Ennen tai jälkeen, tai nyt

Olemme pitkästä aikaa taas vuokrailleet tai lainailleet leffoja ja katselleet niitä iltaisin kahdestaan. Miten meillä jotenkin kestää ymmärtää, että varttunut lapsilaumamme on jo päässyt reilusti napanuoraa pidemmälle kehityksessään, eivät tarvitse meitä ihan koko ajan. Me haahuilemme heidän selkiensä takana kunnes he katsahtavat meitä kulmiensa alta ja kysyvät, että eikö teillä ole mitään muuta tekemistä. Onhan meillä, me emme vain enää muista mitä.

Viime viikolla katsoimme vihdoin Frances Han, joka oli juuri niin mieleinen kuin olin arvellutkin, ja toissa iltana putosimme Pariisiin, Célinen ja Jessen tarinasta kertovan elokuva-trilogian kakkososaan.

Muistan, että tämä elokuva silloin ilmestyttyään oli minusta pelkästään kiusallinen, vaivaannuttava. Nyt se sitten juoksutti oikein itkuvirtoja. En tiedä miksi. Tämän toisen osan katsominen sen jälkeen kun olimme hiukan kireissä tunnelmissa käyneet katsomassa kolmannen elokuvan (Before Midnight) oli jotenkin parempi järjestys. Miten hienoa, että tekijätiimi on tehnyt nämä elokuvat. Miten hienoa nähdä pääosan esittäjien kasvot lähes 10 vuoden välein. Before Sunrise 1995, Before Sunset 2004, Before Midnight 2013.
Elokuvista kiinnostuneena on myös kiehtovaa seurata tämän leffan ihan teknistäkin toteutusta, jossa elokuva kestää juuri niin kauan kuin siinä kerrottava tarinakin, ajallisesti. Pisin yhtäjaksoinen otto on 11 minuuttia, vahvistaa Wikipedia. Ja minähän rakastan puhetta, joten sitä saan kyllikseni. Ohjaaja Linklaterin lisäksi käsikirjoituksesta vastaavat Ethan Hawke ja Julie Delpy, vaikuttaahan se lopputulokseen.

Vaikka ei se viimeisen kohtauksen Nina Simone-imitaatio kyllä vieläkään vakuuttanut, pieni valssi kylläkin.