La Merenda

Matkapäiväkirja 27.12.2014

Meidän oli palattava vielä Nizzaan. Halusimme nähdä kadut ja puistot iltavalaistuksessa, sekä kokeilla onneamme erään toisen ravintolan suhteen. Ja kas, La Merendassa tärppäsi! Kipitimme lounasaikaan ravintolaan ja saimme kuin saimmekin varattua pöydän samaksi illaksi. Ravintolalla ei ole puhelinnumeroa, eikä sähköpostiosoitetta, joten paikalle meneminen on ainoa vaihtoehto.

La Merenda on ranskalaisen Michelin-kokin uusi elämä. Dominique Le Stanc jätti hotelli Negrescon huippupestin ja osti pikkuisen, suositun perheravintolan postimerkin kokoisine keittiöineen. Siellä hän nyt häärää, tyytyväisen oloisena. Zen. Ruoka on niin kotiruokaa kuin olla voi, kaukana tähtiravintoloiden virityksistä. Liitutaululla on muutama päivän annos, sitä syödään mitä on. Tänne ei kannata tulla virittelemään annoksia mieleisekseen tai tarinoimaan ruoka-ainerajoituksistaan. Hymyilytti vähän lukea netistä amerikkalasituristien tyrmistyneitä kommentteja kofeiinittoman kahvin ja cokiksen puuttumisesta listalta. Ravintola on avoinna vain arkisin.

Merendassa istutaan kylki kyljessä pienillä jakkaroilla. Vesilaseina on vanhat piirrosaiheiset maitolasit. Pienen salin seinät ovat täynnä taidetta, valokuvia, vanhoja kortteja ja kuitteja. Rucola & ricottasalaatti on maailman simppelein alkupala, raikas. Tippa hyvää öljyä, suolaa, kiepautus mustapippurimyllystä. Pääruoaksi söimme simpukoita, pienen pizzan, pestopastaa, nizzalaista lihapataa eli daube de boeuf'iä, kuka mitäkin. Lista on hyvin lihaisa, kokonaisia vasikanpäitä ja vatsalaukkuja myöten. Pala juustoa, suklaamoussea ja edullinen loppulasku käteisellä, kortit eivät käy. Kaikki oli hyvää ja maukasta ja ihan tuikitavallista. Kokki heilutti hellansa takaa hyvästit. Katosimme pimeään iltaan hakemaan vielä tahmeita tunisialaisia makeisia evääksi kotimatkalle.

Muut jutun kuvat:
Kävimme aperitiiveilla ja herättelemässä ruokahalua ihan Promenade des Anglaisin päässä, apero-baarissa nimeltä Ark. Ravintolan alakerrassa on baari ja toisessa kerroksessa ruokasali sekä meidän päättäväisen suunnistuksemme kohde: pikkuinen lämmitetty parveke, jossa on mainiota istuskella ja tuijotella merelle. On hassua, ettei näitä parvekkeita ole juurikaan koko rannan mitalla! Ravintola näytti kivalta ja tapakset olivat hyviä, olisi hauskaa syödä tuolla joskus oikein urakalla.

Vanhassa kaupungissa sijaitseva La Briqueterie oli kirjatoukan taivas. Kirjoja ja muistikirjoja, jotain pientä lahjatavaraa, musiikkia.

Nykytaiteen museo MAMACin katolla saa kuljeskella kattoja yhdistävillä silloilla ja ihailla näkymää yli Nizzan.

Hauskat hautajaiset

Palasimme eilen hautajaisista Joensuusta. Voi Luoja meillä oli hauskaa!

Kappelissa ja muistotilaisuudessa pidettiin sentään vielä vakavaa naamaa, mutta illan edetessä meno riehaantui. Lopulta istuimme pitopaikan sivuhuoneessa valot sammutettuina, kynttilöiden valossa ja pöydän päässä oli juhlakalun kehystetty valokuva ja kuvan edessä piripintaan laskettu viskilasi.

Kaikki muistelivat vainajaa. Muisteloita oli 97 vuoden varrelta niin paljon, että kaikki puhuivat päällekkäin ja toistensa suuhun. Ajattelin, että olisipa kivaa elää sellainen elämä, että ihmisillä olisi hauskoja juttuja kerrottavana hautajaisissa. Lisäksi tuli ihan sellainen olo, että voin kunpa pääsisi mukaan uurnanlaskuun Nastolaan, sitä showta ei haluaisi jättää väliin!

