Ikkunaprinsessat

Puhuiko joku visusti kotona pysymisestä ja valkoisista pavuista tomaattikastikkeessa, suoraan peltipurkista? En se ollut minä, se oli joku muu.

Lempipäiväni tiistai todisti taas pontevasti miksi on niin lemmitty, kun hyppäsin hetken huumassa eilen Herra Kameran kyytiin, huristelimme Helsinkiin ja minä ajauduin hunningolle mutsini kanssa.

Ylevänä tavoitteenani on aina testata uusia ravintoloita kun lähden kylille. Ja sitten löydän itseni Maxillista. Yli kaksikymppinen Maxill vaan on niin ...klassinen. Siellä on ihmisen hyvä olla, kun homma on hanskassa eikä tarvitse jännittää aterioinnin onnistumista. Ja onhan tunnelma hyvin ranskalainen.

On ihanaa katsella Korkeavuorenkadun hulinaa, ohikulkevia helsinkiläisiä. Saan yleensä vilkuttaa monelle, tuttuja on noilla vanhoilla kotikulmilla paljon. Ja valkoiset paperiliinat pöydillä, oi, se on aina kiva.

Kun menimme, satoi jotain rännän kaltaista hyhmää, kuin suuria, läpikuultavaksi kuluneita, märkiä tyynyliinoja taivaan täydeltä. Kuten elämässä usein, ei kuitenkaan tarvittu kuin kaksi lasia kuohuviiniä, niin aurinko alkoi paistaa. Ikkunan taakse ilmestyi häilymään komea paparazzi ja kaikki olivat ihan kateellisia kun hänellä oli silmää vain meille. Kuvaaja palkittiin pinaattikeitolla, 64°C kananmunalla, paahdetulla kuhalla ja kurpitsarisotolla, me mallit söimme tietenkin vain salaattia. (Ja ihan vähän suklaata!)

Mämmikoira kirjastossa

Eilen illalla kesken vie-tuo-laita ruokaa-auta läksyissä-rumban juoksimme kadun yli kirjastoon kuuntelemaan Caj Bremeriä. Mikä onni, että voimme juosta "kadun yli kirjastoon", ja mikä onni, että menimme, emmekä langenneet ei ehdi-ansaan!

Caj Bremeriä eläväisempää kertojaa saa hakea. Kädet piirtävät siltoja vuosikymmenien takaisiin kuvaustilanteisiin. Kuvien synty on vaatinut aikaa, kärsivällisyyttä, ennakointia, aavistusta, hyvää onnea ja herkeämätöntä silmää.

Vaikka avajaisillassa saimmekin kuulla Ateneumissakin nähtyjen vanhojen mustavalkokuvien tarinoita, on Hangon Kirjastossa kolmisen viikkoa esillä Bremerin tuoreita luontokuvia. Kertoi hän niistäkin, hetkistä, jotka eivät ihan samanlaisina koskaan enää palaa...

Muista myö hurmaava keittokirja Mämmikoiran keittiössä, jonka mm. muuan Herra Kamera sai isänpäivälahjaksi. Harva asia on minua niin ilahduttanut pitkään aikaan kuin kirjassa käytetty suomen kieli, tai oikeastaan "Bremerin kieli"!

Kuuntele: Caj Bremer taiteilijavieraana Ylen Radio Ykkösellä vuonna 2012.

Kämppiä

Palataan vielä hetkeksi hääpäivänviettoomme, silläkin uhalla, että alkaa vaikuttaa, että olen lipsumassa jonkinlaiseksi hotelliarvostelijaksi. En ole. Rahat ovat nyt loppu ja eräät pysyvät visusti kotona ja syövät valkoisia papuja tomaattikastikkeessa suoraan tölkistä, kunnes toisin todistetaan.

