Hiihtokelejä metsästämässä

Kesänaapurit tulivat hiihtolomalle Hankoon, auto täynnä suksia ja luistimia. Siellä ne odottavat edelleen lumisempia aikoja. Pulkan ja kelkan sijaan naapurin pikkulikat kaivoivat esiin karkkiväriset Joponsa ja suhailivat pitkin aurinkoisia, lämpöisiä kujia, jotka kaikki näyttävät päätyvän kimaltelevan meren ääreen. Kevätsää, kevään tuoksukin. Entäs valo!

Mutta kuten näemme, kyllä täällä tekemistä riitää lomalaisille; pienille tytöille, pienille pojille ja vähän isommillekin. Ja Alan'sista pullat päälle!

Me lähdemme nyt kuitenkin pienelle reissulle lunta etsimään. Jos saan Herra Kameran hiihtoanorakin liepeestä jossain rinteessä kiinni, niin varmaankin postailen teille sieltäkin. Minä kun olen enemmän sellaista sisäliikuntasorttia. Tai siis sisäsorttia :)

Seuraa meitä myös Facebookissa ja Instagramissa!

Look like Lou, osa 5

Katsoppas, ihan paras väittelykaverini Ludowica, kameran edessä pitkästä aikaa!

Kaupungin tyylikkäin tyttö ajoi rinnalle kun palailimme aurinkoiselta mutta hyiseltä sunnuntaimarssilta, veti viereen parkkiin ja nousi autosta niin vastaansanomattoman makean näköisenä, ettei meillä ollut muuta mahdollisuutta kuin kiskoa hänet kohmeisilla käsillämme sisäpihalle kaari-ikkunamme eteen kuvattavaksi.

Lentäjäntakki on aito, vanha jenkkiläinen bomberi, on jotain majavaa kaulan ympärillä ja kaikkea hienoa yksityiskohtaa. Pilottirotsi on ostettu pulassa olevalta neitokaiselta New Yorkista 200 dollarilla. Raidalliset "Hickory Stripe" farkkuhaalarit ovat 13 taalan Ebay-löytö Ameriikoista, merkkiä Key Imperial, The Aristocrat of Overalls.

Hanskat: Marmotit, helsinkiläisestä Scandinavian Outdoorsista.
Pipo: Hangon Käsityöläiset/ Villa Orrman.
Kaulahuivi: Saatu.
Arskat: Ray Ban.
Rintamerkki: Superwomanin vanha kaulakoru.
Rööki: Camel.

On se, mainio!

Edelliset Lou't löydät täältä. Ludde komeilee myös Hangon uudessa matkailuesitteessä, monen muun paikallisen tyyliniekan lisäksi.

Rakkautta rakkautta vaan

Kysyikö joku nykymaailman mittakaavassa pitkähkön yhdessäolomme (21 vuotta) ja avioliittomme (15 vuotta) salaisuutta? No, mä kerron kuitenkin.

Vaikka välillä tuntuukin, että toinen on ihan umpitollo, niin umpiumpiumpitollo, ettei näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin laittaa hopealusikat jakoon, niin siltikin on ihan mahdollista rakastua omaan puolisoonsa uudestaan. Niin on meille käynyt monta kertaa.

Ei meillä ole mitään auvoa koko ajan, ei sinne päinkään. Hääpäivän iltanakin kävimme läpi iänikuisia parisuhteemme kipukohtia Katariinankadun salakapakan sametilla verhotussa nurkkapöydässä sellaisella intensiteettillä, että kyyneleeni vain ropisivat auringonlaskunväriseen cocktail-lasiin.

Kaunisviiksinen tarjoilijapoika kierteli pöydissä kysymässä miten asiakaskunnalla oli asiat, ja minä vastasin että huonosti. Herra Kamera tilasi baarimikolta kaksi juomaa "jotka tekevät onnelliseksi" ja en sitten tiedä oliko pöytään kannetuilla ruusunterälehdillä tai hopeakuulilla osuutta asiaan, vai olisiko taas kerran puhumisesta ollut hyötyä, mutta ihan todella sulassa sovussa me taas jatkoimme matkaa. Matkaa hotellille juu, mutta myös matkaa kohti seuraavia yhteisiä myötä- ja vastoinkäymisiä. Kaks tolloa.

Vaikka tämä tarina toisin voisi todistaa, niin parasta Herra Kamerassa on tämä: hän saa minut nauramaan <3

Kuvissa Hotel Kämpin kauniisti katettu huoneaamiainen. 

