Amy, Amy

Kävimme eilen katsomassa vuoden parhaaksikin jo arvioidun dokumentin Amy Winehousesta.

Amyn silmärajaukset venyvät pituutta ja leveyttä silmiemme edessä, mehiläiskekoa muistuttava musta tukkalaite kasvaa, ja tatuoitu tyttö sen kaiken alla kutistuu vuosi vuodelta kohti surullista heinäkuuta 2011. Lopulta on vain viininpunainen ruumispussi, hirveän, hirveän pieni.

Amy on niin lahjakas ja terävä, että katsojaa sattuu, koska tiedämme kuinka kaikki päättyy. Amy on myös aika pihalla jo hyvin nuoresta, katsojalle jää elokuvasta tunne, ettei tarina kai olisi voinut loppua mitenkään muuten. Jumalainen ääni, joka petaa väistämättä tietä tähtiin yhdistettynä siihen tietoon, että jo hyvin nuoresta vanhempiensa erosta traumatisoitunut, masennuksesta ja itsetuhoisuudesta kärsivä ja addiktioihin taipuvainen Amy ei menestystä kestäisi. Sen Amy sanoo monta kertaa ääneen. Matkakumppaneina siihen vielä poikaystävä, myöhemmin aviomies, jonka huumeidenkäyttö ja niiden pahimpienkin pariin houkuttelu vie Amyä yhä syvemmälle kurjuuteen, sekä Amyn ihailema (mutta myös vihaama) isä, joka nauttii aivan liikaa tyttärensä menestyksestä ja omasta roolistaan näytelmässä pysäyttääkseen koneiston.

Sitten dokumentin ongelmalliseen osuuteen. Sen lisäksi, että elokuva kaipaisi kipeästi tiivistämistä (elokuvan myötä ymmärtää, kuinka valtavasti nykyajassa on erilaista tallennettua materiaalia käytettävissä aikaisempaan verrattuna), se keskittyy suurimmaksi osaksi toistamaan tarinaa kuihtuneenakin kauniista Amystä, hitaasti laskeutuvista, pöllyisistä silmäluomista, salamavalojen ahneessa ristitulessa hoipertelevasta tytöstä, jonka ballerinoilla on verta ja viinaa, sekä - minusta roiseinta kaikesta - yksityisiin kuviin Amyn kotoa, joissa kamoissaan tuijottava Amy istuu sohvalla avuttomana ja ranteet paljaina. Kuvat ovat epäilemättä kusipää-poikaystävä Blake Fielderin arkistoista. Miksi niitä pitää käyttää? Miksi ne pitää näyttää? Sormella osoittaminen on totaalisen tarpeetonta.

Kuinka ylevää on dokumentissa syyttää mediaa ja musiikkiteollisuutta Amyn tuhoamisesta, ja samaan aikaan nautiskella pitkitetysti makaaberilla kuvastolla, jota kukaan tuskin haluaisi itsestään esiteltävän elävänä tai kuolleena? Eikö todellakaan elokuvassa olisi voinut enimmiltä osin keskittyä kertomaan käsittämättömästä lahjasta, rakkaudesta ja perehtyneisyydestä jazziin, yhteistyöstä muiden muusikoiden kanssa ja siitä, miten laulut, myös voimakkaat sanoitukset, ovat syntyneet tämän rikkinäisen, järkyttävän vahvasti tuntevan lontoolaistytön käsissä? Musiikista. Pääosassa ei soisi olevan ihmisen raunioituminen kameroiden edessä, mutta nyt niin käy.

Meillä on elokuvateatterissa 17-vuotiaamme mukana. Elokuva käy huumeiden vastaisesta valistuksesta, jälki ei ole kaunista katsottavaa. Mutta elokuva myös jättää Amy Winehousesta edelleen sen kuvan, jota väittää tulleensa hälventämään. Pikku piripää, kompasteleva narkkari ja juoppo. Olisin niin kiihkeästi halunnut, että tyttärelleni muistijäljeksi jää jotakin muutakin, fiksu, suorapuheinen, lahjakas nainen, joka menestyi omillaan. Suurenmoiset biisit.

Näin vanhempana, lapsen vierellä hänen kättään välillä puristaen kuuntelen ääniraidalla järkyttyneenä Amyn löysästi ja naivisti puhuvaa äitiä, joka ei saa pikkuistakaan Amyä aisoihin ja joka ajattelee, että bulimia on jotakin, joka menee ohi, ja isää, joka ottaa tyttärestään irti kaiken minkä saa. Viimeinen henkivartija ja vanhat ystävättäret ovat ainoat järjen äänet elokuvassa. Amyssä on kuitenkin itsessään myös se puoli, joka ei halua kuunnella eikä piittaa. Hän tarvitsee aineensa. Hän ei ole pelkästään tahdoton uhri, vaan vahva siinäkin. Niin kamalaa kuin se onkin.

Amy-parka. Muutama onnellinen ja selkeä hetki 27 vuoden iässä kuolleen Amyn elämän loppupuolla itkettävät enemmän kuin itse traaginen loppu. Lopulta hän halusi vain pois, eikä tämän elokuvan jälkeen varmasti halua koskaan palata, missään olomuodossa. Ex-mies ja isä näköjään jatkavat pelleilyään median kanssa. Amy, Amy parka.

Niin, se musiikki.