(Meidän elämänmenoksemme on kuin varkain, ja vastoin ainakin Herra Kameran kaikkea järkevyyttä muodostunut hyvin mielenkiintoinen ja etten sanoisi vuoristoratamainen "elä vuoroin kuin kuningas, vuoroin kuin katusoittaja" kahtiajako. Tällä mennään kun ei muutakaan osata.)

Minä olen kipittänyt koulutyttönä Hotel Kämpin punaista portaikkoa jo ennen kuin Hotel Kämp oli jälleen Hotel Kämp. Isäni oli töissä pankissa, joka oli täyttänyt tilat siinä ihmeellisessä aikavälissä kun vanha Hotel Kämpin rakennus oli purettu ja uusi julkisivultaan prikulleen vanhan mallin mukaan rakennettu, vaan ei vielä uudestaan hotellikäytössä vaan KOPin toimitiloina. Muistan, kuinka niiasin isäni työtovereille ja sihteerille. Ajatella, niiaako enää kukaan?

Kun me leijuimme vastavihittynä avioparina Maria Kämp -sviittiin helmikuussa 2000, oli hotelli ollut auki vajaan vuoden. Viisitoista vuotta myöhemmin palasimme samaan huoneeseen. Todella nostalginen olo! Kaikki oli ennallaan,  tuntui kuin juuri olisimme sieltä lähteneet voipuneina, hääpuvut käsivarsillamme elämään arkeamme miehenä ja vaimona. Paitsi että kaikkein kauneimman kulmaikkunan eteen oli raijattu valtava televisio. Asiakastoiveko? Ei ainakaan meidän.

Huone on ihana monestakin syystä. Näkymä on Espan puistoon ja kun kulmassa ollaan, myös Kluuvikadulle, sänky on pari askelmaa muuta huonetta korkeammalla omalla korokkeellaan (rakastan korokkeita!) ja kylpyhuone on valtava ja jotenkin mahtavan vanhahtavalla tavalla kaunis ja arvokas. En tiedä miksi, mutta minusta tuntuu, kun haahuilen ympäri tuota kylpyhuonetta paksussa kylpytakissa ja aamutossuissa, että olen kuin lapsonen, joka on saanut jäädä tavarataloon yöksi. Sellainen kupliva pieni hihitys, sellainen, että minun ei kuuluisi olla täällä. Itse huoneessa ei ole mitään kikkailua, nyt ollaan kalusteilta ja värityksiltä hyvin klassisen hotellihuoneen äärellä (toki astetta fiinimmän, sviitissä kun ollaan).

Mutta miten liu'uinkaan nyt hotellikuvaukseen, oikeastaanhan minun piti vain mainita alakerran aasialainen Yume-ravintola, jossa söimme illallista. Tunnelmallisen hämärässä salissa Dom Perignon-päissämme napattu kuva ei nyt suinkaan tee oikeutta aterialle, joka oli mainio. Olin pitänyt Yumea tylsänä (anteeksi Yume), mutta uudehko lista jaettavine annoksineen oli meille mitä mieluisin. Alkupalat valitsimme kala- ja kasvispainotteisesti ja varsinaisen pääruokalistan skippasimme Hot Stone-annosten tähden. Hyvä valinta. Oli kivaa hääriä kuuman kiven kimpussa, hieroa maustesekoitusta ja dippailla mureita lihoja ja meheviä rapuja erilaisiin kastikkeisiin.

Iltahan jatkui legendaarisesti, kuten muistamme, salakapakkaan parisuhdekriiseilemään. Mutta kuten Pertti Kurikka sanoi, saa sitä ihminen itkeä! (Hyvä PKN!)

Hääpäivälahjat sängyllä olivat Mrs Jonesilta, punaisia LOVE-lakuja ja "vähän tuhmat"...nämä.

Lue lisää: Kämpin historia kuvina, HS.

Keittiövuoro

Sillä aikaa kun minä sukelsin studiolle koko lauantaipäiväksi hankeapurahojen ihmeelliseen maailmaan oli perheen miespuolisilla jäsenillä keittiövuoro. Tai keittiö ja keittiö. Makkaralounas tarjottiin näemmä tuulisella rannalla ja liekitettynä.