Vastanaineet

15. hääpäivä.

Sama hotelli, sama sviitti, täsmälleen sama yö, mutta viisitoista vuotta myöhemmin.

Hyvä yritys rekonstruoida vanha mustavalkoinen hääkuva, keskellä samanlaista huoneeseen katettua aamiaista kiiltävine kahvipannuineen.

Lähtiessä olimme hädintuskin puheväleissä, niin paljon otimme toisiamme pattiin. Palatessa pussailimme vielä pysäköidyssä autossa Bulevardilla ennen kuin kannoimme taas tavaramme arjen keskelle.

Voi pojat että teki hyvää.

Lue lisää: Häähulinasta olen kertonut aikaisemmin, jutussa "Miten minusta tuli Rouva Kamera", täällä.

Helmikuun sävyt

Tänään paistelee aurinko ja valtavat, Föhntuulen lämmittämät lumivaipat liukuvat katoilta niin että tanner vain tömisee. Eilen sen sijaan oli vielä pakkasta, aurinko vasta yritteli esiin harmaan taivaankannen kolosta. Oli ihan tyyntä, harvinaista Hangossa. Tuuli on vaikea, se salpaa hengen ja riuhtoo huppua ja pistää silmistä kyynelpurot juoksemaan. Nyt oli ihanaa kävellä veden rajaa. Lumiharsosta valkoinen hiekkaranta ja avoimena rantaan soljuva meri. Meren ääni, sen tahtoisin teille pullottaa.

Kävelykaverini saa joka ikinen kerta kuulla kaksi lausetta vieressään loikkivan suusta.
"Siis missäänhän maailmassa ei ole näin kaunista!" ja "Miksi mä en kävele täällä joka päivä??"

Kirjatoukkuuteen kuuluu, että mitään oikeita ulkoiluvaatteita ei tunneta ja sään mukaan pukeutuminen on vieras ajatus. Samat vaatteet rantakävelyllä kuin työtapaamisessa tai baarissakin. Olen vuosien saatossa ja hissukseen hankolaistuessani vähän ryhdistäytynyt. Raahustankin nyt liian isoissa toppahousuissa ja Herra Kameran vihreässä Ranskan armeijan parkatakissa kuin mikäkin muumi pitkin rantoja. Kengätkin pitävät vettä. Aikamoista.

Hyvää Fredrika Runebergin päivää!

Tänään vietetään Fredrika Runebergin päivää. Olihan hän ensimmäisiä suomalaisia naiskirjailijoita, sanomalehtinaisia ja naisasianaisia, todellinen edelläkävijä.

Lahjakas Fredrika (s. 1807) oppi lukemaan nelivuotiaana, osasi äidinkielensä ruotsin lisäksi englantia, saksaa, ranskaa ja lopulta suomeakin ja luki valtavasti sekä kirjoitti nuoresta pitäen. Ensin runoja, myöhemmin novelleja ja romaaneja.

Fredrika meni naimisiin köyhän pikkuserkkunsa Johanin kanssa ja osti omilla säästöillään huonekalut parin ensimmäiseen yhteiseen asuntoon Helsinkiin. Launtaiseurassa hän sai vaihtaa kirjallisia kuulumisia ja käydä yhteiskunta- ja kulttuurikeskusteluja. Se merkitsi hänelle paljon. Myös satunnaiset työt - artikkeleita, käännöstöitä, oikolukua ja muutama novellikin - Helsingfors Morgonblad-lehteen pitivät kirjailijattaren kiireisenä.

Fredrika oli myös lopulta kaikkiaan kahdeksan lapsen äiti (joista kaksi kuoli pieninä) ja muutamien poikien kasvattiäiti. Taloustyöt jäivät alusta alkaen hänen harteilleen, aikaa kirjoittamiselle oli yhä vähemmän. Myös muutto ystävien luota ja vilkkaan seuraelämän keskiöstä Helsingistä Porvooseen suretti Fredrikaa. Synnytykset olivat vieneet voimia ja Fredrika oli usein sairaana. Hänen miehensä katsoi silti tärkeämmäksi pitää itsensä virkeänä nuorten naisseuralaisten voimin, olihan hänelläkin omia kirjallisia ambitioita, ja inspiraatiota piti ruokkia. Hän saikin Porvoon talosta rauhallisen yläkerran, ja Fredrika, lapset ja kotiapu alakerran.

