24.9.2014

Ahkeraliisa

Voi pientä ahkeraa.

Alkoi lukio ja venyivät koulupäivät. Ensimmäistä kurssia on tahkottu joka päivä kahdeksasta neljään. Läksyt ja harrastukset siihen päälle, niin ei paljon tarvitse iltaisin huhuilla valojen sammuttamista. Paitsi niinä iltoina kun pää nuokkuu koekirjan yllä yli nukkumaanmenoajan.

Kirjoittaminen lisääntyy koko ajan. Nyt äidinkielentunneilla on työstetty jo lukupäiväkirja ja aine "Minä lukijana". Tämmöinen äidinmuotoinen kirjatoukka ilahtuu, kun sivuilla lukee lyijykynällä, pyöreällä käsialalla, siistien marginaalien välissä, että "minua on aina kannustettu lukemaan."

Mutta miten me itse asiassa olemme kannustaneet. Olemmeko edes? Tunnustan olevani laiska mutsi, sellainen omissa maailmoissani elelijä. Onko kannustukseksi riittänyt se, että lapset näkevät meidät vanhemmat tarpeeksi usein kirja sylissä? Ja onhan kotona paljon kirjoja, niin paljon, että niihin melkein kompastuu. Pakko lukea alta pois, että löytää tiensä ulos?

Kirjaharrastus tulee tietysti meitäkin kauempaa. Oma äitini luki meille (minulle ja pikkuveljelleni) iltasaduksi muunmuassa Tsehovin novelleja ja Täällä pohjan tähden alla trilogian. Ns. nuijanukutus. Äidilläni on edelleen minulle kirja jokaikiseen elämäntilanteeseen. Hänellä on tosin minulle myös tryffelillä maustettua oliiviöljyä joka elämäntilanteeseen. (Mutsi, mulla on nyt kuusi korkkaamatonta öljypulloa, pysytään hengissä vähän aikaa!)

Niinä aikoina kun rahatilanne on heiveröinen, tärkeimmiksi ostoksiksi ovat ruoan lisäksi nousseet kukat, viini ja värikynät. Onneksi, ONNEKSI on kirjasto. Ja lahja on usein kirja, joulunakin jo ihan ehdoton. Ilman uutta kirjaa ja uutta yöpukua ei ole joulua.

Myös lehtihulluus on tarttuvaa. Hemmottelemme itseämme kiiltävillä lehdillä. Perustelen turhalta tuntuvaa rahanmenoa sillä, että kun tytöt lukevat englannin-, ranskan- ja ruotsinkielisiä julkaisuja, kielitaitokin karttuu. Taitaa olla ihan höpöhöpöä... Mutta on sitä maailmassa suurempiakin paheita kuin meidän lehtikasamme!

Ja sitten jokaisella oma läppärikin vielä, netteineen, lukemistahan sekin, ainakin osittain. Mutta myös vlogeja, musiikkivideoita, leffoja, sarjoja... Ja ylimääräisenä aikana sormet viuhuvat kännykän yllä. Viestiä vaihtuu.  Se onkin sitten ihan omanlaista salakieltä se!

... Lähtisiköhän toi tänään kävelylle jos mä pyytäisin nätisti?

Tytär valitsi lukupäiväkirja-kirjakseen Minä olen Malalan. Seuraavaksi pitäisi lukea dekkari. Onko teillä suosituksia? Minähän en pysty olemaan edes samassa huoneessa esimerkiksi Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut-kirjan kanssa. Niin että multa ei kannata kysyä.

22 kommenttia:

  1. Henning Mankellin Wallander-sarja on minun lempparini. Käytiin kesällä Ystadissa haistelemassa atmosfääriä. Mankell on aikamoinen yhteiskuntakriitikko dekkareissaankin. Donna Leon vei meidät Venetsiaan ja aikaisempi tuotanto on hyvää, nyt vähän jo toistaa itseään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Menisikö Donna Leon tuommoiselle 16-kesäisellekin? Italia miljöönä voisi imaista. Minä olen lukenut vain Donna Leonin keittokirjan :)

      Poista
    2. Olin 16-vuotiaana dekkareiden ahmija ja luen edelleenkin niitä aika paljon. Donna Leonin 'Sokea rakkaus' on mielestäni hyvä ja samoin 'Mäktiga vänner'. Luen mielelläni ainakin osan dekkareista muilla kielillä, koska sillä tavalla jotenkin dekkareista tuntuu olevan 'hyötyä'.

      Poista
  2. Arnaldur Indridason kirjoittaa mun mielestä hienoja dekkareita, ei ihan sellaisia tavallisia mutta kuitenkin genreltään selvästi dekkareita.

    VastaaPoista
  3. En tiedä, luetaanko Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-kirjat ihan tarkalleen ottaen dekkareihin, mutta hirmu hyvän mielen niistä ainakin saa! Ja onhan niissä pääosassa ihan oikea yksityisetsivä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta muuten! Olisi värikästä luettavaa!

