoaa tauotta yötä päivää. Itse asiassa heräsin viime yönä hetkeksi klo 5 siihen, että oli niin hiljaista, että pelotti. Nukun kuin vauva äänimatossa, joka on sekoitus kovaäänistä käheää puhetta, undulaatteja, koirien hauketta, omaan ääneensä rakastuneita pappeja, moottoripyöriä, vesiletkuja, television tietokilpailuja, lemmentöitä, sirkkeleitä ja pakoputkien pauketta. 

Rakastan asuntoani keskellä kaupunkia. Rakastan makuuhuoneeni nunnaluostarimaista tunnelmaa, lakattuja puulattioita ja rottinkikalusteita, rakastan karun olohuoneen nurkkaan sisustamaani sohvaryhmää. Rakastan etuparveketta, josta näen kadulle, jonka keskellä on kirkko ja kirkon takana maauimala täynnä mekastavia lapsia. Rakastan pölyistä ja kapeaa takaparveketta, josta katselen pyykkinaruilla lepattavaa elämää, muureilla nukkuvia kissoja, sitä yhtä puuttuvaa asuntoa vastapäisen talon neljännessä kerroksessa. Lepakoita, jotka halkovat ilmaa lämpimässä yössä. Rakastan jopa mintunvihreää keittiötä, jota on vähän teipillä paikkailtu ja joka näyttää avaruuselokuvan komentosillalta (se on rakennettu jälkeenpäin). Uuni on korkealle nousevista mustuneista jäljistä päätellen syttynyt joskus palamaan, jääkaappi sirisee ja paukahtelee ja lähtee kohta lentoon. Rapussa on lamppu palanut, sitä ei kukaan kai aiokaan vaihtaa. Käännän avainta avaimenreiässä öisin puhelimen taskulampun valossa. Tiedän jo nyt, että minun tulee tätä kaikkea ikävä.

Rakastan vuokraemäntääni, joka tuo minulle pinaattipiirakkaa, oliiviöljyä, oliiveita, viinirypäleiden mäskistä tehtyä, pähkinöillä koristeltua jälkiruokaa, tomaatteja, munakoisoja, paprikoita, sitruunoita ja ihmeellisiä hedelmiä, joita en tunnista. Rakastan tavernaa nimeltä Platanos, joka on on ollut paikallaan plataanin alla aina, ja jossa istuu vanhoja miehiä sinisissä villapuseroissa, nuoria leiskuvahiuksisia tyttöjä ja jossa pitkässä pöydässä juodaan Fix-olutta ja hoilataan kitaran säestyksellä rebetikaa. Rakastan ihmeellisiä kivivilloja, joita kaupungissa on jäljellä 1800-luvun lopulta. Niistä osa on hylätty ja niiden sisällä kasvaa salaisia puutarhoja, jotka näkee jos kurkistaa lahonneiden ikkunaluukkujen välistä. Erityisesti yhteen olen ihastunut, tässä ihan lähellä, vanhaan tupakkatehtailijan taloon.

Rakastan sitä, että pärjään, etten pelkää, että uskalsin. Rakastan sitä, että tänään olen valtavan onnellinen.

Juuri nyt kotikadun päässä puistossa on tsipouro-juhlat.Tsipouro on noin tuhat vuotta vanha grappaa muistuttava viinaksinen (kaikki täällä on vähintään tuhat vuotta vanhaa) ja miksei sitä nyt juhlittaisi lapsosten kanssa sunnuntaiaamuna. Tanssivat myös ympyrää jalkojaan viskoen, näen sen tästä parvekkeelta, jossa istun valkoisella muovituolilla haalistuneen ja rispaantuneen katoksen alla vielä näin iltapäivälläkin yöpaidassa ja varvastossut jalassa ja kirjoitan. Sanomalehden mainoksessa luki "niin paljon tsipouroa kuin jaksat juoda". Buzuki soi, laulu vaikertaa ja kiemurtelee jonnekin rintalastan taakse. Savu kantaa taivaallisia tuoksuja pitkiltä paperiliinoilla katetuilta tiskeltä.

Olin jo päättänyt, että pysyn tänään aloillani ja tylsistyn, sillä kirjoittaminen kumpuaa minusta näköjään vain tyhjyydessä. Olen ajatellut, että kenties on parempi, että asun pimeyden maassa, sillä muuten en ehkä saisi koskaan mitään aikaiseksi. Valo ja lämpö saavat minut hilpeäksi, ulospäinsuuntautuneeksi ja uteliaaksi ja silloin kirjoittaminen jää.