Fredrika kärsi, kärsi ja kirjoitti. Sydämen oli saatava purkautua. Omat henkilökohtaisimmat ajatuksensa naisen asemasta hän tosin verhosi teksteissään taitavasti, vain juuri ja juuri on pientä kapinahenkeä havaittavissa. Mutta teema toistuu, ja se kiinnostaa enenevässä määrin nykypäivän tutkijoitakin.

Fredrika Runeberg piti tärkeänä edistää köyhien tyttöjen koulutustasoa ja perusti siihen tarkoitukseen yhdistyksen, jonka puheenjohtajana hän toimi melkein 20 vuotta. Oma lapsiluku kasvoi koko ajan rinnalla ja isompaan taloon muutto toi muiden kotitöiden lisäksi puutarhanhoidon. Mies oli harvoin kotona, hän matkusteli, riiusteli ja keskittyi omiin töihinsä.

Vuonna 1858 Fredrika sai vihdoin tunnustusta teoksellaan Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä. Kirja oli tosin salanimellä julkaistu, mutta kyllähän ihmiset tiesivät. Seuraava romaani ei kuitenkaan ollut samanlainen menestys ja kun vielä kirjalliseen takaiskuun lisättiin työ yllättäen halvaantuneen miehensä omaishoitajana, Fredrikan kirjoitushalut hyytyivät lähes pelkästään kirjeenvaihtoon. Joka tosin sekin oli niin laadukasta, että kirjeitä on myöhemmin julkaistu kirjana.

Miehensä kuoleman jälkeen Fredrika muutti takaisin kaipaamaansa Helsinkiin, muttei ehtinyt enää elää siellä vuottakaan. Hän kuoli 27.5. 1879. Fredrikan omaelämäkerta Min pennans saga julkaistiin vasta vuonna 1946. Suomeksi, Kynäni tarina, vasta 1984.

Fredrika Runebergin päivänä nautitaan usein hillosilmäisiä mantelileivonnaisia, runebergintorttuja. Alkuperäinen ohje onkin Fredrikan itsensä kehittelemä.

Tämä oli ajatusleikki. Kaikki kunnia faktoista Wikipedialle. Värityskynästä saa syyttää Kirjatoukkaa. Hyvää Runeberginpäivää kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg, 5.2.1804-6.5.1877.

Luvussa juuri nyt

Manu Larcenetin neliosainen sarjakuvakirja Pieniä voittoja on niin niin niin hyvä ja edelleen ajankohtainen ja osuva ja tuore. Olen lukenut sarjan ensimmäisen kerran jo joitakin vuosia sitten (sarja on ilmestynyt 2003-2008, suomennettuna 2006-2009, WSOY), mutta aloitin taas alusta ja ajattelin, että Ranskan viimeaikaiset tapahtumatkin huomioon ottaen olisi tosi tärkeää, että ne, jotka haluavat tai yrittävät Ranskaa ymmärtää, lukisivat tämän sarjan. Tai hyvänen aika, ne jotka haluavt ymmärtää IHMISTÄ! Se miten Manu on saanut kaiken tähän tarinaan... nerokasta. Ah.

Meillä on kaikki neljä osaa, saa lainata.

Kaikki hyvä

Pihtailin matkakertomuksemme viimeistä osaa, jotta voisin roikkua kiinni reissussa niin pitkään kuin mahdollista.

Huomasin myös, että koska en ollut kirjoittanut päiväkirjaa viimeisiltä päiviltä, en muista enää mitä tarkalleen ottaen teimme. Varmaankin sitä samaa. Aamulla lähestyimme kahvinkeitintä toiveikkaina, lämmitimme maitoa, paukautimme kaikki ikkunaluukut auki, tassuttelimme varovasti vielä viileällä terassikivetyksellä. Levitimme kartan, mietimme minne tänään. Lounaan söimme jossain retkillämme, tai sitten talolla, tuorepastaa ja oliiveja, jotain helppoa. Löysimme Leclercin lihatiskin ja lihatiskin elokuvatähden näköisen lihamestarin. Yhtenä iltana paistoimme kunnon entrecôte-pihvit ja kaavimme ranskanperunoilla bearnaisekastikekulhon tyhjiin...

