21.3.2016

Totuus kutuviikonlopusta




Kutuviikonlopuksi kutsui veljeni meidän, Herra Kameran ja minun, pientä irtiottoa tullessaan lasten- ja talonvahdiksi perjantaina.

Kaikki alkoi mennä kuitenkin jo hyvissä ajoin ennen lähtöä pieleen. Edellisenä yönä stressi valvotti, jo aamusta työt kasaantuivat, ja lopulta tein kuuttatoista hommaa päällekkäin. Siivosin samalla myös taloa, pesin vessaa, järjestelin kotijoukkojen asioita ja säntäsin lopuksi tuuraamaan puotipuksuksi ennen kuin pääsimme starttaamaan. Olin pakannut matkalaukkuni heittelymenetelmällä, jo automatkalla tajusin mitä kaikkea olin unohtanut. Saavuin Helsinkiin ja hotellille kuolemanväsyneenä, järjettömän nälkäisenä ja viluissani.

Tilasimme huonepalvelusta hampurilaiset, joimme lasit punaviiniä ja kaaduimme sänkyyn. Herra Kamerallakin melkoinen rupeama takanaan. Kaikki perjantaisuunnittelmat saivat jäädä, after all, tomorrow is another day. Nyt oli tärkeintä saada unta.

Paitsi että uni ei tullut. Ei se koskaan tule, tähän aikaan kuukaudesta.

Kello sen sijaan tuli. Kaksi, kolme, neljä, viisi ja kuusi.

Kuudelta nousin, pääni painoi tonnin ja alavatsaa vihloi. Itketti.

Vietin lopulta koko lauantaipäivän hotellin sängyssä. Huoneeseen kannetun aamiaisen ajan jaksoin vielä tsempata (tiedän, olen sankareiden sankari ylellisissä puuvillalakanoissa...), sitten kaivauduin tyynyihin nyyhkyttämään. Miten epäreilua! Kaikki kivat asiat, listaan merkityt menot ja aurinkokin tuolla ulkona, ja minä umpiuupuneena pms-myttynä sisällä! Pitkästä aikaa ensimmäisen kahdenkeskisen viikonlopun onnistumisen paineet eivät helpottaneet tilannetta. Sattui, oli kuuma, oli kylmä, kaikki vitutti kuin pientä apinaa.

Monta kertaa päivän mittaan yritin kammeta pystyyn. Pesin kasvot kylmällä vedellä ja koitin meikata. Ihan kuin olisi koittanut levittää meikkivoidetta ilmapallon pintaan, voide vain liukui edestakaisin. Puuteri sen sijaan kyllä jymähti, kahdeksi pölyiseksi laikuksi poskipäille. Silmät olivat eri malliset kuin koskaan muuten, niiden ympärille satoja kertoja piirtämäni rajaukset näyttivät leijuvan punaisten viirujen yllä. Mikään ei sulautunut minuun, ihan kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Olin erinäköinen ja jopa kalloni muoto oli erilainen. Peilikuva oli paitsi ruma, myös vieras. Pyyhin raivokkaasti kaiken pois ja juoksin takaisin peiton alle ulvomaan.

Herra Kamerakin sai kyytiä. Osta mulle uusi hammasharja, mä VIHAAN mun vanhaa hammasharjaa!!!! Hae mulle uusi hiusharja, tää vanha ei tottele. Tuo mulle lehtiä, ihan mitä vain lehtiä... paitsi tietysti näitä, nämä mä olen ihan kaikki lukenut ja sitä paitsi VIHAAN. Tuo silmätippoja, tuo vettä, tuo ananas. Mene pois. Mutta miksei kukaan halaaaaa!!!??

Jollakin ilveellä konttasin kuitenkin illalla ulos ja esitykseen, johon meillä oli liput. Olin lopulta saanut piirrettyä mustalla kajalilla värisevät rinkulat silmieni ympärille, luomiväri oli nätisti varissut ohimoille. Mascara oli solminut ripseni yhteen risuisiksi pikku nipuiksi. Poskipunaa oli ehdottomasti liikaa, kulmakarvat ihan kuin niissä olisi ollut liimaa ja ne olisivat vaihtaneet kasvusuuntaa. Hiukset lasisia, sähköisiä säikeitä. Kun hymyilin vaivautuneesti, suupieleni koskettivat silmäpussejani. Pään SISÄPUOLELLA tilanne oli vieläkin pahempi, kropassa jatkuva, juiliva kipu. Jos Herra Kameran käsi ei olisi ollut koko ajan kädessäni, olisin valunut alas ensimmäisen katukaivon koristeellisesta ritilästä.

