28.1.2015

"I'm not going to talk about Picasso."


Mitäs mä aina sanon, kyllä kirja Kirjatoukan luokse löytää!

Tuossa päivänä muutamana kirjoitin halustani heittäytyä Antibesin Picasso-museon lattialle ulvomaan keramiikkavatien perään. No mikä kirja paukkaa pari päivää myöhemmin kirjastossa päin pläsiä?

Francoise Gilot'n (ja Carlton Laken) Elämä Picasson kanssa. Jo melkolailla teippailtu painos vuodelta 1965, sivut kellastuneet ja pehmeksi kuluneet, kuin säämiskää kääntelisi. Enkä edes etsinyt.

Francoise Gilot oli yksi Picasson naisista, ja yli kymmenvuotinen yhteinen ajanjakso tuon joskus julmankin hurmurin kanssa ajoittui juuri Antibesin ateljeen aikoihin ja sen ympärille, 1940- ja 50-luvuille. Kirjassa kerrotaan, paitsi savivatien synnystä, hyvin avoimesti vaikeasta elämästä Pariisissa ja Etelä-Ranskassa Picasson rinnalla. Ihmeen kylmäpäisesti Francoise luovi rakkaudessaan. Kiehtoohan se, tottakai. Nyt haluan takaisin Antibesin museoon, katsoisin kaikkea toisin silmin. Merisiilejä, joiden määrää teoksissa ihmettelin ja joiden taustatarinan kirjasta löysin, sitä museon huonetta, joka aikoinaan palveli Picasson työhuoneena, seireenejä, kaikkea... Vallaurisin keramiikkakaupunkikin olisi niin lähellä... Takaisin, takaisin...

Kaunis ja älykäs Gilot, taiteilija itsekin, elää edelleen (s. 1921), vaikka melkeinpä myyttisen puolison kuolema tuntuukin joskus ihmisten mielissä imaisevan elämänkumppanit unohduksen hautaan mukanaan. Picasso ja Gilot saivat yhdessä kaksi lasta, Paloman ja Clauden. Kun Francoise Gilot otti ja lähti suhteesta, hänen oli päättäväisesti rakennettava koko elämänsä alusta alkaen uudeksi. Siinä hän onnistui, toisin kuin monet muut Pablo Picasson varjossa kasvaneet, ja sinne varjojen vangiksi jääneet naiset. Tate Galleryn taiteilijamuotokuva (video) Francoise Gilot'sta katsottavissa täällä.

J.K. Ja tämäkin kirja löytyi myös omasta hyllystäni sitten myöhemmin. Jatkan näköjään edelleen jo omistamieni kirjojen ostelua ja lainailua.

Lue lisää: Life After Picasso, Vogue

7 kommenttia:

  1. Eikös heillä ikäeroakin ollut aika valtaisasti. Erikoislaatuinen oli heidän tarinansa. Vahva nainen tämä Gilot, vaikka itse en kyllä vastaavan taiteilijan rinnalla voisi elää kuten hän.
    Paloma onkin tuttu, mutta mitähän Claude puuhailee?

    Nikadora

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. F oli 21-vuotias kun he tapasivat, P 40 vuotta vanhempi... Claude on ehkä parhaiten tunnettu valokuvaajana, mutta tekee muutakin, elokuvaa, muita taiteita... Tässä yksi haastattelu parin vuoden takaa: http://www.theaustralian.com.au/arts/the-family-concern-of-claude-picasso/story-e6frg8n6-1226181435487?nk=af3712dfa1d3dadd5d61d0df33bf1849

      Poista
  2. Olen käynyt katsomassa (kuolaamassa) Picasson taidetta aika monessa paikassa: Antibesissa, Pariisissa, Tukholmassa, Lontoossa jne ja aina se sykähdyttää, kuinka yksinkertaisella viivalla hän saa paljon aikaan. Voisin heittäytyä viereesi ulvomaan :)

    VastaaPoista
  3. Tuo on yksi minun raamattujani ja hyllystä löytyy niin alleviivattuna että. Gilot on kirjoittanut myös erinomaisen Picasso ja Matisse-teoksen, joka saanut minulta samalaisen kohtelun.
    Gilot saa paljon ihailua minulta osakseen, se ainoa Picasson vahva nainen, ja paljossa myös samaistuin. Nämä ovat minulle niin "läheisiä" ja merkityksellisiä henkilöitä, olleet läpi elämän, että ihan vaikea puhua.
    Rakastan tätä kuvaa Picassosta ateljeesssaan tai tai taitaa enemmän olla romuhuoneessaan.
    Ja se Antibesin museo, minäkin palvon hänen keramiikkaansa ja tuolla sen silloin viimeistään tajusin, olin 23 v. Mutta muuten muistan tuon museon olleen hienoinen pettymys. Kuin taas Pariisin Picasso-museo on todella hyvä ja Barcelonassa on paljon vähemmän tunnettuja töitä, joista monet ovat minun lempipicassojani. Mutta Antibesin paikassa on tietysti muuta ulottuvuutta, jota noissa museomuseoissa ei ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on kalpea aavistus, että olisin joskus teininä lukenut tämän kirjan, mutta mitäpä silloin olisin ymmärtänyt... Gilot on ihan käsittämättömän vahva, itsevarma, minä olisin kuulunut ehdottomasti niiden neuroottisten tyttöystävien joukkoon :)
      Koko kirja on sellaista aarrearkun kaivuuta, että hengästyttää. Kuvaukset siitä, kuinka Picasso vie Gilot'n katsomaan tyhjillään olevia asuntojaan, joissa pöly peittää tavararöykkiöt, puvut riippuvat läpinäkyviksi hapertuneina kaapeissa... huh. Ja kaikki nuo taiteilijat, jotka ovat meille maaiman huippuja mutta heille lounasseuraa, aikalaisia, sytäviä, kilpakumppaneita, tavallisia ihmisiä. Tai no tavallisia ja tavallisia...
      En ole vielä edes lukenut kirjaa loppuun. Sanon aina itselleni, että Anna, ensin luet, sitten vasta kirjoitat blogiin. Mutta kun ei malta!! Voi siis olla, että joudun vielä palaamaan aiheeseen. Ja Gilot'n Matisse-kirja on jo haussa.

      Poista

"Talk to me Harry Winston, tell me all about it!"