Vastarannan kiiski

Siis mullahan on tää juttu, että jos jostain asiasta tulee trendi tai ilmiö, mä rupean heti haraamaan vastaan. Jos esimerkiksi ruvetaan kampanjoimaan että #perheetsafkaa, niin mun tekee välittömästi mieli lopettaa siltä seisomalta lähes kaksikymmentä vuotta kestänyt ramppaamiseni ravintoloissa lasten kanssa.

Ja jos #hygge on in, niin muutun toimeliaaksi työnarkomaaniksi ja kiskon kireitä vaatteita päälle ja korkokenkiä jalkaan lähteäkseni tuuleen ja tuiskuun olemaan tehokas. Teekannun heitän ikkunasta ulos.

Uusia kirjojahan en melkein ollenkaan voi lähestyä tästä samasta syystä. Siksi luen vain Lippe Suomalaista vuodelta 1982. Ja kuulkaa ihan rauhassa saan sitä lukea, siitä ei koskaan kohkaa kukaan. Kuuntelen Politiikkaradiota jos muut katsovat Downton Abbeytä, ja Frendejähän en suinkaan katsonut 90-luvulla, vaan katson sen nyt. (Muotihan on joka tapauksessa sama, mutsifarkut.)

Nyt olen hiukan liukunut sivuraiteille, sillä yöpöydälläni nököttävät niin uusin Mazzarella kuin Haahtelakin, sekä harvinaisen ontuvasti kirjoitettu Elizabeth Gilbertin Big Magic, jota en voi lukea iltaisin, koska kiihkeydyn niin valtavasti luovuusmielessä. On minulle liikaa, se kirja. Onneksi kirjastosta löytyi euron poistopöydästä montakymmentä vuotta vanha Rivieran matkaopas, jossa kerronta on sivutolkulla ajatonta sekä verkkaista.

Jos linnoitus ja merimuseo ovat lounastunnin takia suljetettuja, kuten usein tuntuvat olevan, vallimuureilta on hyvä näkymä pohjoiseen kattorivistöjen ja kirkon muodostaman etualan yli Saint-Trpezin lahden välkehtivään sineen, jossa purjeveneet lipuvat ristiin rastiin pitkin salmea valkeat purjeet lepattaen, moottoriveneet pyyhältävät eteenpäin jättäen jälkeensä kirkkaan valkoisen vanan ja suuret luksusjahdit kimaltelevat auringonpaisteessa, edeten hieman rauhallisemmin. (...) Saint-Tropez on oman alueensa herra ja hidalgo.

Minulla on teoria: jos jokin ravintola mainitaan vanhoissa matkaoppaissa, ja se edelleen on voimissaan (ja samassa omistuksessa), on se kokeilemisen arvoinen. Trendipaikat testataan toki myös, mutta vereni vetää klassikoihin. Huhtikuisen Cannesin listalle pikkuopuksesta päätyi Le Caveau, johan se mainitsi aikoinaan Le Capitaine'kin.

Toinen teoria: aina kuin Sephoran ripsari vetelee viimeisiään, kuin ihmeen kaupalla saan mahdollisuuden lähteä Ranskaan.

En enää muista mihin olin päätymässä koko jutustelullani. Kävin tässä välissä tarjoilemassa laumalleni falafel-pyöryköitä ja tomaattisalaattia. Olen nakutellut uutta blogisivustoa koko päivän, perfektionisti minussa riehuu kuin pieni apina ja tekee koodariparastani hermoraunion. Silti tiedän, että aavistuksen keskeneräisenä se kaikki kannattaa puskea maailmaan, sillä vasta meidän yhteinen käyttömme kertoo viimeisten viilausten paikat. Ehkä tuikkaan saitin ilmoille huomenna, ehkä viikonloppuna, viimeistään ensi viikon alussa. Sitten vaihtuvat siis myös erinäisten tilieni nimet, koska blogillakin on ihan uusi otsikko. Pyydän, koittakaa pysyä kärryillä. Kaikesta tämän hetken kauhuntunteista huolimatta  tiedän, että siitä tulee kiva ja kaunis, ja että meillä tulee olemaan siellä hauskaa yhdessä.

Vaikka en tahdo saada enää väsymykseltä sanaa suustani, saati sormistani, haluan kertoa vielä tämän.

Kaukainen ystäväni on tulossa keväällä Hankoon ja minä kutsuin heidät aperitiiveille. Hän lähetti minulle vastausviestin, joka - niin uskon - on maailman kaunein lause. Siis kyllä, vielä kauniimpi kuin aja hiljaa sillalla. Lause meni näin:

Mieheni on samppanjankeräilijä, eli ehdotan että tulisimme pullo kainalossa juomaan kanssanne maljan kevään kunniaksi.

Voi kyllä, VOI KYLLÄ!

Kuva: Olivia de Havilland täytti viime vuonna 100 vuotta, kreisiä!