Lähetimme nuorimmasta päästä porukkaa hotellille ja jatkoimme vielä Surakkaan. Viinipulloja kantoi pöytään mielettömän komea ranskalaismies, vaari ei olisi millään malttanut käydä nukkumaan ja lapsille vietiin yöpalaksi makkaraperunat torin grilliltä.

Vainaja itse oli suunnitellut juhlansa jo vuosia sitten. Tarjoilut olivat komeat. Kalapöytä alkuun, karjalanpiirakoita tietenkin, hirvenpaistia ja korvasienikastiketta pääruoaksi ja pähkinäkakkua ja mantelipikkuleipiä jälkeenpäin. Asianmukaisine ruokajuomineen. Arkunkin oli suunnitellut. Ei helvetissä mitään silkkiröyhelöitä (vainajan omat sanat), vaan käsittelemätön puuarkku, jossa kaikki oksanpaikat ja muut puunsyyt olivat näkyvillä. Metsänkävijä sai siellä makoilla männyn tuoksussa, vihreissä lempivaatteissaan, kalastajalakki päässä. Uskon, että hän oli todella tyytyväinen päiväänsä ja perikuntansa käytökseen.

Junamatka Hangosta Joensuuhun on muuten TOSI pitkä. Mutta vielä pidempi se olisi ollut ilman sukua kolmessa polvessa. Kohtasimme Helsingistä tulevat Pasilassa, jossa söimme eväät ja purimme pelikortit pakkauksesta ennen kuin juna ehti Tikkurilaan. Pyydän anteeksi kaikilta naapurivaunujen matkustajilta, meillä kaikilla on geeneissä jotenkin kamalan kantava ääni. Onneksi konduktööri ei ollut moksiskaan. Sama konduktööri osui junaan myös paluumatkalla, terveisiä Pirjolle! Matka Joensuusta Hankoon olikin sitten vielä menomatkaakin pidempi. Viivästyimme jonkun juoppolallin (ei sukua) takia jo 50 minuuttia lähdöstä, sitten tuli vaihdevika ja sitten jouduttiinkin odottamaan vapaata rataa. Suku pysyi kuitenkin koossa, testamentteja ei uudelleenkirjoitettu ja kaikki olivat illalla päätyneet omaan sänkyynsä. Fellini olisi ollut innoissaan tästä hautajaisseureesta, ja minustakin me olemme kieltämättä hyvin elokuvallista materiaalia.

Kuva: Niiskuneiti työmaan lauta-aidassa, Joensuu. Tekijä (minulle) tuntematon. 

Merille menevän mieli

Matkapäiväkirja 26.12.2014

Tapaninpäivänä lähdimme merille. Cannesin edustalla on saariryhmä, Iles de Lérins, ja meidän kohteemme oli saarista Ile Saint-Honorat. Olenhan kertonut, että halusin lapsena nunnaksi? Luostarisaari Saint-Honorat olikin kirjautunut matkasuunnitelmaani jo hyvissä ajoin kotimaassa.

Ile Saint-Honorat on kaikessa pienuudessaan yksi ranskalaisen uskonelämän historiallisia keskuksia. Muutamankymmenen munkkinsa nykyään omistama kivikkoinen, 60 hehtaarin kokoinen, puolitosta kilometriä pitkä ja alle 500 metriä leveä vehreä rauhansatama ei ole suinkaan aina ollut näin rauhaisa. Nyt peltoja ryhdittävät viiniköynnös- ja oliivipuurivit, mutta aikoinaan (saarella on ollut säpinää jo 300-400-lukujen taitteesta) on kentillä lainehtinut hurme. Merirosvot, saraseenit, espanjalaiset, itävaltalaiset ja jopa Ranskaan kuninkaan joukot riehuivat saarella moneenkin otteeseen. Naisia sen sijaan saarelle ei laskettu...

Jo lauttamatka oli elämys, oli hauskaa seurata rannikon loittonemista mereltä päin. Tuuli, mutta auringon lämmössä tarkeni kuitenkin yläkannella, matka ei kestä noin 20 minuuttia kauempaa. Lippuja laivoille saa ostaa Cannesin venesatamasta ja ne maksoivat viitisentoista euroa per nuppi, matkustajan iänkin huomioiden.

Kävimme maihinnousun jälkeen varaamassa valmiiksi lounaspöydän La Tonnelle-ravintolasta ja lähdimme kiertämään eukalyptuksentuoksuista saarta. Lapset jahtasivat sisiliskonhäntiä lämpöisien kivimuurien kyljessä ja me kiipesimme vanhaan linnanraunioon. Saarella on paljon yksityisiä, suljettuja alueita, mutta saaren ympäri kiertää rantatie, jonka varrella on piknik-pöytiä. Monet ranskalaisseurueet olivat tulleet eväineen vapaapäivänviettoon ja vilkuttivat ruutupöytäliinojensa ja viinilasiensa takaa.