Toisaalta olen vasta täällä ymmärtänyt, kuinka paljon vihaan valottomuutta ja kylmyyttä, ja mykkiä kuulaotsaisia raivopäitä, joita meillä jostain nykyään sikiää. Ehkä kuitenkin kipaisen puistoon ja ahmin yhden pita-leivän grillatulla kanalla ja keikutan varovasti varpaitani musiikin tahtiin. 

Paluu hiljaiseen, marraskuiseen Hankoon voisi olla vaikea, ellei siellä odottaisi rakkaus, valoista kirkkain.

Filakia, eli suukkoja teille kaikille sunnuntaihinne, erityisesti sen yhden rapistuneen valkoisen kivitalon väelle Suomen eteläisimmän bulevardin varrelle.

Päivän kirja: Ritva Hapuli, Matkalla kotona- Kyllikki Villan matkapäiväkirjoista (Faros)

"Ehkä se on matkan idea. Itsensä koetteleminen"

Suorituspaineita

Nettiyhteys kämpillä toimii taas vihdoin, kiittäkäämme jumalista vaikkapa Hefaistosta, tulen, sepäntaidon ja tekniikan jumalaa. 

(Vai sittenkin Hermestä, joka kunnostautui mm. jumalten sanansaattajana ja matkailijain suojelijana?)

Paljon on jäänyt tällä välin kirjoittamatta, ja se yksi pitkä kirjoitus, jonka aikaan sain, otti ja katosi kerta kaikkiaan käsittämättömiin. En jaksa kirjoittaa kaikkea nyt uusiksi, vaikka se olikin tärkeää. Se käsitteli sitä ahdistusta, joka äkkiä iski toisen viikon pyörähdettyä käyntiin.

(Kyllä, pystyn angstaamaan myös paikoissa, joissa on lämmintä ja aurinkoista, aikojen alun sivistyksen historiaa, taivaallista ruokaa pilkkahinnalla, jääkylmiä viinikannuja, kermaisia leivoksia, suurisilmäisiä kissoja ja sitruunapuita. Tämä on minun kykyni, jokaisella on omansa.)

Tuntui, että kaikilla oli valtavia odotuksia minun matkani suhteen, etten koskaan pysty täyttämään kaikkia matkaani ladattuja toiveita, joista osa ei ole edes minun. 

Aloin pelätä, että tuotan pettymyksen. 

Kenelle? 

Itselleni, kotiväelle, teille. Omat odotukseni ovat tietysti kaikista suurimpia. Suuria kuin vuori nimeltä Kori.

Suorituspaineita siis. Osaanko tehdä tämän kaiken nyt oikein? Käytänkö aikani oikein? (Ja mikä oikein on?)

Taistelen joka päivä asian kanssa vähän tai paljon, se riippuu.

Rauhoitan itseäni sanomalla, että loppujen lopuksi tämä on kuitenkin vain matka, vain kuukausi, vain alku.

Tänään lähdin aamulla taas torille. Keskiviikon ja lauantain toripäivistä on tullut viikkoni ankkurit, torilla viihdyn parhaiten. (Toiseksi parhaiten viihdyn lämpimässä meressä, kolmanneksi parhaiten missä vain tavernassa ja neljänneksi parhaiten omassa makuuhuoneessani, joka on ihana.) 

Olin ollut aikeissa kirjoittaa teille, että minä en selvästikään kiinnosta näitä ihmisiä pätkääkään. En jotenkin pääse lähelle. Olin tottunut Ranskassa siihen, että ajauduin vähän väliä solmimaan ihmeellisiä ohikiitäviä ystävyyssuhteita kadunkulmissa ja kahviloissa. Toki siellä minulla on kieli puolellani, täällä olen kielipuoli.

(Ullan ansiosta olen tietysti tavannut jo joukon ihmisiä, jotka kaikki ovat ottaneet minut ystävällisesti vastaan. Ja vuokraemäntäni on itse suloisuus, pussailimme juuri ovenraossa kun hän tuli tuomaan viinirypäleenmehusta valmistamiaan makeisia. Tarkoitan nyt esittelemättä elämääni risteäviä ihmisiä.)

