2.3.2015

Kämppiä






Palataan vielä hetkeksi hääpäivänviettoomme, silläkin uhalla, että alkaa vaikuttaa, että olen lipsumassa jonkinlaiseksi hotelliarvostelijaksi. En ole. Rahat ovat nyt loppu ja eräät pysyvät visusti kotona ja syövät valkoisia papuja tomaattikastikkeessa suoraan tölkistä, kunnes toisin todistetaan.

(Meidän elämänmenoksemme on kuin varkain, ja vastoin ainakin Herra Kameran kaikkea järkevyyttä muodostunut hyvin mielenkiintoinen ja etten sanoisi vuoristoratamainen "elä vuoroin kuin kuningas, vuoroin kuin katusoittaja" kahtiajako. Tällä mennään kun ei muutakaan osata.)

Minä olen kipittänyt koulutyttönä Hotel Kämpin punaista portaikkoa jo ennen kuin Hotel Kämp oli jälleen Hotel Kämp. Isäni oli töissä pankissa, joka oli täyttänyt tilat siinä ihmeellisessä aikavälissä kun vanha Hotel Kämpin rakennus oli purettu ja uusi julkisivultaan prikulleen vanhan mallin mukaan rakennettu, vaan ei vielä uudestaan hotellikäytössä vaan KOPin toimitiloina. Muistan, kuinka niiasin isäni työtovereille ja sihteerille. Ajatella, niiaako enää kukaan?

Kun me leijuimme vastavihittynä avioparina Maria Kämp -sviittiin helmikuussa 2000, oli hotelli ollut auki vajaan vuoden. Viisitoista vuotta myöhemmin palasimme samaan huoneeseen. Todella nostalginen olo! Kaikki oli ennallaan,  tuntui kuin juuri olisimme sieltä lähteneet voipuneina, hääpuvut käsivarsillamme elämään arkeamme miehenä ja vaimona. Paitsi että kaikkein kauneimman kulmaikkunan eteen oli raijattu valtava televisio. Asiakastoiveko? Ei ainakaan meidän.

Huone on ihana monestakin syystä. Näkymä on Espan puistoon ja kun kulmassa ollaan, myös Kluuvikadulle, sänky on pari askelmaa muuta huonetta korkeammalla omalla korokkeellaan (rakastan korokkeita!) ja kylpyhuone on valtava ja jotenkin mahtavan vanhahtavalla tavalla kaunis ja arvokas. En tiedä miksi, mutta minusta tuntuu, kun haahuilen ympäri tuota kylpyhuonetta paksussa kylpytakissa ja aamutossuissa, että olen kuin lapsonen, joka on saanut jäädä tavarataloon yöksi. Sellainen kupliva pieni hihitys, sellainen, että minun ei kuuluisi olla täällä. Itse huoneessa ei ole mitään kikkailua, nyt ollaan kalusteilta ja värityksiltä hyvin klassisen hotellihuoneen äärellä (toki astetta fiinimmän, sviitissä kun ollaan).

Mutta miten liu'uinkaan nyt hotellikuvaukseen, oikeastaanhan minun piti vain mainita alakerran aasialainen Yume-ravintola, jossa söimme illallista. Tunnelmallisen hämärässä salissa Dom Perignon-päissämme napattu kuva ei nyt suinkaan tee oikeutta aterialle, joka oli mainio. Olin pitänyt Yumea tylsänä (anteeksi Yume), mutta uudehko lista jaettavine annoksineen oli meille mitä mieluisin. Alkupalat valitsimme kala- ja kasvispainotteisesti ja varsinaisen pääruokalistan skippasimme Hot Stone-annosten tähden. Hyvä valinta. Oli kivaa hääriä kuuman kiven kimpussa, hieroa maustesekoitusta ja dippailla mureita lihoja ja meheviä rapuja erilaisiin kastikkeisiin.