Nyt riittää. En enää suostu tähän! Elän kuunkierron armoilla ja tämä vain pahenee vanhetessa. Tulee matka, tulee juhla, tulee kiva kutsu >  kalenteri esiin, laskutoimitus > äääh, en mene, en pysty. Tai menen, pystyn ja olen ihanan säteilevä, suttusilmäinen, sulatutunut itseni, jos aika on oikea. Työt on tehtävä silloin kun työt on tehtävä, mutta kieltämättä siirrän tärkeät kokoukset usein seuraavalle viikolle...

Pakkohan tähän on olla jotain apuja? Nyt siskot, keinot tiskiin, miten elämä on täysillä elettävissä kuukauden jokaisena päivänä?

Sunnuntaiaamuna helpotti, juuri sopivasti kotiinlähdön aikaan.

J. K. VVA ry kerää hygieniatuotteita asunnottomille naisille, näin osallistut.

18 kommenttia:

  1. Just, just näin. Mulla on puhelimessa erillinen sovellus, josta voin heti tarkistaa että sopiiko joku kiva juttu/meno/ohjelma/reissu vaiko eikö. Oikeasti, there's gotta be more to life than this?!
    Ps. podcastin innoittamana (kiitos siitä!) tartuin kirjastossa Foenkinoksen yhden elämän muistot -kirjaan ja olen rakastunut! Kannan kirjaa mukanani ihan joka paikkaan, ja luen säästellen ettei se vaan loppuis! Ja se pelko: mitäs kun tää loppuu, uskallanko lukea jonkun toisen teoksen, mitäs jos ne iske, mitä mä sitten teen!! (no oikeestihan en tee mitään ihmeellistä, herään aamulla ja meen töihin, mutta tässä kirja-kuplassa ollessa sitä mieluusti miettii tekevänsä jotain ihan(an) dramaattista!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiiii, oikeeasti, löysinkö jonkun toisenkin joka rakastaa Yhden elämän muistoja!!! Jee!!! Kaikki ystävät vain pyörittelevät silmiä, jotka ovat (pakotettuina) sen lukeneet. Silti kaikki Foenkinokselta ei kolahda kumminkaan, niin että siihen et sitten voi luottaa. Lue hitaasti. Jos sua yhtään lohduttaa, niin mulla on parikin huippua sulle sitten varastossa, viikonloppuna kun ehti lukea... Toinen on Kissavieras, josta mainitsinkin ja toinen on... no kirjoitan siitä myöhemmin. Mutta joo, menstruaalimörkö on kesytettävä, haluan elämäni takaisin!!!! Aloitan nyt taistelun, kerron matkan varrella mikä auttoi ja mikä ei.

      Poista
    2. Siis, enkö ole kertonut, että Yhden elämän muistoja oli minulle veret seisauttava kokemus!
      Hanki itsellesi hyvä siis HYVÄ eli extraHYVÄ gynekologi. Jos ekan kanssa ei onnistu, jatka hakua. Kohdun- ja munasarjojen poisto oli aikoinaan minulle uuden elämän alku mutta erilaiset kierukkaratkaisutkin ovat nykyisin todella hyviä (kertoi nuori tuttava). Tuollainen kärsimys kerran kuussa on liikaa!

      Poista
    3. Kiitos tuesta, minustakin tämä on liioittelua!

      Poista
  2. KOHDUNPOISTO! Siitä ei ole ollut mitään muuta kuin iloa. Ellei siis sikiöille ole enää tilausta....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu ei, lapsiluku on täynnä, vaikkakin tosiaan se veljeni kutuviikonloppu-termi jalostui lopulta hänen käsissään rämisevän kitaran säestämäksi lauluksi, joka päättyi siihen kuinka kannamme kotiin uuden pikkusisaruksen... Not gonna happen. Mutta kohdunpoisto kuulostaa aika... JÄREÄLTÄ? Tosin aivan samoin sanoin sitä suositteli eilen illalla minulle yksi ystävä puhelimitse. Mielenkiintoista.

      Poista
  3. No voihan pylly. Mulla vaivaa samaan aikaan aina järeä migreeni, viime viikonloppuna taistelin kun näin kerrankin Moulin Rouge!:n isolta kankaalta mutta siitä seurasi sitten kolme hirveää päivää. Mutta niin, pöh, en tiedä mikä auttaisi. Oletko gynekologilta tms. kysynyt?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Gynet (kyllä, olen käynyt useammalla) lyövät järjestään hormonireseptiä kätöseen. Ja kun en tahtoisi. Toisaalta en tahdo enää tätäkään, joten en tiedä mitä tehdä...

