Minä olisin ollut varmaan hirveän hyvä huumehörhö, jos elämä olisi sellaisen suunnan ottanut, sellaiselle tielle tuuppinut. Minussa on addiktiivinen puoli, niin paljon päänsisäistä säpinää, että sitä on joskus tuntenut tarvetta taltuttaa ja vähän viehtymystä vaaraan ja hurjuuteen. Monttujakin sen verran matkan varrella, että ne olisivat saattaneet pistää kompastumaan toiseen suuntaan.
Onneksi satunnainen viinilasillinen on riittänyt hullutteluksi ja arkinen aherrus on pitänyt kiinni säyseässä päivärytmissä. Repivän sortin luovuutta omaan tuskin nimeksikään. (Kun vihjasin Instassa, että elokuussa aion bilettää joka ilta, niin palasin täsmentämään että näissä piireissä "bilettäminen" tarkoittaa "valvon yli klo 22".) Onneksi kaikenmaailman vaarallisten ja hurjien jälkeen tuli Herra Kamera. Onneksi rahat ovat riittäneet vain juuri ja juuri tomaattimurskaan.
Tosin nuoret neropatit New Yorkin klubiskenessä 1980-luvulla, siinä on kyllä ollut vielä vähän suuremmat todennäköisyydet.
Kamalan surullista, ettei Basquiat päässyt irti vaan hänet nielaistiin kokonaisena ja ihan tuoreeltaan. Voi luoja hän oli lahjakas! Mutta sekaisin kuin seinäkello. Suzanne Mallouk sen sijaan kömpi pystyyn. Hän on nykyään psykiatri, erikoistumisalanaan riippuvuudet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
"Talk to me Harry Winston, tell me all about it!"