11.9.2016

Miksi?




Niin, miksi kirjoituslomalle, miksi vähäksi aikaa pois?

En muista koska sen huomasin. Yhtäkkiä oli vain vaikeampaa ja vaikeampaa täyttää iltaisin muistikirjan kohtaa What do I really, really, really wantTyhjä tyhjä tyhjä.

Miten voi olla mahdollista, etten enää muista tai tiedä mitä haluan?

Milloin minä liudennuin yhteen perheen, työn tai muun maailman toiveiden ja vaatimusten kanssa? Oli kuin minuuteni rajat olisivat aikojen saatossa alkaneet muistuttaa taiteilijan sormellaan suttaamaa pehmeää lyijykynän jälkeä.

Koko kesää leimasi kummallinen odottaminen. Odotin omiamme ruokapöytään, vieraita tuleviksi, asioita tapahtuvaksi, oveen koputettavaksi. Kesä piirtyi ulkona hiekkarannoille, terasseille ja pyöräretkien reiteille, mutta minä istuin keittiön nojatuolissa, heiluttelin jalkojani ja odotin. Huomasin, että olin odottanut viime vuosien aikana ihan tosi paljon. Ja siinä odotellessani muistin hämärästi, että minussa on jokin puoli, joka ei mahdu nyt esiin, mutta joka pyrkii pintaan. Joka ei odota.

Nyt siis hissukseen pakkailen, kirjoittelen listoja, mutta en vahingossakaan järjestä tänne jäävien elämää. Kunhan ELÄVÄT, kun palaan. Marraskuussa.

Samalla kun kirjoitan listoihini maitohappobakteereita ja piilolinssejä, huomaan jo saavani kiinni langanpäästä (näinkö helppoa se olikin?) ja vihdoin käteni kirjoittaa:

Haluan
tilaa
aikaa
ja
päiviä, jolloin minun ei tarvitse ajatella kuin itseäni, ilman vastuita, ilman velvollisuuksia.

Haluan nähdä mitä nousee esiin.

Joku jo sanoo, että mitä tuossa nyt on, pienessä matkassa. Hänelle tahdon kertoa: minulle tämä on suurta, vähän pelottavaa ja oikein yllättävää. Vielä vuoden alussa en olisi ikinä uskonut, että lähden yksin yhtään mihinkään, koskaan. Minä, joka olen vahvasti käävän kaltainen, kiinnyn omiini, rakastan olla kylki kyljessä ja tehdä yhdessä. (Olenkohan koskaan ollut edes elokuvissa yksin?)

Yksi seikka tuntui erityisen tärkeältä. Lähtemällä matkaan halusin osoittaa tyttärilleni, että omaa aikaa saa ja pitää olla. Tietysti haluan sen osoittaa pojallenikin, mutta ainakaan minun lähipiiristäni ei löydy miehen miestä, jolle oman tilan tai ajan ottaminen olisi erityisen vaikeaa. Roolimalleja löytyy tarpeeksi.
En myöskään halua jäädä lasteni mieleen ihmisenä, joka ei seikkaillut koskaan. Haluan, että he kertovat ylpeinä äidistään, joka rakastaa heitä vimmatusti, mutta osaa myös elää omaa elämäänsä ja toteuttaa unelmiaan. Joka on vapaa eikä pelkää olla yksin.

Miehelleni toivon muistuttavani, että ajoittaisen uupuneen nyrpeyden alla minussa elää se sama villikko, johon hän rakastui, vaikka me ihan aina olemme olleet hyvin erilaisia, monella tapaa jopa toistemme täydellisiä vastakohtia. Hän haluaa olla kotona, tehdä töitä virka-aikaan ja vähän yli ja pelata varman päälle ja olla kunnollinen. Minä en. Uskon, että rakkauden ei tarvitse kuolla, vaikka lakkaisin elämästä hänen elämäänsä omani sijaan. Päinvastoin.

Niin, "il faut tanter de vivre", on uskallettava elää!

Lue lisää: Tammikuussa hapuiltiin jo ruoria omiin käsiin.

23 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kiitos kiitos! Vielä on vähän aikaa lähtöön :)

      Poista
  2. Kuulostaa niin tutulta! Aloitin yksin matkaamisen kolmisen vuotta sitten ja olen jatkanut sitä tähän asti, tosin nyt olen myös jo vienyt asiaa vielä pidemmälle ja aloitin nyt syksyllä työt ulkomailla pari viikkoa kerrallaan ja sitten taas takaisin kotiin. Suomessa, ehkä muuallakin (ainakin Italiassa herätin ihmetystä) on yhä jotenkin outoa jos nainen haluaa mennä yksin, miten voit jättää perheesi jne.. Minä olen huomannut ja lopultakin myös hyväksynyt itsessäni sen puolen joka tarvitsee omaa aikaa aina ajoittain.
    Ihanaa matkaa sulle! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa kuulla! Ja kiitos matkatoivotuksista.

