Tikit

Maanantaina keskimmäinen tuli lakananvalkoisena koulusta. Käpertyi sänkyyn, nukahti, voi pahoin. Tiistaina hän jäi koulusta kotiin, makasi ihan hiljaa oikealla kyljellään, ja kun kyselin vointia, vastasi vain että mahaan sattuu. Tajusin hitaasti, ettei kyse olekaan tavallisesta vatsataudista. Lähdimme taksilla terveyskeskukseen. Se matka venyi neljän päivän mittaiseksi, taksi vaihtui ambulanssiin, terveyskeskus Tammisaaren sairaalaksi.

Tulehtunut umpilisäke leikattiin keskiviikkona. Se ryökäle oli käpertynyt ihmeen ylös ja taakse, ja leikkaus venyi ja venyi, ja minä istuin sairaalahuoneessa ja odotin niin että takahampaisiin sattui. Tuijotin ikkunasta ulos. Satoi hirveästi lunta.

Päivät istuin kovalla puutuolilla sängyn vieressä, tarkkailin kivun aaltoilua ruskeissa silmissä ja ajattelin väsyneenä Marina Abramovicia. Yöt makasin ihmeellisessä laatikkosängyssä huoneen nurkassa, kuuntelin lapseni hengitystä, ja palelin järjettömästi: tämäkö nyt on muka jokin merkki?

Nyt tyttö on onnellisesti kotona ja harjoittelee elämää kokoonkursitun vatsansa kanssa. Leikkaus oli iso, ja toipuminen vie aikaa.