Kävin eilen katsomassa elokuvamusikaalin Les Misérables. Olin varautunut nenäliinapaketilla, sillä minähän olen ihminen, joka ei pysty katsomaan edes elokuvateatteriin päin itkemättä.
No, en itkenyt yhtään, joka on hiukan hälyyttävä merkki. Tai siis tietenkin itkin ihan vähän joukkokohtauksissa, mutta kuka nyt ei joukkokohtauksissa itkisi. Suuret kohtaukset ovat suuria.
Olin etukäteen ilmaissut syvän huoleni Hugh Jackmanista Jean Valjeanina. Hugh ei ollut huono ollenkaan, mutta Hugh ei ollut Jean Valjean. Tai edes Gérard Depardieu.
Russell Crowe oli herkkävireinen, piinattu Javert, välillä tosin ihan pikkuisen laiskasti.
Anne Hathaway oli Oscaristaan huolimatta epäaito (mitä nuo maailman kovimmat elokuva-ammattilaiset ja joku 6 miljardia kiittävää kriitikkoa nyt asiasta tietäisivätkään), paljon paljon enemmän uskoin Samantha Barks'in Éponine'en. Vaikkakin Samanthan jotenkin moderni ulkonäkö ei istukaan aikaansa, vuoteen 1832?
Nuoret idealistit barrikadeilla olivat täynnänsä hengen paloa, silti heidät pesi pieni mies Gavroche eli Daniel Huttlestone.
Ihanan hillittömät ja räävittömät roolisuoritukset tekivät Sasha Baron Cohen ja Helena Bonham Carter tahmeina majatalonpitäjinä, Thénardier'in pariskuntana.
Mietin, mitä elokuvasta saa irti, jos ei ole lukenut kirjaa. Kirjassa kohtauksien väleissä on niin paljon kuvausta, joka kasvattaa latausta. Elokuvassa mennään tavallaan piikistä piikkiin, katsoja ei ehdi välillä ymmärtää, tyyntyä, laskeutua, josta hänet taas tempaistaan kohtalon riepottelemaksi kirjan henkilöiden kanssa. Kirja on ollut, ainakin minulle, aina aivan henkeä salpaavan pakahduttava kokemus.
Elokuva ei ehdi mukaan Valjean'in ja Javert'in vuosikymmeniä kestävään kissa ja hiiri-leikkiin, kirjan raskain suhde jää toteutumatta. Fantinen kohtalo kaivaa kirjassa sydämen rinnasta, mutta elokuvassa hiukset keritään ja hampaat vedetään siinä sivussa. Vallankumousta ei ehkä ymmärrä, kun yhteiskunnalliseen pohdiskeluun ei ehditä paneutua, nuorten rakastavaisten Cosetten ja Mariuksen suhteen kohtaloa ei sure, siitä ei kanna huolta, ei iloitse sen puolesta, kun sen kehittelyynkään ei ole lauluilta aikaa. Ja lauluthan ovat paikoin - sanon sen - tylsiä.
Mutta kun elokuva alkaa, sukellamme meren alta pinnalle, ja valtava purjelaiva paiskoo aallokossa, niin kannattaa vain mennä mukaan. Ja ihan lopussa, kun kaikki menetetytkin hahmot laulavat taas tricolorien hulmutessa, ei kannata murehtia, vaan tuntea joka solullaan rummunpärinä rintalastassa.
Do you hear the people sing..?
Seuraava seikka jäi kiinnostamaan. Oliko elokuvan vallankumouksen aikaan Ranskan kuninkaana siis Louis Philippe? Se Louis Philippe, joka ennen kuninkuuttaan kävi Muoniossakin ja siitti siinä sivussa yhden pienen lappalaisen?
