2.12.2016

Se tapahtuu nopeasti


Heräsin aamuyöllä ennen kolmea katselemaan vartin välein puhelimen kelloa. Lapsistamme keskimmäinen, se suloinen Elsa lähti viideltä koulunsa ranskanryhmän kanssa Pariisiin. Pariisiin!
Kun sain tuupattua hänet matkalaukkuineen ulos ovesta valtavien lumihiutaleiden alle riehakkain hyvän matkan toivotuksin, oli aika tarkistaa, että esikoinen on hereillä. Hän hyppäsi nimittäin kuuden junalla Helsinkiin. Kolmas sentään meni ihan vain tavalliseen aikaan tavallisesti kouluun, vain ilmoittaakseen illalla yökyläilevänsä kaverilla. On perjantai-ilta ja me olemme yhtäkkiä kahden.

Tiedättekö, se tapahtuu niin nopeasti. Se, että he kasvavat irti minun kyljestäni, äitiäitiäiti-mantrasta, suuntaavat katseensa pikkuhiljaa poispäin. Heidän kepeät askeleensa ulottuvat yhä kauemmaksi, yhä pidemmäksi aikaa.

Ja se on aivan mahtavaa.

Voi hyvin olla, että puhun nyt ennenaikaisesti. Ehkä romahdan talomme kiviportaille tomumajaksi kun ensimmäinen muuttoauto ensi syksynä kiikuttaa pahvilaatikoita ulos ovesta. Mutta nyt lasten kasvaminen nuoriksi aikuisiksi ja itseänäisiksi ihmisiksi tuntuu ainostaan hyvältä ja oikealta. Näin tämän kuuluu mennä.

Minulla oli Kreikassa lempeä, joskus kaihoisa mutta ikävätön olo, sellainen syvä luottamus, että saatoin olla hyvillä mielin poissa. Minusta tuntui, että olen valanut niin paljon rakkautta näihin lapsiin, että he paitsi tietävät sen, ikäänkuin kelluvat siinä. Ovat yltäpäältä rakastettuja. Minusta tuntui, ettei minun tarvitse todistella mitään, me olemme ikuisesti yhtä vaikka olisimme erillämme.

Jännittävää kyllä, sekä veljeni että isäni olivat jotenkin ravistuneita matkastani. Isäni lähetti yhteiseen viestiryhmäämme linkin tutkimuksesta, jossa selvitettiin miksi yhä useammat naiset hylkäävät vauvansa. Veljeni kysyi samassa viestiketjussa muutamaa viikkoa myöhemmin miksi teidän äiti hylkäsi teidät?

Isäni on reissannut aina, pitkiäkin matkoja ja ennen kaikkea usein. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Muistan, kun hän lähti rahtilaivalla Amerikkaan ja puristi juuri esittelemäni Herra Kameran kättä tiukasti ja käski pitämään tyttärestään hyvää huolta. Isäni puolelta sukua olen perinyt hirveän voimakkaan matkustusviettini, jo ainakin isänisänisäni oli kova poika kiertämään.

Minusta nyt oli ihan jo pelkästään oman sukumme mittakaavassakin naisten vuoro.

Toinen mielenkiintoinen ilmiö: matkan aikana huushollia piti tietysti pystyssä lasten erinomainen isä. Hän, kaksi aikuista tytärtä ja reipas poika pärjäsivät upeasti. Heiltä kuitenkin kysyttiin jokaisena kuukauden päivänä kadulla, kaupoissa ja kaikissa kohtaamisissa miten te nyt pärjäätte ilman äitiä?
Kukaan ei kuitenkaan koskaan kysynyt sitä kaikkien niiden vuosien aikana minulta, kun sinnittelin yksin aivan rääpäleiden lapsosten, työn, remontin ja kotitöiden puristuksessa kuukaudesta ja vuodesta toiseen, kun Herra Kamera ahkeroi muualla.

Olisi voinut olla aika kuumottavaa olla Europpan toisella laidalla, jos olisin hetkeäkään epäillyt päätöstäni.

Matkani aikana oma suhteeni ja siteeni lapsiini muuttui. Siitä tuli vielä vahvempi. Jotenkin suurempi, terveempi, iloisempi. Tämä on tietysti vain minun puoleni kokemuksesta, katsotaan sitten kun lapset kolkuttavat terapeutteineen jonain päivänä ovelle ja vaativat saada keskustella lokakuusta 2016.

Minä olen hirveän ylpeä ja onnellinen lapsistani ihan joka päivä. Siitä on vähän vaikea kirjoittaa, koska se kuulostaa jostain syystä omakehulta. (Ja kyllähän minulla kieltämättä ON osuutta asiaan!) Lapsista on kasvanut hyviä ihmisiä ja ihan valmiita maailmalle. He pärjäävät ja heillä on kaikkea kivaa edessä.