No nyt bussipysäkillä aloin jutella pienen mummon kanssa. En tiedä miten me sen teimme, mutta hän kreikkaa puhuen ja minä suomea, me keskustelimme hyvän tovin.
Sanoin nimeni ja hän omansa. Se oli Patra. Kerroin, että asun Evripidou-kadulla kuukauden ja teen tietokoneella töitä. Hän viittilöi että siinäkö, missä on kirkko vinossa keskellä katua, ja minä sanoin että siinäpä juuri, kirkon yläkerrassa. Mummo oli menossa silmälääkäriin ja minä kerroin että olin menossa torille. Hän kysyi (kai) pidänkö Kalamatasta, ja minä sanoin (toivottavasti) että pidän oikein kovasti.

Bussissa tapahtui valtavasti asioita. Tuskin vetolaukkuaan suurempi mummo livahti sisään keskiovista ja sitten kuski ja mummo huusivat toisilleen pari pysäkinväliä. Sitten tuli ihan ilman mitään pysäkkiä ruuhkassa etuovesta yksi mamma, ja alkoi toitottaa päivänpolttavaa asiaa kuskille silminnähden raivoissaan. Valitettavasti sitten tulikin jo torin pysäkki ja jouduin nousemaan pois kesken draaman kaaren. 

Täällä, koko tämän kreikkalaisen näytelmän pääosassa ovat vanhat naiset.

Torilla on nyt verkasäkkikaupalla myynnissä kastanjoita ja laareittain maapähkinöitä, joita minä pääsin syömään yhtenä päivänä suoraan pellostakin. Lumoudun katselemalla ostoksillaolijoita: alan ymmärtää mihin näiden sitkasten hyvä terveys ja korkea eliniänodote perustuu. Tomaatteja ei osteta muutamaa suloista yksilöä, vaan muovikassillinen. Samoin omenoita, makeita viinirypäleitä, appelsiineja, paukkuva muovikassillinen kutakin. En ole ikinä koskaan nähnyt vastaavaa. Vihreitä lehtiä, hortaa, kassillinen, pinaattia samoin. Vihreitä ja kirjavia papuja kilotolkulla. (Täällä runsaudensarvessa jopa kaktukset kasvavat hedelmää, niitä pitää käsitellä varoen ja kuoria veitsellä ja haarukalla, sillä niissä on piikkejä.) Valtavasta kalakaupan valkoisesta muovisäkistä heiluvat laitojen yli mustekalan harmaat imukupeilla varustetut lonkerot ja liiviin ja lakkiin pukeutuneella ukolla on myyntikojunsa edessä jaloistaan sidottu elävä kukko, suuri kuin hirvenvasa. 

Myyntipöydillä on myös läpinäkyvissä muovipulloissa vihreää oliiviöljyä ja tynnyreissä sekä metallikanistereissa lisää. 

Kaikki se hyvä uppoaa näihin kirkassilmäisiin vanhuksiin, jotka terveellisen ruokavalion lisäksi vaeltavat mäkisiä kujia kotiinsa kantamuksineen, vetäen äärimmilleen lastattuja kärryjä perässään vahvoina kuin pienet härät.

Eilen satoi. Se oli hyvä, sillä en olisi ehkä näkemättä uskonut, että se on täällä valkoisen, polttavan kovan valon maassa mahdollista. Ilma tuoksui sateen jälkeen ihanalta, lämpötila putosi illalla armolliseen kahteenkymmeneenviiteen. Söimme Kardamo-nimisessä tavernassa muun muassa munakoisotahnaa ja maksaa sitruunalla.

Ainakin se tuntui oikealta.

Päivän kirja (joka tuli Suomesta ja ilahdutti aamulla minua postilaatikossa niin sanoinkuvaamattomasti): Henry Miller, Marussin kolossi.

Uneton Kalamatassa

Näin nukkumista harrastavana ihmisenä olen havainnut seuraavaa. Kun minun proosallista pohjoismaista päätäni alkaa painaa, käynnistyy Kalamatassa vasta rituaali, jonka olen nimennyt Iltamekkalaksi. Eilen kotiuduin mielestäni keskellä yötä, mutta alakerran nuorukainen oli vasta lähdössä äidin silittämä kauluspaita päällä syömään. Kalispéra, kalispéra vaan kaunis poika, aja varovasti sillä riivatulla mopedillasi.

Ja kun Aamumekkala alkaa kello kuuden kieppeillä ja kaikki lähtevät ovet paukkuen kahdeksaksi töihin, olen tullut siihen tulokseen, että kreikkalaiset nukkuvat vain noin kolmetoista minuuttia yössä. Viikonloppuisin vähän vähemmän.