Kotiuduin illalla yhtä lihaisiin kemuihin, mutta onneksi sentään sisätiloihin. Kun kissa on poissa niin pataan menee nelisen kiloa kylkeä. En kyllä pistänyt hanttiin, apurahahakemusten täyttö kun käy ihan ruumillisesta työstä tai urheilusuorituksesta, tai siltä se ainakin kropassa tuntui. Tahmeita ribsejä pilkuttivat seesaminsiemenet ja rinnalla tarjottu salaatiksi naamioitu majoneesipommi eli coleslaw osui ja upposi. Ribsien ohje on jaettu ennen täällä, grillin sijaan viimeisen vaiheen voi hyvin hoitaa uunissa grillivastuksen alla.

Lue lisää: "Miehet ja tuli, joku alkukantainen imu siinä on."

Tähkäpäät tornissa

Tampereen uusi tornihotelli ei ole ulkoa minusta mikään kaunotar, mutta huoneista pidin. Betonipinnoista, erityisesti, ja väreistä ja valoista. Ja vanhoista veturitalleista, jotka on kauniisti otettu osaksi uutta rakennusta, niiden tiiliseinien suojassa nautimme aamiaisen.

Meidän huoneemme olivat kerroksessa 22. Noina päivinä hyvin harmaana alla vellova Tampere tupruttelevine tehtaanpiippuineen oli jotenkin haikean kaunis. Ylimmässä, 25. kerroksessa on kattobaari, joka oli perjantaina niin tupaten täynnä, ettei meillä ollut sinne mitään asiaan.

Huoneessa kylpyhuone liukuu varsinaisen huoneen puolelle, suihkuun astutaan suoraan eteisestä ja lavuaari on sängyn vieressä. Huomasin kaipaavani omaa, yksityistä tilaa enemmän, tuntui pöllöltä heilua vartalovoiteen kanssa siinä keskellä huonetta. Toiletti toki on oma ovellinen koppinsa.

Me olemme kai jonkun sortin hotellihulluja. Alkuaikoinamme, vaikka ruokarahatkin olivat tiukassa, livistimme ihan ilman syytä kahdestaan jonkun korttelin matkan Helsingin - silloisen kotikaupunkimme - hotelleihin yöksi. Ikuinen dilemma: pysyä huoneessa ja nauttia rapeista, valkoisista lakananoista koko rahan edestä erilaisia valaistusvaihtoehtoja napsutellen vai syöksyä kulloisenkin kaupungin sykkeeseen? Ah, voisin olla hotellien salainen testaaja!

Mutta kertokaahan, miksi minulle tulee aina niin huono omatunto jos otan hotellihuoneessa esitepsuttelemani aamutohvelit mukaan? Saahan niin tehdä?

Without you

*Haukotus*

Ajattelin illalla, että olispa kiva katsoa Oscarit, muttei jaksa. Sitten otin ja heräsin ihan itsekseni tasan kello 3:30.

Join teetä, voitelin hapankorpun toisensa perään ja kyynelehdin hämärässä olohuoneessa untuvapeittoni alla kiitospuheille. Jossain vaiheessa mieltäni alkoi kaihertaa eräs huomio.

Lavalle lappaa äijää äijän perään tummissa, hyvin istuvissa puvuissa. He suutelevat vaimojaan kaksin käsin kun heidän nimensä mainitaan, he juoksevat lavalle, suorastaan loikkaavat sinne, ja heidän silmänsä säteilevät. Intohimo elokuvatyöhön välittyy valtameren tällekin puolelle. Minä muiden mukana liikutun kun he kiittävät käsi sydämellä rakkaimpiaan.

"Ilman sinua tämä ei olisi ollut mahdollista, kiitos tuestasi, kiitos kärsivällisyydestäsi, kiitos uhrauksistasi, kiitos ymmärryksestäsi, kiitos, kiitos..."

