Aalto, joka vieri rantaan.

Me olemme täällä blogissa viime aikoina puhuneet unelmista ja siitä, miten tietää mitä oikein haluaa.

Minulla on koko elämä tästä eteenpäin monilta osin vielä ihan auki ja välillä tunnen olevani maailman keskeneräisin ihminen. En tunnu millään löytävän polkuani, jos sellaista on olemassakaan. Ehkä minut on luotu tämmöiseksi hiukan harhailevaksi, kompleksiseksi Kirjatoukaksi, ehkä se vain kertakaikkiaan on elämäni tarkoitus?

On toki kuitenkin joitakin asioita, joita tiedän toivovani. Ne ovat vain vähän semmoisia pieniä, hienostelevia ja pinnallisia, joita epäilee sanoa ääneen, koska ne eivät liity esimerkiksi maailmanrauhaan, jota toki toivon myös.

Mutta olkoot. Tässä kolme haavettani.

Blogia pidempään lukeneet tietävät ongelmallisesta suhteestani jouluun. Pienet jouluihmiseni ovat murtaneet vuosi vuodelta vastarintaani, mutta silti olen pitkään haaveillut erilaisesta joulusta jossain ihan muualla. Lapset kuitenkin ovat maailman konservatiivisinta kansaa ja ovat halunneet joulun aina kotona, aina samalla tavalla, aina samalla kaavalla.

Olen myös haaveillut siitä, että näkisin Etelä-Ranskan rannikon talvella. Miltä näyttää Rivieralla, kun sinivalkoiset, raidalliset aurinkovarjot on kerätty pois valkoisten kivien peittämiltä rannoilta? Kun espadrillokset vaihtuvat topakoihin kävelykenkiin ja kun Promenade des Anglaisia täplittävät vesilätäköt ja sade piiskaa La Croisetten palmurivistöä? Entä kun tuuli pyyhkäisee rinteiden pikkukylissä läpi turistivirroista tyhjentyneiden aukioiden? Ilman hiekanväristä, kirkasta auringonvaloa, mitä jää Côte d'Azurista jäljelle? Luulen, että jotakin, joka miellyttäisi minua vielä paljon kuumaa sesonkia enemmän.

Rakastan olemista oikeissa paikoissa vähän väärään aikaan. Rakastan tiistai-päiviä enemmän kuin viikonloppuja, toreja ja halleja sulkemishetkellä, bistroja silloin kuin kankaisia lautasliinoja vasta silitetään, epähuomiossa kehitettyä lounashiprakkaa enemmän kuin fiinejä iltajuhlia sekä rautatieasemia, lentokenttiä ja hotelleiden auloja silloin kun en ole matkalla minnekään. Kuten tiedätte jo, rakastan Hankoa sesongin ulkopuolella.

Me olemme nyt istuneet, laskeneet, jutelleet, varovasti innostuneet ja lopulta yhtäkkiä luopuneet yhteistuumin joululahjoista ja varanneet sen sijaan viisi lentolippua. Asiat, joita tapahtuu lähipiirissä, suorastaan tyrkkivät tekemään nyt haaveista totta, kun vielä voi.

Kaikki tapahtui loppujen lopuksi nopeasti. Vietämme loppuvuoden pienessä kylässä Cannesin yläpuolella.

Ai niin, ja se kolmas haave. Se oli syödä jouluaattona ostereita.

Tiesitkö: Ranskan Riviera oli alunperin, jo 1700-luvun lopussa mutta varsinkin 1800-luvulta eteenpäin, nimenomaan muodikas talvilomakohde. Euroopan aatelisto, venäläiset emigrantit, varakkaat terveysmatkailijat ja varsinkin rahakkaat engelsmannit löysivät tiensä silloisiin pelkkiin pieniin kalastajakyliin ja niiden leutoon, jopa parantavaan ilmastoon. Seuraelämä kukoisti, loistokkaita talvihuviloita, joissa viihdyttiin syyskuun ja huhtikuun välinen aika, rakennettiin kiihkeästi kukkulalta kukkulalle. Monet kuuluisat hotellit olivat kesäkuukausina suljettuina, sillä kukapa nyt kesällä Välimerelle halajaisi. Taiteilijat eri puolilta maailmaa löysivät myös nopeasti Rivieran valon, joka inspiroi heitä ympäri vuoden.