Munkit, joita valitettavasti näimme vain yhden lempeän yksilön, valmistavat saarella omia viinejä ja hunajaa ja kasvattavat mm. laventelia myyntiin. Ostimme pienen taskukokoisen pullon sameaa Lérina-sitruslikööriä matkamuistoksi.

Oikein kelvollisen lounaan jälkeen kävelimme vielä vähän lisää ja vaihdoimme lopulta paluulauttammekin myöhemmäksi. Oli sellainen onnellinen, pysähtynyt, täyteläinen iltapäivä pinjapuiden suojissa.

Ehdimme kuitenkin toteuttaa vielä maissakin yhden suunnitelman; kävimme elokuvissa!

Petit déjeuner

Niin, aamiaiset.

Aamiaisen saattoi syödä seisaallaan keittiössä, jos oli oikein hoppu jo radalle. Espresso ja pala patonkia, voikin on niin hyvää, että se riittää päälliseksi. Joskus aamiainen maltettiin nauttia vasta tienvarren leipomossa.

Tai sitten aamiaisen saattoi saada suklaapullia myöten tarjottimella suoraan omalle parvekkeelleen, jos oli oikein, oikein kiltti.

Croissantttinsa voi kantaa myös terassille ja syödä rinnuksilleen murustaen samalla kun levittää kartan muurille ja pohtii päivän seikkailuja. Café au lait-kulho viileni vieressä.

Aamiainen maistui oikein mainiolta myös tuossa pienessä ruokasalissa, varsinkin kun ovet tuuppasi apposen ammolleen ja antoi kevyen aamuilman virrata kahvintuoksun joukkoon. Marie-Joséen aprikoosihillo valui kuin kulta rapeiden leipien ylle ja jogurtin joukkoon.

Kerran aamiainen syötiin kello kaksi iltapäivällä. Sängyssä.

Grassen tuoksuvat pilvet

Matkapäiväkirja, 25.12.2014

Joulupäivä, senhän me olemme jo vuosia viettäneet tiukasti sisätiloissa, lahjakirjoja lukien, uusissa yöpuvuissa, pateevoileipiä ja pikkukurkkuja napostellen. Ihan niin aloillamme emme malttaneet tänä vuonna olla, olihan meillä koko Provence valloitettavana.

Aamupäivän sentään venyimme talolla, katoimme aamiaisen aurinkoon parvekkeelle, joimme loput illan samppanjasta tuoremehun seassa. Saatoinpa laulaa taas hiukan maisemalle ylistyslaulujakin, ken tietää.

Iltapäivällä ryhdistäydyimme, sullouduimme suklaata suupielistä pyyhkien autoon ja karautimme Grasseen.

Grassessa ei ollut muutamaa kujakissaa lukuunottamatta ketään. Katujen poikki viritetyt hajuvesivaijerit pihisivät ilmaan satunnaisia tuoksupilviä ja me hiiviskelimme suljettujen ikkunaluukkujen ja ovien eteen vedettyjen metalliverkkojen ohitse. Kesällä näillä kaduilla ei mahtuisi kulkemaan, näköalapaikoilla olisi ruuhkaa ja parfyymimuseoihin pitkät jonot. Nyt koko kaupunki oli meidän. Jossain havupuiden alla valkoisella hiekkakentällä kalahtelivat metallikuulat kylänmiesten toimesta, muuten oli ihan hiljaista.

Joulukoristeista suosituimmat kaikkialla missä kävimme olivat kiipeilevät joulupukit. Ne huojuivat hiljaa ikkunoiden ja parvekkeiden pielissä pienillä narutikkaillaan, osa jo hyvin elämäänähneissä nutuissaan.

Fragonardin parfyymitalo tehtaineen on ollut Grassessa jo vuodesta 1782. Tosin oman kylän pojan, taiteilija-Fragonardin nimen he ottivat käyttöönsä vasta 1900-luvun alussa. Museo ja myymälä ovat auki jokaikinen päivä, sisäänpääsymaksua ei ole, mutta tuskin monikaan malttaa kauniista parfyymipuodista poistua tyhjin käsin.

Grassen vierailun jälkeen ajelimme vielä ylös ja alas läheisiä vuorenrinteitä, punaisten kattojen yllä.