Tutta calma

Meillä on Herra Kameran kanssa tänään Suuret Tulevaisuuskeskustelut.

Meillä on hyviä kokemuksia tästä tekniikasta. Aikoinaan, joskus viime vuosituhannella, istuimme sohvalle nokat vastakkain ja päätimme leikkiä "Mitä jos kaikki olisi mahdollista"-leikkiä. Siinä leikissä ei ajatella rahaa eikä rajoituksia, ja me lopulta näimme itsemme asumassa valkoisessa kivitalossa meren rannalla. Ja se oli silloin mahdottominta mitä osasimme kuvitella.

Minä uskon siihen, että jos vain tietää mitä haluaa, sen voi monessa tapauksessa saada. Pitää tietää haaveensa niin selvästi, että sen voi pukea selviksi sanoiksi, nähdä, haistaa ja maistaa, se pitää voida kirjoittaa liitutaululle.

Hankoon muuttomme käyköön esimerkistä. Se on tarina tahdosta ja tahdonvoimasta.

Taustaa: Herra Kamera on pienenä poikana telttaillut Hangon rannoilla äitinsä kanssa. Kirjatoukka on Kuplan takapenkillä, pyykkikorissa, tuotu kaksiviikkoisena ensimmäisen kerran Neljän Tuulen Tuvalle, ja sen jälkeen olen pienenä tyttönä perheineni rantautunut Hankoon purjeveneellä muutaman kerran. Meillä molemmilla oli vain epämääräisiä muistikuvia; höyryävän kuuma asfaltti, hopeiset kaislat, valtavan suuri Casinon suihkulähde ja Maretin lehtipihvit! Sitten vuosikausia tyhjää välissä. Kunnes Kirjatoukka ja Herra Kamera olivat aikojen saatossa löytäneet toisensa, saaneet kaksi kaunista kakaraa, ja viettävät erään äärettömän sateisen syysviikonlopun Hangossa. PAM! Koukussa. Kerralla.

Sen ensimmäisen yhteisen retken jälkeen ramppasimme Hangossa vähän väliä. Joskus vain ajoimme nopeasti edestakaisin, pariksi tunniksi, kaipuu oli niin järkyttävän fyysistä. Istuimme räntäsateessa Bellevuen rannassa penkillä ja hoimme toisillemme: "Ajattele jos voisi asua näin..." Muistan sen elokuisen päivän leikkipuistossa, kun nojasin Herra Kameran rintaan, ja ensimmäisen kerran älysimme jatkaa lausetta: "...ja miksemme voisi?"

Sen jälkeen meillä oli selkeä unelma, haave ja päämäärä. Kaikki mahdolliset kapulat olivat rattaissa, ystävät ja sukulaiset ajatusta vastaan, mutta meille tulevaisuus oli kristallinkirkas. Autoin kohtaloa muun muassa kirjoittamalla kaikkiin museoiden ja gallerioiden vieraskirjoihin nimeni jatkeeksi paikkakunnaksi HANKO. Naureskelin Herra Kameralle, että jos joku maailmankaikkeudessa haluaa yllättää minut iloisesti, nyt ei ainakaan liene epäselvää mitä toivon. Kerroin kaikille, että muutamme Hankoon, ennen kuin oli olemassa mitään muuta kuin se tahto. Pidin kaikkia merkkejä - kuten esimerkiksi Länsiväylän Hanko-kylttejä - juuri minulle osoitettuina kannustuksina.

Ajatuksesta itse muuttoon meni pitkä aika. Meidän piti jättää (melkein) kaikki, ja vain sydän kurkussa hypätä. Meidän talommekaan ei ollut edes myynnissä, silloin kun ensimmäisen kerran hiivimme tälle sisäpihalle, nostin katseeni hassuun kolmion malliseen kivitaloon ja sen kaari-ikkunoihin ja parahdin Herra Kameralle jo legendaariseksi muodostuneen lauseen: "Jos sä rakastat mua, sä ostat mulle ton talon!" Mutta tässä me olemme. Tässä minä istun, valkoisessa kivitalossa, meren rannalla, sen kaari-ikkunan alla. Ja minusta se on ihme.

Olen ollut nyt pari vuotta vähän tuuliajolla. On aika katsoa eteenpäin ja aika taas kirkkaasti tietää mitä oikein elämältä haluaa. Kaikki on mahdollista!

Lue myös tämä: Nostalgiaa.

Kuvat: Hotel Sextantio, Italia
(Ai miksi? No siksi, että tämä olisi mielestäni mainio paikka keskustella pitkään ja hartaasti unelmista, mutta joudumme taas tyytymään kotisohvaan!)