Vaimot jäävät istumaan penkeilleen ja miehet nousevat lavalle. Vaimot lähettävät lentosuukon ja miehet taputtelevat toisiaan hartioille. Unelma on toteutunut. Unelma!

Voi vitsi. Miksi musta tuntuu, että se on edelleen liian usein näin päin?

Onneksi oli Patricia Arquette, ja toki monta muutakin lahjakasta naista. Arquetten kohdalla Iltamönjä-lehdessä tosin nostettiin tärkeimmäksi huomioksi "Twitter-myrsky" hänen kampauksestaan. Ihanko oot itte kammannu?

Kuva tästä historiallisesta Oscars-hetkestä. 

Suksilla

Sappee on symppis. Oli aivan käsittämätöntä pamahtaa paikalle umpitalviseen maisemaan, kun olimme juuri lähteneet ihan lumettomasta Hangosta. Kolme tuntia Tampereen suuntaan ja hiihtoloma oli katettu.

Paitsi ettei se ihan niin mennyt. Autostamme alkoi kuulua kummallista ääntä Hämeenlinnaa lähestyttäessä. Ajoimme huoltoasemalle, jossa ei tietenkään nykymaailman malliin ole enää mitään huoltoa, vaan suklaapatukoita. Herra Kamera sai kuitenkin luvan ajaa rotiskomme tyhjän montun ylle ja soitteli sitten sieltä puheluita. Me muut menimme BicMacin äärelle odottelemaan, olihan lounasaika.

Pelkillä puheluilla ja hampurilaisilla ei hommasta selvitty. Tuli hinausauto ja kiltti nuori kuski (hyvää hiihtolomaa Kuusamoon!) ja niin me huristelimme hinausauton kopissa autokauppaan ja -korjaamoon. Tai osa meistä, tyttärien laserkatse oli bensiksen pihalta saakka nähnyt vaatekauppojen neonkyltit ja he katosivat whatsapp vilkkuen jonnekin hämeenlinnalaisen kauppakeskuksen syövereihin.

Autohuollossa löydettiin parikin vikaa, joiden korjaaminen kestäisi seuraavaan päivään. Vara-autoa alle ei meinannut löytyä millään. Tokihan meillä oli vaatimuksiakin; tytöt halusivat limusiinin kuljettajalla ja me vanhemmat toivoimme autoa, johon mahtuisi viisi henkilöä ja viiden henkilön hiihtolomakamppeet sekä yhden kyseisistä henkilöistä pakkaama puolikas kotikeittiötä, tuoksukynttilä ja valtava kangaskassillinen kirjoja ja lehtiä. Ja mikä siinäkin on, että aikojen saatossa nesessäärini on nykyään suurempi kuin vaatevarastoni?

Istuimme odottelemaan kiiltävien kaarojen keskelle ja siemailimme tulikuumaa automaattikaakaota. Syleilin myös paremman reissulykyn toivossa nurkassa talismaaninoloisesti seisovaa HPK:n miestä.

Iltapäivä voiteli jo viistoa valoaan asfaltille kun vihdoin kurvasimme matkaan vuokra-autolla. Ja seuraavana päivänä taas takaisin, noutamaan omaa autoamme.

Mutta muuten loma Sappeenvuorella sujui mallikkaasti! Minulla on joku fiksaatio heidän chalet-asuntoihinsa, joissa kaikki on lumoavan tehokasta ja kompaktia. Olemme kuin kettuperhe kolosessaan. Pikkupikkukeittiössä villiinnyn kokkaamaan luksusaamiaisia, hulppeita lounaita ja vietnamilaisia monen ruokalajin illallisia, vaikka kotona en saa aikaiseksi mitään. Siellä me kylki kyljessä polttelimme kynttilöitä ja kaaduimme aikaisin iltaisin petiin.