      Poista
  3. Toivottavasti löydät sen mitä kaipaat ja etsit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin sekään ei ole tärkeintä, vaan se, että edes yrittää. Todennäköisesti tihrustan siellä ikävissäni ja se on sitten tarpeellista sekin :)

      Poista
  4. Kerro lisää tuntemuksistasi, kun matkalle lähdet ja olet. Monella minunkin ikäisilläni naisilla, jotka koko elämämme olemme eläneet "muiden tarpeiden mukaan ", on tuollaisia tarpeita ollut ja on. Olisi hauskaa kuulla jatkoa prosessistasi . Oikein ihanaa seikkailua yksin!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihanaa lähteä seikkailulle! Aion kyllä pitää matkapäiväkirjaa reissusta, kunhan saan yhteydet toimimaan!

      Poista
  5. Sait minut itkemään. Niin kaunis kirjoitus. Olen nimittäin lähdössä samalle matkalle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi jännittävää! Kerro sitten joskus minne, ja miten kaikki meni!

      Poista
  6. Yksin reissaaminen on sekä mahtavaa että kammottavaa, mutta kokemuksena erittäin arvokasta. Elämyksiä päiviisi, minne sitten päädytkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Tässä vaiheessa olen kallistumassa tuohon kammottavaan, jännittää niin suuresti! Pidän teidät ajan tasalla!

      Poista
  7. Samat asiat kirjoittaisin minäkin omalle haluan-listalleni.Vielä en kuitenkaan uskalla lähteä. Onnea matkaan Kirjatoukka <3.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä sitä uskallusta on täälläkin keräämällä kerätty, ja vieläkin jännittää :)

      Poista
  8. Sama laulu täälläkin, muttei valitettavasti matkaa edessä....uuh, ei valovuosiin. En tajua miten kestän.

    Onneksi sä pääset. Katselen sitten niitä kuvia...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, se kuva-asia... mitä ihmettä teen? Kai mä vedän kännykkäkuvilla tai sitten välillä saatte ihan vain lukea kuvatonta matkapäiväkirjaa?

      Poista
  9. Juuri nuo roolimallit, mitä haluamme näyttää lapsillemme, ovat tärkeämpiä kuin tajuammekaan. Varsinkin tyttärillemme.
    Omaa aikaa on OTETTAVA, jos se ei luonnistu lungisti arjen lomassa (kuten jotenkin miehiltä kai enemmän onnistuu...)

    Vai johtuuko se tästä hoivaajavietistä, että lapsia on vaikeampi jättää?
    Riiputin ja kiikutin matkassani jo pienestä nukkea, isompana heiluttelin barbeja
    (ja jopa laulatin tussikyniä(!) tätini sanoin.)
    Siskoni ei näistä jutuista oikein niin innostunut.
    Hän ei jäänyt koukkuun vauvanhoitoon kuten minä. Hänelle ei myöskään tuota ongelmia viettää aikaa heistä erikseen. En siis koe hänen omaavan samanlaista hoitoviettiä.

    Mutta kun lapset tuntuvan itselle olevan edelleen kaikki kaikessa...
    Ennen heitä matkustelin kyllä huoletta yksin ulkomaillakin, enkä pelännyt mitään!

    Onnea matkaan sinulle, olet tämän ansainnut♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapset ovatkin kaikki kaikessa, rakastan omiani hulluna ja tiedän jo nyt että tulen RIUTUMAAN ikävästä. Mutta luotan, että sitä rakkautta on heihin vuodatettu nyt niin paljon, ettei mun enää tarvitse sitä todistaa olemalla fyysisesti koko ajan kiinni. Rakastan nyt hetken aikaa muualta :)

      Poista
  10. Yksin matkustaminen on antoisaa, olen kokenut sen monta kertaa, joskaan en noin pitkää aikaa kerrallaan. Kaksi viikkoa taitaa olla pisin aika ja paikkana oli Azorit.

    Tässä aiheeseen liittyvä sitaatti, jonka laitoin oman blogini Lainattua-postaukseen:

    " Uudessa paikassa on aina itseisarvoa. Tuttuihin paikkoihin ja tiloihinhan liittyy erilaisia tunteita ja muistoja, ja siksi uusi paikka on piristävä; jos kaipaa tilaa omasta arjestaan, kannattaa hakeutua uuteen paikkaan. Viimeksi löysin sellaisen niinkin läheltä kuin Samppalinnan puistosta, josta löytyi hieno keinu.

    Daniil Kozlov"

    Upeaa ja antoisaa reissua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päivi, tää on niin hyvä sitaatti, rohkaiseva! Varsinkin nyt, kun en olekaan lähdössä sinne itselle niin tuttuun ja rakkaaseen Ranskaan.

      Poista
    2. Hyvä niin, jos kaipaat piristystä. Uutta kohti!

      Poista

"Talk to me Harry Winston, tell me all about it!"