Uuden vuoden aattona pakkauduimme yläkerran pienelle parvekkeelle ja katsoimme rannikon ilotulituksia. Me olimme niin korkealla vuoren rinteellä, ja kaupungit siellä niin alhaalla... Paljon raketteja kirkkaammin meille tuikkivat tähdet talon yllä. Kiertelin vielä puutarhan ympäri, laitoin tuolit ja luudat paikoilleen, silitin juuri istutettujen sitruunapuiden valkoisia huppuja ja vedin varpaalla uima-altaan vihreään veteen jäljen.

Oli aika lähteä kotiin.

Kaikki tämän matkan osat aina lähtöpäätöksestä alkaen löydät tunnisteen "Villa Le Menestrel" alta, kas näin. Postaus, jossa ystäviemme talo esiteltiin, löytyy täältä, ja jos sinä haluaisit sen joskus vuokrata, löydät Sarin Ja Juhan yhteystiedot täältä.

Kiitos kissaihmiset!

Kiitos, olette ihan huippuja, sain tosi hyviä, rehellisiä ja perusteellisia vastauksia kissakysymyksiimme. Ja yhden ehdotuksen valita sittenkin possu :) 

Kiitokseksi avusta tässä teille kissaruno, joka sopivasti lipui eilen vastaan.  

The Naming of Cats
T.S. Eliot / Old Possum's Book of Practical Cats

The Naming of Cats is a difficult matter,
It isn't just one of your holiday games;
You may think at first I'm as mad as a hatter
When I tell you, a cat must have THREE DIFFERENT NAMES.
First of all, there's the name that the family use daily,
Such as Peter, Augustus, Alonzo or James,
Such as Victor or Jonathan, George or Bill Bailey—
All of them sensible everyday names.
There are fancier names if you think they sound sweeter,
Some for the gentlemen, some for the dames:
Such as Plato, Admetus, Electra, Demeter—
But all of them sensible everyday names.
But I tell you, a cat needs a name that's particular,
A name that's peculiar, and more dignified,
Else how can he keep up his tail perpendicular,
Or spread out his whiskers, or cherish his pride?
Of names of this kind, I can give you a quorum,
Such as Munkustrap, Quaxo, or Coricopat,
Such as Bombalurina, or else Jellylorum-
Names that never belong to more than one cat.
But above and beyond there's still one name left over,
And that is the name that you never will guess;
The name that no human research can discover—
But THE CAT HIMSELF KNOWS, and will never confess.
When you notice a cat in profound meditation,
The reason, I tell you, is always the same:
His mind is engaged in a rapt contemplation
Of the thought, of the thought, of the thought of his name:
His ineffable effable
Effanineffable
Deep and inscrutable singular Name.

Kuuntele runo itsensä T. S. Eliotin lukemana täältä.

Kissakuumetta?

Meillä hissuttelee nurkissa kissakuume. Suorastaan hyppii nojatuolien selkänojalta toiselle, kiertää pöydän alta ja hinkkaa korviaan nilkkaan.

Minä en ole koskaan ollut oikein lemmikinpitäjäsorttia. Liikaa vaivaa. Työelämän vaihteluiden, kolmen pienen lapsen, uuden kotikaupungin, remontin tai siis remonttien... kaiken keskellä on ollut vuosikausia aika kaukaa haettua hamuilla peruskaaokseen vielä joku liikkuva osanen. Olen kuitenkin aina pitänyt kissoista. Luullut olevani kissa, sanoisin jopa.

Nyt maailmamme makaa aika mallillaan, kodissa olisi sen ikäisiä hoitajia, ettei vastuu jäisi yksin minulle (vai kuvittelenko vaan?) ja yhtäkkiä on virinnyt paljon enemmän plussia kuin miinuksia kun kissa-asia nousee keskusteluissamme esiin. Talomme olisi ihan kissayhteensopiva, ei uuden uutta huonekalua, kellareissa on varmaankin hiiriäkin valmiiksi ja meillä olisi käyttöä sille lämmölle, kehräykselle ja sulokkaalle zenille, mitä kissa voisi tuoda tullessaan. Olemme siis vastaanottavaisia eläimen ystävyydelle. Mutta voih, on niin paljon avoimia asioita ja kysymyksiä!

Tajusin tänä aamuna, että siellähän teitä on, viisaita ihmisiä, ehkä jopa kissaihmisiä pilvin pimein. Ehkä te osaisitte auttaa?