Minäkin menin rinteeseen, vaikken ensin meinannut. Kohauttelin salaisen suunnitelmani mukaisesti välinevuokraamossa hartioitani, että kun minulla ei vain kertakaikkiaan ole mitään laskettelutakkia ja että en kai mää (jep, se murre alkoi jo täällä hiipiä repertuaariini) nyt voi villakangastakissa viilettää, niin eivätkö ne pirulaiset heti minulle lainanneet täydellisen takin.

Kiitos Sappee, ja kivat kaverit siellä, oli ilo nähdä kakaroiden punaiset posket ja LUNTA!

Nääs

Mää olin hei Tampereella! Ja hetken Salossakin, kuten tarkkasilmäiset lukijamme kenties kuvasarjasta huomasivatkin.

Mutta sitä ennen me olimme kyllä Sappeella. Se oli se hiihtoloman virallinen osuus, koska siihen sisältyivät lumi, sukset ja jallukaakao. Tai hiihtoloman ensimmäisen ja kaikkein kauneimman ja aurinkoisimman päivän me kyllä vietimme hinausauton kopissa ja hämeenlinnalaisessa autokaupassa.

Herra Kamera on lähtenyt laavulle makkaran kanssa, mutta eissenniiväliä. Parempia aikoja kuvia odotellessa voimme vilkaista Kirjatoukan silmin Mansen meininkejä. Tornihotellin 22. kerros oli jännä ja hiano, Kauppahallin Umamissa muikeet sussit ja Pork and More rento ja kelpo kuppila lihanystäville.

Sitten kulttuuririentoihin.

Meistä 4/5 pääsi Komediateatteriin katsomaan Kyllä isä osaa, vain minä jäin oven taakse rukoilemaan peruutuspaikkaa, jota ei koskaan tullut. Aika hyvin silti ruinattu, loppuunmyytyyn näytökseen. Terveisiä sille viiksekkäälle vahtimestarille, parhaasi teit!

Kotimatkalla kävimme Salon Veturitallissa katsomassa Nick Brandtin kehutun näyttelyn On this earth, a shadow falls, koska Helsingin Sanomat oli sanonut, että "tarjotkaa lapsillenne unohtumaton elämys."

Mutta kaikesta lisää sitten kunnon kuvilla. Seommoro! (Apua, miten tän murteen saa pois päältä??)

Täydellinen muna

Kuinka vaikeaa voi olla kananmunan keittäminen? Tosi vaikeaa, jos katsoo minun ja aamiaismunieni yhteistä historiaa ja onnistumisprosenttia. Kaikenlaisia keittiövirityksiä saan aikaiseksi tuosta noin vaan, mutta kananmunien kanssa olen joka kerta kuin ensimmäistä kertaa asialla.

Nyt on ehkä kuitenkin löytynyt pettämätön keittokeino.

Laita vain vähän vettä kattilaan, niin vähän, että vain noin puolet munasta on veden pinnan alapuolella.
Kiehauta vesi.
Laske lusikalla luomumuna tai -munat kiehuvaan veteen. Laske lämpötilaa, etteivät munat rikkoudu. Peitä kattila kannella.
Mittaa tarkka aika, 6 minuuttia 30 sekuntia. Nosta munat kylmän, juoksevan veden alle. Jos syöt munan lusikalla, rikkoen vain hatun, 30 sekuntia riittää. Jos kuorit kananmunan, kannattaa pitää munia kylmässä minuutin verran.

Näin keittäen keltuainen on ihanan valuva mutta valkuainen jo kiinteä. Kananmunan voi nostaa salaattipedille tai paahdetulle maalaisleivälle ja se pullauttaa ihanan keltaisen puron lautaselle kun sen halkaisee.

Vähennä keittoaikaa, jos haluat ihan löysän kananmunan. Söimme hääpäivälomallamme jotain huikean hienoa. Hyvin hellästi keitetyn kananmunan, jossa kuoren juokseva sisus oli pyöristetty tryffelivoilla ja koko komeus koristeltu sammenkaviaarinokareella. Taivas. Mene ja maista, tyylikäs Finlandia Caviar sijaistee Helsingin Kauppatorin laidalla. Kaviaarin ja mätiherkkujen lisäksi tarjolla on myös ostereita!