      Poista
  4. Sitä se kannustaminen on, sitä, että kun näkee lapsen lukemassa ei mene keskeyttämään, ei sano, että taasko sä luet, etkö vois tehdä jotain hyödyllistä.

    Minä en lukenut lapsena, enkä lukutoukkaikäisenä, minulle luettiin harvoin ääneen. Löysin lukemisen myöhemmin, jotenkin liian myöhään, koska se ei ole niin syvällä lihaksessa, se lukukunto, olen tosi hidas ja vähän malttamaton, jätän kirjan kesken aika helposti. Runoja olen aina lukenut itse itselleni ääneen ja äänettömästi, ahmin niitä edelleen, runon muoto ja mitta tuntuu luontevalta ja kotoisalta.

    Serkkuni perheessä se lukeminen selvästi on kulkenut veressä, niille tytöille on iskä lukenut aina ääneen ja siellä on kilpaa luettu myöhemmin paaaaksuja teoksia, siitä olen salaa vähän kateellinen. Minun vanhempani lukevat lehtiä ja äiti lukee kerran kymmeneen vuoteen yhden romaanin.

    Siis hyvä, että on kirjoja niin, että kompastuu. Hyvä että kannustatte, ei siihen mitään huutosakkia ja pompomeja tarvita. Lukemalla paljon ja monenlaista kasvaa sellainen sydämen sivistys, se on sellaista, että sisimmässään tietää monenlaista, kun on käynyt niin monissa maailmoissa, mutta yhtään ei tarvitse sillä päteä, vaan voi kuten äitisi antaa kirjan ja sanoa, lue tämä, se on nyt sinulle ajankohtainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi kiva kommentti! Minäkin olen kyllä malttamaton lukija, kaikesta huolimatta. Ja auts, luen (olen lukenut) liian vähän lapsille ääneen. Mutta en keskeytä ja tarjoan paljon mahdollisuuksia lukea. Toi oli hyvä pointti, ettei siihen mitään huutosakkeja tai pompomeja tarvita. Jos kauheasti kohkaisi, sekin voisi kääntyä itseään vastaan...
      Miten löysit runot? Mulla on vaikeuksia runojen kanssa. Unohdan usein runojen olemassaolon. Voihan vehnäpulla miten hienoa että löysit aikaa kirjoittaa tämän viestisi, niin tosi hienosti sanottuja juttuja, kuten toi lukukunto lihaksessakin!

      Poista
    2. Aah...runot! En edes pyrkinyt runoja kohti---juuri tiennyt niistä, kun aloin itsekseni teini-iässä niitä kirjoittamaan päiväkirjan ohella. Mummini oli ollut harras runonlausuja, ja lahjoitti hän minulle eläessään muutaman klassikonkin kirjahyllystään...mm. Suomen Runotar, Lauri Pohjanpää: Valitut runot, Saima Harmaja: Kootut runot.
      Olin nuorempana innokas kirjoittamaan, nyt tahti on harventunut, mutta olen aidon ylpeä ja yllättynyt jokaisesta tuotoksestani. Olenhan jossain taitava!
      Kirjoittaminen vaatisi vain rauhoittavaa aikaa tarpeeksi pitkään...ikään kuin irtaantumisen arjen yläpuolelle, jotta runosuoni lähtisi aidosti lentoon!
      Viisihenkinen perhe tuo siihen haasteensa =)
      Harmittaa, kun kohta 15-vuotias poikani ei ymmärrä kirjojen maailmaa...lukeminen pakkopullaa ja jopa kirjastossa käynti! Toivon, että se aukenee sitten vaikka myöhemmin elämässä!!

      Nikadora

      Poista
    3. Kunhan taas saan rakkaimmat runokirjani vintistä kätösiini, niin kerron enemmän niistä, kokonaisen blogitekstin verran, lupaan, se tosin vaatii vintin siivousta ja jonkinmoista järjestelyä, eli ei ihan heti tapahdu.

      Poista
  5. Ei oo höpöhöpöä, että kiiltolehdet auttaa oppimaan kieltä! Niillä minä aloitin flaamiksi lukemiseni. Nyt menee jo sanomalehdet ja kaunokirjallisuuskin.

    Teillä on samat jouluntuojat - uusi kirja, uusi pyjama. Ja laatikollinen suosikkiherkkuja. Oijoi, nyt rupes joululaulut soimaan päässä...

    ei enää Sveitsin vaan Belgian Lempi

    P.S. Maasta toiseen muuttamiseen liittyvät paperihommat on KARSEITA....Jos ikinä muutat, niin ehkä paras ettet kerro siitä millekään viranomaiselle...ainakaan belgialaiselle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lempiiii! Kiva kun olet täällä taas! Ja onnea uuteen kotiin. Hiukan nauratti tuo p.s.-osuus :) :) :)
      Jatkamme siis kiiltolehtien parissa.

