30.8.2015

Yöpyjät

Viikonloppujen viikonloppu. The Viikonloppu. Kesän viimeinen viikonloppu.

Teatterifestarit, Muinaistulien yö, Bileet Joka Ilta, täysikuu, elokuun pehmeä valo, taiteilijadokkareita, ravintolaillallisia, ilotulituksia, samppanjaa kylmässä, paljon ystäviä ympäri maailmaa... ja aivan kauhean kauhea flunssa.

Perjantaina vielä sinnittelin punaiselle matolle ja avajaiskulkueeseen kuumeenpoikasessa Catherine Deneuvena ja kipitin iltayöksi kuunvalossa jäsenet painavina Casinolle juhlimaan. Lauantaiaamuna kurkussa oli tikkuinen koivuklapi poikittain ja korvat lukossa. Jopa nenää särki. Ihan kaikkialle sattui.

Olen niin turhautunut ja allapäin kun ihminen olla voi. Tai olisin ollut, ellen olisi katsonut tätä dokumenttia sohvan pohjalla talouspaperitukko sieraimessa, ja muistanut taas, että isompaakin epäoikeudenmukaisuutta on maailmassa havaittavissa.

Jotenkin dokumenttielokuva The Overnighters onnistuu olemaan elokuva melkein kaikesta siitä, mikä Suomessakin nyt puhuttaa. Paitsi ehkä pyöräilijöiden ja autoilijoiden suhteesta. Tai no, tavallaan siitäkin. Kysehän on toisen ihmisen asemaan asettumisesta.

The Overnighters on päällisin puolin elokuva pohjoisdakotalaisesta kaupungista ja omiakin taakkojaan kantavasta pastorista, joka majoittaa kirkkonsa käytäville muutaman vuoden aikana tuhansia työn perässä muuttavia (fyysisesti ja vähän psyykkisestikin) kodittomia miehiä vastoin yhteisönsä tahtoa.

Mutta The Overnighters on myös elokuva kohtaamisista, vieraan vastaanottamisesta, myötätunnosta, työstä ja sen merkityksestä, köyhyydestä, arvottomuudesta, leimoista, luottamisesta, rakastamisen tärkeydestä, perheen merkityksestä, pelosta, vihasta, motiiveista, tiedon puutteesta, kohun himosta, uskon voimasta, uskonnon kahleista, talouskasvusta, lamasta, väliinputoajista, väärin valinneista, pahantekijöistä, hyväntekijöistä ja kuinka kaikki rajat ovat lopulta häilyviä. Harva on läpeensä hyvä tai läpeensä paha. Toivosta ja epätoivosta. Elämisen vaikeudesta.

Istuin tänä kesänä yhtenä iltana juhlapöydässä, jossa jokaista kaunista hiussuortuvaansa myöten menestystä ja vaikutusvaltaa tiukkuva viimeistelty nainen sanoi, että jos HÄN jäisi työttömäksi, HÄN menisi heti hampurilaisbaariin töihin eikä kuormittaisi yhteiskuntaa. "Sä et voi tietää", olisin halunnut kiljua, "sä et voi tietää!!!!"

#jasitmäsanoinniilleettäkerätkäämustikoita.

Ihmisarvo, ihmisyys, inhimillisyys. Meistä jokainen on vähän rikki.

... Miksi me silti potkiskelemme täällä toinen toisiamme?

Elokuva löytyy esimerkiksi Netflixistä. Traileriin tästä.

10 kommenttia:

  1. Koskettavaa, niin koskettavaa...Eikä mikään ole mustavalkoista.
    Kun vihan tai surun vihdoin ylittää, tekee se sillan rakkauteen ja anteeksiantoon...

    Nikadora

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja ymmärrys, että me ymmärtäisimme toisiamme. Siihen on pitkä matka.

      Poista
  2. Kiitos rakas ystävä että kirjoitit näin kauniisti ja syvällisesti näistä niin vaikeista asioista. Satuin eilen autolla kuulemaan aivan samanlaisen kommentin yliopistokolleegalta. Ja kyllä surettaa että ihmisillä jolla on kaikki ns hyvin eivät voi ymmärtää mitä tapahtuu ihan oikeasti kun joudut työttömäksi vaikka se olisikin 'sun oma vika'.
    Tämä eilispäivän henkilö puhui ihan vimmatusti miten ne laiskurit voisi vaikka pistää haravoimaan moottoritien välit...kunhan jotain töitä tekisi. Tästä voisin puhua tuntikaupalla mutta annetaan olla.

    Toivottavasti toivut flunssasta pian!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en voi sietää miten työttömistä tällä hetkellä puhutaan. Siinä on ihan samaa sanoilla manipulaatiota kuin rasistisessa puheessa.

      Poista
  3. Tuo leffa pitää katsoa! Ja hyvin kirjoitit. Tiedän myös tuon turhautumisen tunteen päivällispöydissä, joissa ihmiset julistavat omaa erinomaisuuttaan ja ylenkatsovat niitä, joilla syytä tai toisesta ei ole onni potkinut samalla lailla tai muuten vaan elämä ei ole sujunut suunnitelmien mukaan.

    Joskus kiljunkin niitä omia mielipiteitäni sinne omahyväisen julistuksen sekaan, mutta aina ei - muka - voi. Tosin kyllä aina vois, jos osaisi paremmin hillitä itsensä ja sanoa sanomisensa niin, että viesti ei jäisi suutuksissa pyörremyrskymäisen ilmaisutavan jalkoihin. Koetan opetella tuota. Nyt vielä on helpompi olla vaan hiljaa, koska
    jos pato aukeaa, sitä tulvaa en saa pidäteltyä näissä teemoissa...

    Belgian Lempi

    Belgian Lempi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Belgian Lempi olen tasan samaa mieltä kanssasi :-) että jos voisi jotenkin hillitä itseäni paremmin niin ehkä uskaltaisin useammin sanoa vastakohtaiset mielipiteet. Musta on niin surullista ja myös huolestuttavaa että on ihmisiä jotka näkevät muita kanssaihmisiä niin toissarvoisina...

      Poista
    2. Joo, sama täällä. Siinä vaiheessa kun olen tarpeeksi kiihtynyt avatakseni sanaisen arkkuni, olen myös jo niin tunnetiloissa, ettei järkevästä argumentoinnista meinaa tulla mitään. Just kuten Lempi sanoi, joskus on helpompi olla hiljaa. Koska kun se pato murtuu...

      Poista
  4. Tähän hienostuneen rouvan sanomiseen väittäisin kokemuksen kautta, että jäisi kyllä rouvalta menemättä. Ensinnäkin häntä ei huolittaisi (paitsi ehkä jos sattuisi koulutus ja kokemus olemaan sopivia, niin esimiestehtävät), ikä pitäisi siitä huolen. Tämän voi tarkistaa menemällä hampurilaispaikkaan katsomaan työntekijöitä. Toiseksi, kun huomaa ansiosidonnaisen olevan tonnin tai enemmänkin yli pikaruokalatyön (tai muun senkaltaisen) tulotason, into lopahtaa taatusti. Peruspäivärahalta voi ehkä yrittää ponnistaa, joskin epäilen innon lopahtaneen 500 päivän hukkaan menneen työnhaun jälkeen.

    t. Olli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja kaikki muu asiaan liittyvä. Huokaus. Mut kun ei noi tiedä...

      Poista

"Talk to me Harry Winston, tell me all about it!"