Kirjastoystävät

Piti lähettää taas kirjastoon viestiä. Herra Kamera kun kulkee perässäni ja lainailee MINUN kirjastokortillani musiikkia. Siitä seuraa aina "lainasi on erääntymässä"-sähköpostia...

Hei kirjastoystävät!

Saako levylainan uusia, olemme nimittäin hiihtolomalla ja palaamme vasta sunnuntaina palauttamaan?

Kiittäen,

Anna (ja Tomi, joka sen cd:n oikeasti lainasi ja joka ei ole sitä palauttanut, ja jolle siis pitkä miinus. Minut voi vielä pitää ehdokkaana Vuoden Lainaajaksi!!!)

Levyn uusi palautuspäivä on 17.3. Nyt skarppina Herra Kamera, tässä on tärkeät asiat vaakalaudalla!

Kotia, kasoja

Valon vaikutusta ei voi väheksyä. Ei muutenkaan, ihmismielelle, mutta varsinkaan jos ihminen aikoo blogata ja jotain kuviakin joskus ottaa.

Interiöörikuvia kysytään ja toivotaan usein. Kun Herra Kamera ei ole noin seitsemään kuukauteen ollut kotona valoisaan aikaan, jos silloinkaan, niin aika vaikea sitä on esimerkiksi yöllä valokuvia otella. Kun helmikuun puolessa välissä viikonlopun aamukahvipöytään paistaa yhtäkkiä taas aurinko, koti kylpee valossa. (Pölyssä, mutta myös valossa.) On vain hetki aikaa, pitää rientää, mutta kirjakasat ovat siinä sopivasti vinksallaan, kun taas johtoja ei ehditty piilotella. Ei tässä nyt mitään stailisteja olla.

Hetki hyödynnettiin. Teiniltä ei kysytty.

Vaaleanpunainen lempityyny muuttaa kaiken kauniiksi, myös kulahtaneet sohvat ja nojatuolit. Mokosta.

Mummon makkarat

Viime viikonlopulta yksi simppeli resepti.

Sillä aikaa kun me kuhertelimme Helsingissä, mummo tuli Hankoon lapsia kaitsemaan. Ja aina kun mummo tulee Hankoon, mummon on tehtävä siskonmakkarasoppa. Tätä ikiaikaista traditiota ei käy muuttaminen. Ei vaikka mummo haluaisi tehdä ranskalaisia maalaiskananpoikia viinissä tai jotain muuta minun mielestäni ihanampaa.

No mutta nythän me olimme poissa jaloista makumieltymyksinemme ja siskonmakkarakeitto sai tohista hellalla täysillä uskollisten kannattajien kärkkyessä valmistumista vierestä. Mummo tekee aina jättikattilallisen kahdeksi päiväksi, ja ensimmäisenä iltana se on syöty.

Kun me palasimme kotiin, paketillinen siskonmakkaroita oli vielä jäljellä jääkaapissa. Paistoimme siskokset voissa pannulla, maustimme yrttisilpulla, kevätsipulihakkeluksella ja mustapippurilla ja tarjoilimme pinaatin, parmesaanin ja pinjansiementen kera.

Jääkaapista löytyi vielä sen seitsemää sorttia kasvista ja juuresta, keittotouhuista ylijääneitä. Mummo oli todellakin kantanut kaikki Hangon vihannekset meille. Porkkanat, lantut, fenkolit, broccolit, ruusukaalit, palsternakat ja kaikki niiden kaverit pilkottiin pieneksi ja tuikattiin uuniin öljy-hunajahunnun alle. (Kovempia kavereita voi tarvittaessa vähän höyryssä pehmennellä ennen uunia.) Syntyi makoisa paistos sellaisenaan nautittavaksi tai minkä vaan hiihtolomamakkaran rinnalle.