Mikä jännittävintä, Herra Kameralla ja minulla, meillä alkaa Uusi Aika.

26 kommenttia:

  1. Nyt osuit kyynelhermoon. Oma lapseni on vasta kymmenen, mutta juuri tänään hän matkasi ensimmäistä kertaa yksin isovanhempien luokse bussilla, kahdensadan kilometrin päähän. Kun bussi irtautui laiturista, tuli itku. Tekstistäsi tuli itku. Ja nyt tämä näpyttely. Huh! Ihana on oikeasti seurata lapsen kasvua ja itsenäistymistä, mutta haikeaksihan se vetää.

    Näistä rakkaudella kasvatetuista saa ja pitää olla ylpeä! Ja samalla siis vähän itsestäänkin.

    Ihanaa perjantai-iltaa ja viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laara, siitä se alkaa, pienistä matkoista mummolaan. Hienoa!

      Poista
  2. Tästä tekstistä tuli hirvittävän hyvä mieli. Kiitos.

    VastaaPoista
  3. Minäkin seuraan esikoisen lentoyrityksiä myhäillen. Voikun pääsisi siivilleen ja lentäisi pois. Niin sen maailman kuuluu mennä. Ruokkia ja rakastaa ja oppia laskemaan irti. Siksi ensin aina puoliso, sillä hän ei toivottavasti koskaan lennä, vaan jää. Tänään ajoin meitä, minua ja miestä, tänne Helsinkiin. Siinä satasen vauhdissa autosta ilmeisesti puhkesi rengas ja päädyimme moottoritien aitaan. Ja minulle tuli ensimmäiseksi mieleen, että "voi hitsi, jäikö meiltä nyt Helsinkin välistä?" Ja seuraavaksi mietin, että jestas sentään miten suurenmoista. Lapsillani on vielä äiti ja isä. No, Helsinkiin me päästiin. Ja lapset saa tänäkin vuonna lahjoja meiltä:).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi ei käynyt hullummin!!! Noissa hetkissä aina tajuaa häivähdyksen lailla miten pienestä se on kiinni.

      Poista
  4. On uskomattoman hieno tunne, kun huomaa omien pienien poikasiensa olevan itsenäisiä, aikuisia, itseensä ja elämään luottavia upeita ihmisiä! Siitä on syytäkin olla ylpeä! En ikinä unohda sitä huolta ja pelkoa kun 18-vuotias, juuri valkolakkinsa saanut tyttäreni halusi (ja uskalsi!) lähteä viettämään välivuotta vapaaehtoistöihin Väli-Amerikkaan - mutta en myöskään sitä jälleennäkemisen onnea ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, kun menimme muu perhe sinne jouluksi - enkä varsinkaan sitä, kuinka paljon ymmärsin lapseni kasvaneen vuoden aikana ja saaneen uskomattoman paljon hienoja kokemuksia, ystäviä ja mittaamattoman arvokkaita eväitä elämäänsä!

    Olen niin samaa mieltä siitä, että olemme aina jollain tavalla yhtä, vaikka elämä viekin meitä eteenpäin ja kaikki muuttuu - jonain kauniina päivänä voit olla kuten minä nyt, ymmyrkäinen ja hämmästynyt ja sitten niin onnellinen, kuultuasi että sinusta tulee mummo! Ja juurihan tuo lapsi, joka nyt itse saa lapsen, oli ihan pieni taapero...mutta juuri tässähän on elämän ihanuus! Ja se Uusi Elämä - se vasta kivaa onkin!!

    Kiitos aivan ihanasta blogista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnea sinne, mikä uusi, ihana ilo teillä edessä! Kiitos ihanasta viestistä ja kiitos kun seuraat blogia!

      Poista
  5. Aamen ja plottis! Meidän esikoistytär lähti toiseen kaupunkiin opiskelemaan tänä syksynä ja juuri tuollaiset oli tunnelmani.

    Ja miten toi voi yhä edelleen olla noin, että se on jotain ihmeellisen upeaa, jos MIES onnistuu huolehtimaan perheen arjesta...aargh. Siis onhan se upeaa, mutta ihan yhtä upeaa se on, jos nainen vetää hommat hyvin.

    Belgian Lempi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Argh nimenomaan. Tsemppiä opiskeluihin esikoiselles!

      Poista
  6. Samanlaista aikaa edellään täälläkin. Ja minustakin tuntuu oikein hyvältä, että lapset kokeilevat onnistuneesti siipiään. Elämässä mennään ajanjakso kerrallaan eteenpäin.
    Rakkaudessa kelluvat lapset... tiedän tunteen!

