Vähän rankkaa kuule

Ajelimme eilen Helsingistä Hankoon, Herra Kamera ja minä. Herra Kamera ajatuksissaan syvällä kiireisen loppuvuoden keikkaputkessaan, minä pelkääjän paikalla ripsivärit poskilla duktografian jälkimainingeissa. Kaikki asiat, jotka pitäisi vielä ehtiä hoitaa ennen joulumatkaa, näyttäisivät paperilla vaativan pari ympärivuorokautista viikkoa. Aikaa Ranskaan lähtöön on kuitenkin vain muutama päivä.

Takanamme ajaa poliisiauto kummallisen pitkän aikaa.

Tammisaaren kohdalla välähtävät siniset valot taustapeiliin ja meidät ohjataan tien sivuun. Auton katsastus on myöhässä, poliisipoika puhuu jotain kilpien poisottamisesta ja sakoista. Kyyneleet valuvat ensin hissukseen jo valmiiksi raidallisille kasvoilleni ja yhtäkkiä avaudun vollottaen: "Meillä on ollu kuule aika rankka syksy tässä nyt, että jos se yhtään selittää asiaa!!"

Hyvin nopeasti on siinä sitten sovittu, että seuraavana päivänä jos herra on hyvä ja hoitaa katsastuksen niin tällä selvä. Hyvää päivänjatkoa vaan.

Jatkamme matkaa vaiti, vain satunnainen niiskutus katkaisee vallitsevan hiljaisuuden.

Herra Kamera nukkui perillä muutaman tunnin ja lähti takaisin Helsinkiin, keikoilleen ja sinne katsastukseen. Minulla on seuraavaksi treffit rintakirurgin kanssa. Olenkin aina sanonut, että mulla on välillä tunne, että kaikki haluavat minusta palasen.