Tänä aamuna, kun joku hakkasi ennen kuutta rautatankoa asfaltin läpi (tai siltä se ainakin kuulosti) ja katukissalla oli kiljuva kiima, luovutin seitsemän aikaan ja nousin vuoteesta. Tarvitsin suihkun ja kahvia, mutta kumpaakaan en saanut, sillä sähkökatko. Silti saan koko ajan enemmän kuin olin ikinä uskaltanut toivoa.

En enää ollenkaan muista minkälaisena näin elämäni täällä, silloin kun kaikki oli vielä vasta jännittävä haave. Asunto on jo tuttu, sanon hei koti kun tulen retkiltäni ja huomenta koti kun herään. Onneksi en ainakaan ole ollut yksinäinen, sitä pelkäsin eniten.

Ioulia sanoo kahvilassa, että skandinaavit tunnistaa siitä, että kahvi heitetään huiviin minuuteissa.
Miksi???? hän parkuu ja tökkii käsivarteen. Me ostamme kahvin ja juomme sen hitaasti, jotta saamme olla mahdollisimman kauan ihmisten ilmoilla, lähellä ystäviämme, puhua ruoasta ja politiikasta ja elämästä yleensä. Siksihän kahville mennään, olemaan! 

Minä änkytän jotain tehokkuudesta. Tehokkuudesta! Voisin saman tien kuristaa itseni.

Osaan pyytää kreikaksi puolimakean jääkahvin maidolla (jassas, ena frappé metrio, me gála, parakaló) ja juon kraanavettä kaikista karuimmissakin tavernoissa. Minä, neurootikko.

Nukkumaan käydessä sydämentykytyksestä huomaa, että pystyn vasta ottamaan vastaan pieniä annoksia kerrallaan tätä kaikkea. (Paitsi ruokaa.) Kuten hehkuvaan lämpöönkin, kestää hetken tottua.

(Viime yönä hain kaapista filtin, ja sanoin itsekseni, että syysyöt ovat jo viileitä. Niinpä niin.)

Päivän kirja: Nuori alaston nainen, Arja Saijonmaa
Kuva: Kahvila Messinissä. 

Varpaat vedessä, pää pilvissä

Olkoot paikoin kuinka moukarilla hakatun näköinen Kalamátan keskusta hyvänsä, niin heti rantatielle päästyä aukeaa näkymä, joka on Kreikkaa sellaisena kuin me haluamme sen nähdä. Alan ymmärtää, että olen mainioilla paikoilla, ympärillä on valtavasti nähtävää. Vain taivas on rajana.

Näiden seutujen historia yltää kauemmaksi kuin ajatukseni. Juttelen kahvilassa frappén äärellä kreikattarien kanssa ja he luettelevat seuraavan seitsemän vuoden verran nähtävää ja koettavaa. Kuukausi alkaa tuntua vähältä. Muistikirjani on sivu sivulta täyttynyt vaikeasti lausuttavista paikkojen nimistä. Mene Pylokseen, he sanovat ohimennen, hiukan haaveellisina, ja meripihkahelmet soljuvat heidän sormiensa välissä. Odysseuskin kävi siellä harharetkillään...

Ja aina: annan sinulle lomatalomme avaimet, voit yöpyä siellä niin kauan kuin haluat.

En ole ikinä nähnyt niin paljon oliivipuita kuin vuoren nimeltä Kori rinteillä. Niiden ansiosta syön, juon ja kieriskelen oliiviöljyssä, ja se näkyy. Hiukseni ovat jo kuin leijonanharja, kynnet vahvat kuin taltat. Iho päivettyy ja hehkuu, posket punastuvat tomaattiensyönnin maailmanennätyksestä. Juon vettä kuin kameli. Olen myös yltäpäältä timjamihunajassa, merisuolassa, vuohenmaidossa ja viinirypäleiden, granaattiomenoiden sekä viikunoiden mehussa.

Jos joku nyt keksisi paistaa minut vartaassa avotulella, maistuisin takuulla ihanalta! (Lisukkeeksi suosittelen paahdettuja kastanjoita ja kevyttä punaviiniä.)

Mainitsinkin jo kissat, mutta ne tunkenevat vastakin melkein jokaiseen kirjoitukseeni. Niitä on yhtä paljon kuin oliivipuita. Ne puhuvat, ja niillä saattaa olla Kleopatran silmät sekä viikset samassa naamassa, kuten ylimmässä kuvassa.

Elsa, pieni lintuseni, kysyi kotoa käsin miltä meri näyttää. Katso lapseni, se on ihmeellinen!

Kuvat tiistain Kitriesin reissulta.