    VastaaPoista
  7. Osa meistä karkaa maailmalle kuudentoista vanhana kiire kantapäillään ja seikkailu sydämessään.
    Osa elää hehtaarin kokoisella tontilla koko elämänsä -kenties käy välillä kurkkaamassa aidan yli ja vähän kauemmaskin -palatakseen pian takaisin turvalliselle synnyinseudulleen.

    Meillä myös isän puolelta vahva kiertolaisveri.
    En tiedä kauemmas juurista kuin mummini isän, jolla hänelläkin oli kulkeva ammatti metsätyöjohtajana.
    Mummini halusi nuorena kotikaupungistaan äkkiä pois ja kävi Haapavedellä opiskelemassa kotitalousneuvojaksi.
    Kulki jalan tai pyörällä talosta taloon. Neuvoi perheitä puutarhanhoidossa ja kotitöissä. Jos talossa sattui joku kuolemaan, pesi ruumiin ja puki ruumisvaatteisiin (mummini sanoin).
    Ehkä yksi aikaa kuvaava letkautus oli eräistä hautajaisista kahvipöydästä:"Syökäähän ruumiin tekemiä korppuja!"

    Nikadora

    VastaaPoista
  8. Niin se tapahtuu, tosi nopeasti!! Täällä viimeinen, kolmas, lennähti pesästä syksyllä. Lapset on aina lapsia - isoinakin. Onneksi sydämestä toiseen on aina lyhyt matka, siihen eivät sadat kilometritkaan vaikuta <3
    Parasta on se, kun huomaa, että on saanut lapsilleen kasvatettua siivet ja juuret. Ne pitävät ja kantavat.

    VastaaPoista
  9. Sie et romaha. Sie pärjäät - ja hyö vasta pärjäävätkin. Nerojen lapset ;)

    Uusia kujeita uuteen aikaan t. Mehtis

    VastaaPoista
  10. Itse olen se opiskelujen jälkeen maailmalle lennähtänyt lapsi. mutta huoli pois! Sillä mihin palaan aina lomilla ja kun elämä välillä kuljettaa Suomeen pysyvämmin? Juuri kun vanhempani saivat kaikki lapset pois kotoa, alkoi vilkas takaisin muutto. Ei kukaan ole kauaa viipynyt, mutta töiden/asuntojen/maiden välillä on palattu hetkeksi silloin tällöin. Väitän myös, että vanhempani salaa nauttivat näistä pienistä "vastoinkäymisista", kun talo täyttyykin väestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että vanhemmat nauttivat. Mä nyt jo hoen esikoiselle, että tuuthan sä sitten joka ikinen viikonloppu kotiin. Ei kuulemma tule! :D
      Kaikkea hyvää, minne maailma sinua kuljettaakaan!

      Poista
  11. Aivan ihana kirjoitus. Omat lapseni ovat vasta kaksi ja neljä vuotiaita ja välillä väsyttää niin pirusti. Täytyy muistaa kuitenkin että vuodet vierivät nopeasti ja he ovat isoja ennen kuin huomaankaan. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen miettinyt paljon sitä pikkulapsiaikaa ja väsymystä ja sen totaalista rasittavuutta. Se ON raskasta. Ja siinä hetkessä sitä luuli, että se kestää IKUISESTI. Tiedän, että moni haikailee myöhemmin niitä vuosia, mutta minä oikeastaan en (paitsi tietysti joskus koitan valokuvienkin läpi tuoksutella että miltä ne pienet potkupukuiset oikein tuoksuivatkaan...) . Nyt on vaan niin älyttömän kivaa noiden teinien kanssa.

      Poista
  12. Mieletön kirjoitus johon on tosi helppo samaistua vaikka elänkin vielä keskellä äitiäiti-mantraa. Kaikenlaisen tasa-arvoisen ajattelun lisääntymisen kannalta on todella tärkeää toimia juuri kuten sinä. Olen törmännyt samaan avun tarjoamiseen isälle kuin sinäkin. Ja feministinä nuo asenteet kyllä ärsyttävät. Vai että oikein "hylkäävät-vauvansa"-artikkeli. Isäsi saattaisi ansaita pienen luennon aiheesta. Toivottavasti hän lukee blogiasi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että isäni ja veljeni viestit olivat tavallaan "läpällä", mutta kyllä ne jotain ajattelumaailmasta kertovat. Myös miespuolisten kavereideni reaktiot olivat yllättäviä: ensimmäisenä hypättiin huutamaan että nyt sun miehenkin pitää saada lähteä. No hei siitä vaan. Tosin hänhän on tullut ja mennyt jo 20 vuotta ihan omien aikataulujensa mukaan.

      Poista
  13. Tyypillistä. Mut sä oot mun idoli! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, mä oon aina halunnut olla jonkun idoli!! :D

      Poista

"Talk to me Harry Winston, tell me all about it!"