Ja ulkona kesäyö

Heinäkuun viimeinen viikonloppu. Mitäköhän nämä nappisilmät kesästä 2015 muistavat?

Iltauinnitko, joka-aamuiset Monopoli-turnaukset pyjamissa, vai sen kun istuimme porukalla takapihalla, kakaroita oli toistakymmentä, soitimme musiikkia vähän liian kovaa ja pyysimme seuraavana päivänä naapureilta anteeksi? Kesätyöt, kesäyöt, kissanpennut, kelluntakoulun, kalakeitot, kanttarellit, kaverit vai kookosjäätelön? Muistavatko he päivät pilvisinä, täplittävätkö lomakuvia sadepisarat vai kylpevätkö nämäkin muistot jälkeenpäin lämpöisissä toffeenvärisissä säteissä?

Minä muistan sen yhden ainoan aamupäivän, jolloin heittäydyimme Gunnarsinrantaan aurinkoa ottamaan, oli lehtiä ja aurinkorasvaa ja olkihattuja, oli kolmioleipiä ja kädenlämpöistä sitruunasoodaa. Ja sitten muistan toissaillan, kun tulin töistä kotiin, ja vaahteran alla oli pitkä pöytä, pihan yli oli viritettu valorimpsu ja joku muu kattoi, kokkasi ja kaatoi viiniä lasiin. Rucolasalaatissa oli mansikoita, uudet perunat olivat peukalonpään kokoisia ja kiiltelivät kirnuvoista. Suurinta on saada syödä jonkun kiltin laittamaa ruokaa.

Uskallan jo sen sanoa. Tämä kesä on ollut hyvä. Päivien jämpti rytmi on selättänyt kesäangstin, aamulla on ollut ihanaa kävellä töihin. Ostan matkalla Lillanin croissantin ja maitokahvin ja virittelen pienen puotimme kuntoon. Taittelen paperipussista lehtevästä leivonnaisesta varisevia palasia suuhuni, istun ulos penkille ja hengittelen aamua sisääni.

Ja parashan on vielä edessä. Elokuu.