1. Jos haluaisi kissan, pitäisikö heti haluta kaksi kissaa? Siis pitääkö kissalla olla kaveri?
2. Mistä ihmeestä kissoja ryhdytään etsimään edes? Rotukissa vai semmoinen navettaveijari? Tyttö vai poika?
3. Olisi hienoa antaa koti jollekin kodittomalle kissalle, mutta onko väärin haluta ihan pentu? Jotta tottuisimme kaikki toisiimme alusta alkaen?
4. Osaammeko ME muka hoitaa kissaa?? Onko kissa työläs perheenjäsen?
5. Kuka siivoaa, jos sille iskee ripuli? Tuoko se sisään nyljettyjä päästäisiä? Herättääkö se öisin?
6. Ja kuka hoitaa, kun me olemme poissa pidempään, matkoillamme? (Tämä on minulle ehkä se suurin kysymys. Haluan lähteä, kun haluan lähteä.)
7. Mitä jos kissa ei voi sietää meitä? Jos se ei haluakaan syliin?
8. Olemmeko valmiita sitoutumaan yli kymmeneksi vuodeksi?
9. Kun lapset muuttavat kotoa, ottavatko he kissan mukaansa? (Toivon niin, sillä aion viettää villiä elämää Herra Kameran kanssa sitten kun olemme vihdoin taas kahden!)
10. Viekö kissa kauheasti rahaa? (Mitä se SYÖ??)

Kaikkein eniten kissaa toivoo nuorimmainen, poika. Hän on luvannut hoitaa KAIKEN, aivan kaiken, raahata kissanhiekkasäkitkin kävellen sillan yli räntäsateessa, mutta siihen lankaan en mene. 5/5 meistä on suopeita ajatukselle, 2/5 sillä lailla neutraalin hymisevästi ja 3/5 ihan fiiliksissä. Joista 1 pelkää, että kaikki kaatuu TAAS hänen niskaansa. Ja vielä juuri kun on saanut omat pennut tolpilleen.

Mitä sanoo raati?

Kuva täältä.

Lampaanpotkapäivä

Kuvan sukalla ei ole yhteyttä reseptiin.

Sunnuntai oli patapäivä. Sai loikoilla soffalla ja katsoa leffoja samalla kuin "laittoi ruokaa", eli haudutti kuusi tuntia lampaanpotkaa uunissa.

Reseptiin otettiin osviittaa blogista Ripaus tryffeliä.

Ota yksi potka per nenä lämpenemään huoneenlämpöön hyvissä ajoin.
Laita potkien käärepaperille suolaa, mustapippuria, Herbes de Provence-sekoitusta tai vastaavia kuivattuja yrttejä. Kieritä potkia kauttaaltaan mausteissa, kunnes pinta on pilkullinen.
Ruskista potkat voissa ja öljyssä ja nosta ne padan pohjalle.
Pilko porkkanoita kuorineen päivineen, samoin sipuleita. Toistan: kuorineen päivineen.
Iske yksi kokonainen valkosipuli keskeltä kahtia. Kyllä, kuorineen päivineen.
Ruskistele lihojen jäljiltä vielä rasvaisella valurautapannullasi vihannekset ja viskaa ne potkien perään. Lakaise vielä rosmariininoksakimpulla pannua ja nosta nippu padan päällimmäiseksi.
Huuhtele valurautapannu kiehuvalla vedellä, ja hulauta neste pataan. Kruunaa koko komeus puolella pullollisella punaviiniä. (Ei lasiisi, hassu, vaan pataan.)

Kansi päälle, pata uuniin, miedohkoon lämpötilaan. Meidän kaasuhellastamme ovat kaikki numerot kuluneet pois, mutta luulisin että osuimme johonkin 150 asteeseen.

Anna hautua 4-5-6 tuntia, kunnes liha on niin mureaa, että se sulaa kun vain näytät sille haarukkaa.
Nosta potkat hetkeksi vadille ja kaada liemi siivilän läpi kattilaan. Nosta potkat takaisin kuumaan pataan. Painele puukauhalla vihanneksista kaikki mehut irti. Keittele lientä hetki kokoon ja kaada kuuma liemi potkien päälle.

Tarjoile perunoiden kera, meillä ne tulivat samalla oven avauksella uunista ulos; lohkoina, kuorineen, öljystä kiiltelevinä ja yrttisinä.

Seuraavana päivänä jäljelle jääneen liemen voi käyttää (tatti)risottoon, on kuulkaa maulla kokoa! 