Iltahan jatkui legendaarisesti, kuten muistamme, salakapakkaan parisuhdekriiseilemään. Mutta kuten Pertti Kurikka sanoi, saa sitä ihminen itkeä! (Hyvä PKN!)

Hääpäivälahjat sängyllä olivat Mrs Jonesilta, punaisia LOVE-lakuja ja "vähän tuhmat"...nämä.

Lue lisää: Kämpin historia kuvina, HS.

6 kommenttia:

  1. Mullekin kelpais tuo Kämp. Muistan, että Kämp tuli, minä lähdin, Hesasta siis. Osui jotenkin samoihin aikoihin.
    Mulle kelpaa myös pavut tomaatissa suoraan tölkistä, ja muutenkin.
    Kyllä muuten yhä niiataan. Esimerkiksi kun lapset hakevat opeilta todistuksia, osa niiaa, olen laittanut merkille. Omani myös. Olen miettinyt myös sitä, että se tulee jostakin ihmeen sisäsyntyisesti, sillä en muista opettaneeni.
    Itse lopetin niiaamisen joskus (milloin?), ei se jotenkin enää aikuisen hommaa ole ellei hoveissa kulje.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksi Kämp-muisto jäi kirjaamatta tuohon: kun olin riehumassa omia penkkareitani, isäni seisoi Kämpin parvekkeella heiluttamassa. Ja nyt kun me olimme hääpäivänvietossa, ajoivat penkkarirekat ikkunamme alta nuoruutta pullistellen. Oi niitä aikoja! Juu ei, en niiaile enää, mutta totta tuokin, että jos jonkun kuninkaallisen kohtaisi, niin saattaisi tulla selkärangasta!
      (Mä rrrakastan papuja kans.)

      Poista
  2. Tuo kuningas-katusoittaja -tyyli kuulosta tutulta, silloin kun lähdetään niin lähdetään kunnolla ja me panostetaan myös aina hotelleihin. Jotenkin siitä tulee ylevä ja virkistynyt olo kun oikein saa maistaa muuta kuin arkena. Hyvä te siis, hyvin juhlittu hääpäivä! (oho, meilläkinhän on tässä kuussa! Täytyypä alkaa hotellia varailemaan ;D!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, pelkäsin vähän, ettei meille heinäsirkoille löydy ymmärrystä tässä järkevien maassa. Josta tulikin mieleeni, että on se sentään vähän vähentynyt, se tyypillinen huokailu, että miksi esimerkiksi mennä kahvilaan kun kahvikupin hinnalla saa kokonaisen paketin kahvia kotiin? Eihän se ole se KAHVI, josta maksetaan, vaan kaikki muukin! Sama näissä hemmottelupäivissä. Ja kyllä parisuhdetta pitää juhlia, kun mahtuu jokaiseen vuoteen niitä vähemmän juhlaviakin päiviä silläkin rintamalla... HYVÄÄ HÄÄPÄIVÄ TEILLE! Pistäkää "elämä risaiseksi", kuten äitini sanoisi!

      Poista
  3. Silloin on kyllä elämä mennyt jo tylsäksi, kun näitä "kaupasta saa paketin kupin hinnalla"-kommentteja alkaa kuulua... Ja olen joutunut sen kokemaankin, ihan läheisiltä ihmisiltä- mutta kun se ELÄMYS, se hetki kun istutaan ja jutellaan rauhassa, silmäillään muita ihmisiä-ollaan vain paikallaan... Miten sitä enää selität, kun fiilis on mennyt...

    Juuri nyt olen ajatuksissani jo laavulla Pohjois-Suomessa. Aurinko säteilee, kahvimuki lämmittää kämmeniä, katselen joen jäätä, ylempänä siintäviä vaaroja ja hengitän! Kuinka ihanaa on hengittää...

    Nikadora

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana hetki laavulla, pääsin mukaan tunnelmaan!

      Poista

"Talk to me Harry Winston, tell me all about it!"