Älä pihtaa Wes

Viime viikolla rynnimme elokuvateatterin ovien karmit kaulassa katsomaan Grand Budapest Hotellia. Tätä elokuvaa oli odotettu.

Vaan odotusko sen teki, elokuva ei napannutkaan mukaansa. Tai hetkinen. Oikeastaan nappasi, mutta sitten ote herpaantui, Herra Kamera nukahti, tukehduttuaan ensin melkein popcorniin, ja draaman kaari vain jotenkin siirtyi valkokankaalta siihen meidän penkkirivillemme.

Elokuvan alkupuoli on hurmaava. Vapisin innostuksesta. Sommittelin jo mielessäni blogitekstiä, jossa kylpisin villisti siinä väriloistossa ja... mutta sitten koittivat huonot ajat, sota, murha ja roistot astuivat elokuvaan, vaatteet vaihtuivat mudanvärisiin, huikeat huoneet vankilakoppeihin.

Me olemme mankuneet tästä ennenkin. Miksi tarinoissa painotetaan aina sitä nurjaa puolta, onko se hienompaa, onko se arvokkaampaa? Jalostaako kärsimys elokuvankin? Tämmöinen rahahuolien ja milloin minkäkin huolien kanssa painiva maan matonen haluaisi edes elokuvissa katsoa jotain kaunista, edes puolet elokuvasta. Kyllä me ne elämän realiteetit muistamme, siitä ei tarvitse huolta kantaa. Tässä lajityypissä kepeydelle, vaikka kipeällekin, olisi suonut enemmän tilaa.

Hassu juttu oli se, että vaikka elokuvassa tapahtuu koko ajan, sillä lailla sarjakuvaseikkailumaisesti, niin ajatus karkaili. Upeita, upeita näyttelijöitä ripoteltu pitkin matkaa (Tilda Swinton Madame Céline Villeneuve Desgoffe und Taxisina!), vaan ei oikein oivaltavaa käsikirjoitusta? Juoni ei toiminut? Makaabereja kohtauksia vierastan noin ylipäätänsäkin, olenhan mimosa. Ja veijarielokuva-genressä esimerkiksi Chaplin teki sen paremmin, herkemmin. Tyylikkäämmin.

Olisitpa vain Wes antanut meille pihtailematta sitä pinkkiäsi...

Silti, olemme iloisia, että näimme.