      Poista
  4. Tiedätkö, rakas Kirjis, minullahan alkoi yli neljänkympin päälle mentäessä tulla niitä kuukausittaisia kauhistuspahiskohtauksia siihen malliin, että säikähdin itsekin!
    Mikään ehkäisymenetelmäkään ei toiminut, joten varasin ajan sterilisaatioon.
    No, julkisten kautta saikin odotella vuoden itse toimenpiteeseen pääsyä.
    Mutta Essure-menetelmä toimi. Ei nukutusta, nopea kuin mikä. Kyllä ne loppupolttelutkin hammasta purren kesti, kun sai tämän helpomman loppuelämän.
    Jopa hoikistuin luontaisesti, kauhuraivarit himmenivät muistoihin.
    Ihmeen vähän mainostettu. On siis se perinteinenkin tapa nukutuksineen ja haavoineen. En halunnut sitä riskiä.

    Rentoa kevättä♡


    Nikadora

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, tutkin tätäkin vaihtoehtoa, kiitos Nikadora! (Hämärä muistikuva, oisitkohan joskus aikaisemminkin maininnut jossain yhteydessä...? Mulla aina kestää omaksua...)

      Poista
  5. Hui. Voiko tuollaistakin tapahtua? Minä olen päässyt toistaiseksi ilman mitään mielenkuohuja tästä naisellisesta riesasta. Johtuuko se sitten siitä, että pistin johdot poikki kuopuksen synnytyksen yhteydessä? Toivottavasti. Nykyään olen vain herännyt silloin tällöin yöllä siihen, että on järkyttävän kuuma. Miettien, että ei kai se nyt voi olla mitään ennakkovaroittelua mummo-taudista. Minähän olen 41v. Nainen parhaasa keski-iässään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ei pitäisi vielä olla vaihdevuosiakaan, tämmöisellä likalla. Parasta ikää haluaisi elää parhaalla mahdollisella tavalla!

      Poista
  6. En melkein kehtaa kirjoittaa tätä tänne, mutta mulla auttoi ton tyyppiseen menoon suht rasittavan liikunnan lisääminen päiväohjelmaan. Monta kertaa viikossa. Tiedän, että tää on aika ekstreemi konsti (tosin tietty kohdunpoistoon verrattuna, hmmm....) mutta, kuten tiedätte, hätä ei lue lakia.

    En kylläkään takaa tuloksia. Ja jos kokeilee, vaarana on tietysti se, että ei tepsikään. Ja sitten vielä kaiken muun lisäksi kolottaa lihaksia ja on rehkinyt ihan turhaan. Joka tietysti nostaa v- käyrä uusiin huippuihin.

    Belgian Lempi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hirveen ekstreemiä, hirrrrrrveen ekstreemiä! Mutta tiedätkö, uskon että auttaisi. Eri asia sitten miten Kirjatoukan saa liikkumaan... No niin, tietysti lupaamalla paljon iloja hotellilomista ja riekkumista ilman tuskia, kai tästä joku hinta on maksettava...

      Poista
  7. Hormoonikierukka. Itse olen ollut aina hormonaalista ehkäisyä vastaan, mutta sitten sairastuin pahaan endometroosiin ja leikkaava lääkäri pakotti minulle hormoonikierukan hoidoksi. Itkua väänsin etten halua ja minulle ei sovi hormonaalinen ehkäisy (pillerit aiheuttivat pahaaoloa, migreeniä ym). Mutta kun se kierukka oli laitettu ja vähän aikaa kulki mukana niin kas, ei enää huonoja päiviä kuukaudessa, ei enää yhtään vuotoja. Aina voi lähteä kutulomalle tai minne tahansa lomalle eikä tarvitse laskea kalenterista, että onko just se huono aika kuusta. Toki edelleen pimahduksia tulee syystä tai toisesta ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kokemuksen jakamisesta! Olen saanut yksityisviesteinä myös samansuuntaisia suosituksia. Mun on ehkä otettava hormonitkin huomioon vaihtoehtoja miettiessäni, vaikka olenkin ollut niin vastahankaan.

      Poista
  8. Kirjis, muistit oikein. Olen jossain maininnut tästä vaihtoehdosta. Omastanihan on aikaa n.1,5 vuotta, joten osaan edelleen suositella. Minulla oli onnekseni vanhempi kokenut naislääkäri toimenpiteessä. Ehkä kannattaakin vaatia kokenein mahdollinen.
    Me suomalaiset ollaan yleisesti liian alistuvia ja kilttejä hoitohenkilökunnalle.
    Vaaditaan parasta.

    Parasta sinulle jatkossa!!


    Nikadora

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen just sellainen joka ei osaa vaatia yhtään mitään lääkärissä, taannun...

      Poista

"Talk to me Harry Winston, tell me all about it!"