Kun nyt jälkiviisaana katson viikkoamme, toivon, että olisimme malttaneet istuskella enemmän. On vain kovin vaikeaa olla aloillaan, kun muutaman kymmenen kilometrin säteellä on niin paljon nähtävää, etteivät viikot, päivät ja tunnit tunnu millään riittävän. Olen ahne, ahne sille kaikelle. Tunnistan itsessäni aamun Hesarin esittelemän tohkeisuuden.
Nyt voin onneksi viivähtää kuvissa. Tiedän, miltä tuossa tuoksui, mihin aurinko putosi ja miten vuoret näyttivät kuin väriliiduilla (meillä oli koulussa aina hienot Caran d'Achit) piirretyiltä viimeisissä valon säteissä.
Kun muutin Ranskaan tammikuussa 1997 kÄrsin noin vuoden verrana aika pahasta tohkeisuudesta. Se tasottui kun tajusin etten voi ja pysty tai ehdi kaikkeen vaikka painaisin koko ajan jossakin.
VastaaPoistaMyöhemminkin olen toki samaa tautia sairastanut, mutta muistan hyvin edelleen sen oivalluksen hetken kun se eka kerran tuli.
Kati, en tiedä kuinka monta kertaa minun pitää Ranskaan päästä (tai tässä tapauksessa edes Etelä-Ranskaan), jotta saisin sykkeen vähän laskemaan. Ihan oikeasti, se on melkein tuskallinen se tunne kun haluaisi syödä koko sen maailmankolkan yhdellä haukulla... No tiedät tunteen, kun olet sen kokenut. Lohdullista että joku muukin :)
PoistaOoh, maanpäällinen paratiisi kuvissanne... Kaikenlainen tohkeisuus ja poukkoilevuus on aina läsnä jokaisella matkallani ( myös shoppailun siimeksessä...). Se ajankulun kandsa kilpajuoksu kokemuksia kohti---se on huumaava!
PoistaNikadora
Juuri se, kilpajuoksu ajan kanssa. Puuh.
PoistaHerrajestas mikä feelis ja mitkä ihanat kuvat... olen sekä inspiroitu että hirveän kateellinen :-)
VastaaPoistaMyönnän, tämä on hiukan kadehdittava asetelma. En voinut paikan päälläkään melkein uskoa, että saimme olla siellä, vieläpä kahden...
Poista