Ruusuja ja knalleja Hangon yössä

Venevajalla vietetyn hetken jälkeen siirryimme syntymäpäiväsankarimme varsinaiseen juhlaosuuteen. Hänen miehensä oli junaillut salaa tammikuun viimeisten tuulien piiskaamaan Hankoon rimpsun rakkaita onnittelijoita, ja kun me tupsahdimme vinosta räntäsateesta kynttilöiden valaisemaan ravintola Origoon, pääsi juhlakalu moneen lämpimään yllätyshalaukseen.

Sitten me vain söimme ja joimme, lauloimme onnittelulauluja eri kielillä, teimme taikatemppuja ja telepatiaharjoituksia ja mitä näitä nyt on. Ihana, ihana illallinen! Vaan eivät ne bileet vielä siihen loppuneet. Kaamosjuhlissahan perikansallisesti joku joutuu lopulta aina putkaan. Tällä kertaa itse asiassa koko juhlaväki.

Hotel Bulevard Hangon, noh Bulevardilla tietysti, avasi koeluontoisesti uuden baarinsa ensimmäistä kertaa yleisölle lauantaina. Bar Komisarissa on hauskat knallilamput, hieno mustavalkoinen maisematapetti hotellin kotikadusta joskus vuosisadan vaihteesta ja kaikinpuolin leppoisa tunnelma. Eräs toinen seurue laulaa paukautti meidän synttäritytölle. Kun nätisti Esalta pyysimme, saimme kurkistaa tavallisten hotellihuoneiden lisäksi majoitusta tarjoaviin entisiin putkiin. Olimmehan vanhalla poliisiasemalla.

Viisas vieras olisi tässä vaiheessa kiittänyt ja kumartanut ja lipunut arvokkaasti omaan kotiinsa. Mutta niin me emme tietenkään tehneet. Me lähdimme jatkoille, söimme viikunoita aamunkoittoon ja soitimme nuoruutemme lempibiisejä metallikulhon pohjalle asetetusta kännykästä. Kajarit, ihan yliarvostettua.

Nyt on sitten maanantai, enkä ole oikein vieläkään toipunut... niistä biiseistä.

Lue lisää: Me kuljimme lauantaina sattumalta samoja reittejä kuin tuore Kotona Hangossa-kanssabloggarini Seija. 

Verkkovajassa

Eilen iskimme erääseen huvilaan meren rannalla ja ryöstimme sieltä hyvin yllätetyn päivänsankarin ja hänen juonessa mukana olevan miehensä. Ensimmäiset monista onnittelumaljoista juotiin eräällä verkkovajalla.

Verkkovaja kuuluu toisille ystävillemme ja saimme lainata sitä toviksi tähän elämyslahjatarkoitukseen. Kiitos vielä siitä. Verkkovajan kultainen isäntä oli sytyttänyt valmiiksi kymmenet kynttilät, sininen sade valui ikkunaruutuja pitkin, tuuli lauloi nurkissa ja me kääriydyimme huopiin. Juttelimme, elämästä.

Ystävä, tämä sankaritar, kertoi hienosta ideastaan valita vuodelle sanat. En paljasta hänen sanojaan, ne kuuluvat hänelle, mutta näin sen teet.

Laita soimaan sopivaa musiikkia, varaa venyvää aikaa sekä tarpeeksi puhtaita sivuja ja pehmeästi paperilla liukuvia kyniä. Kirjoita sanoja sitä mukaa kuin niitä nousee mieleen. Verbejä, mutta miksei myös tunnelmia, unelmia... mitä vain. Kun pitkä sanalistasi on valmis, ota jokainen sana mieleesi ja kysy siltä, onko se sinun oppaasi uudessa vuodessa. Jos ei sitten kuitenkaan, pyyhi sana yli. Tee näin niin kauan, että sinulla on jäljellä yksi sana, tai kolme tai vaikkapa viisi sanaa, jotka ovat voimasanojasi tänä vuonna. Sanoja, joita voit hokea mielessäsi tiukan paikan tullen, tai kirjoittaa huulipunalla peiliin  aamuvahvistukseksi, tai joilla voit allekirjoittaa jokaisen viestisi. Sinä yksin määräät, miten sanoja käytät. Ystävällä sanoja oli kaksi. Ja kun nyt tänään katson eiliseen hieman väsynein mutta edelleen hilpein silmin, niin todentotta: ne kaksi sanaa kulkivat eilen mukanamme koko illan.