      Poista
  6. Juu, kiiltolehdet ovat tärkeitä, niistä oppii muiden maiden kauneutta ja kieltä. Varhaisteini-iässä Damernas Värld oli ehtoton. Luin ja kyselin, mitä mikin sana tarkoittaa. Luin satuja ruotsiksi serkuilleni ja he aina korjasivat "ei sitä noin sanota. Siitä se lähti ruotsin kieli alkuun. Ja muut kielet myöhemmin - äitini oli viisas ja johdatti opiskelemaan kieliä. Apulainen luki meille iltalukemisena maantietoa jne. - arvaatte että nukahdimme nopeasti. Dekkareiksi suosittelen Maria Langin dekkareita - ne ovat niin sivistyneitä. Vi har en hel hylla ML:s böcker på svenska om ni vill ha. t tytti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tytti, noinhan se menee, kivempi se on ollut ranskaakin tankata Ellestä kuin oppikirjasta :) Kiitos Maria Lang-vinkistä ja lainatarjouksesta!

      Poista
  7. Kirjoja ei ole koskaan liikaa.

    Dekkareista mä ehdottaisin luettavaksi James Ellroyn tuotantoa. Tietty Mario Puzon Kummisetä on klassikko, mutta ei se kyllä puhtaasti dekkari ole. Kotimaisista kirjailijoista suosittelisin Seppo Jokista ja Leena Lehtolaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkeistä Anna! Mulle dekkarimaailma on niin ventovieras. Ihanaa kun autatte!

      Poista
  8. Vielä muistui mieleeni erinomainen klassikko, Rex Stoutin mainio Nero Wolfe-sarja. Pitääkin ottaa taas hyllystä lukuun...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämäkin mulle ihan uusi nimi. Katsotaan hurahdanko dekkareihin tässä tyttären vanavedessä kun saamme teiltä niin hyviä kirjavinkkejä. Kävin muuten tutustumassa blogiisi, upeaa! Ne harsokukat, miten tyylikästä!

      Poista
    2. Oi, kiitos kovasti! Kyllä mä lähes päivittäin taivastelen, miten ihanan materiaalin kanssa saan tehdä työtäni. Nero Wolfet kannattaa lukea, luulen että pidät niistä!

      Poista
  9. Ihana tuo "äidinmuotoinen lukutoukka":):)

    Minä olen miettinyt mistä oma lukuhulluuteni kumpuaa? Olen ollut hautautuneena kirjapinojen taakse juuri siitä alkaen kun opin lukemaan, ja aikaisemminkin, sillä kuvat ovat olleet tärkeitä myös. Meillä ei nimittäin luettu. Isä luki kaikki sadutkin mangetofonille ettei tarvitsisi joka ilta lukea. Sitä nauhaa sitten kuuntelimme...Astrid Lingren puhuu edelleen isäni äänellä.
    Äiti luki vain lehtiä-kuten yhäkin, isä ei niitäkään, vaikka oli opettaja. Siskonikaan eivät juuri lue. Miten minä sitten löysin lukemisen? Meillä lukijaksi ei todellakaan kannustettu, vähän tuhahdettiin "taas se on nenä kiinni kirjassa". Ja kirja lahjaksi; se oli aina vähän että "häh, kirja!?". Ehkä pakenin todellisuutta kirjoihin, sillä olen tuntenut aina olevani omassa perheessäni vieras.

    Nyt näytän tytölleni mallia kuinka ihanaa on lukeminen, vaikka huolestuneena olen laittanut merkille ettei tartunta ole aivan itsestään selvä. Ehkä ja toivottavasti on vain suvantovaihe menossa.
    Entä sitten lehtihulluus. Sitä en ole saanut tartutettua lapseeni vähääkään! Niin me olemme yksilöitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään ole ollut tyttöjen pikkulapsiaikoihin mikään kauhean kova ääneenlukija, ymmärrän siis jotenkin isääsi ja hänen magnetofoniaan vallan hyvin. Ääneen lukeminen tuli vasta myöhemmin kehiin. Lukuintoon voi vaikuttaa niinkin pieni juttu kuin että mistä aloittaa. Saako heti semmoisen elämyksen ja mukaantempaavan kokemuksen, että jää kerralla koukkuun siihen maailmaan. Mutta kyllä meilläkin lapsilla kaikilla kesti oma aikansa itsenäisesti aloittaa lukeminen. Olen vain sinnikkäästi kantanut kirjastosta kirjapinoja heidän pöydilleen, ja joskus lukemattomina takaisin. Ainakin on ollut tarjolla.
      Minä muuten muistan myös joskus nuorena, että kirjojen luota yritettiin töniä kotona pois. Ulos, kavereiden pariin, leikkimään. Ja nyt me seuraavat sitten yritämme saada kakaroitamme tietokoneen äärestä kirjan ääreen! (No okei, uloskin!)
      Sun typykkäs on vielä niin pieni, vielä se ehtii löytää kirjat, jos niin haluaa. Ja mikä taiteilija hän jo onkaan blogisi perusteella, voisin toisaalta vaihtaa lukutoukkuuteni kykyyn ilmaista kuvallisesti!

      Poista

"Talk to me Harry Winston, tell me all about it!"