Mikä ihana ilta!

Hei pitkästä aikaa.

Kirjoitushalut ovat olleet vähissä, laskeutuminen Kreikasta ei totta vieköön ole sujunut kivuttomasti. Itsekseenoloon tottui. Siihen, ettei koko ajan tarvinnut olla huolehtimassa muiden tarpeista, elää muiden aikataulussa. Marraskuun umpipimeys, kylmyys ja hiljaisuus eivät varsinaisesti ole helpottaneet asettumista. Illat tuntuvat sietämättömän pitkiltä, aamut eivät taivu valon puolelle millään. Kaipaan hulinaa, katuja täynnä kahviloita, vilkasta ulkoilmaelämää yötä myöten, musiikkia, tuoksuvia iltoja, lämpöä.

Viimeisen kymmenen vuodena aikana olen hiljakseen purkanut monta väitettä, joita olen hokenut, koska niin on kuulunut sanoa, koska tietyt mielipiteet vain ovat jotenkin yleisesti ottaen oikeampia kuin toiset.

Joulujutun jo tiedättekin. Hoin vuosia muiden mukana että joulu on ihanaa aikaa vain tajutakseni, etten itse asiassa välitä joulusta juuri ollenkaan. (Tosin jos näkisitte kotimme eilisten joulukadun avajaisten ja niiden seurauksena siinneen koristeluvimman jäljiltä, ette uskoisi sanaakaan tuosta edellisestä lauseesta :))

Olen myös sanonut, että rakastan käpertyä kotiin ja myysailla villasukissa. Että borta bra men hemma bäst. Paluuni jälkeen olen tullut tulokseen, että haluaisin tässä elämässä sittenkin vain matkustaa, seikkailla ja istua kuppiloissa katsomassa ihmisiä.

Onneksi marraskuu on tarjonut ainakin jälkimmäiseen mahdollisuuksia.

Torstaina koitti vihdoin vuosi sitten ääneen lausutun ajatuksenpoikasen lopputulos: Beaujolais Nouveau-bileet. Olin valinnut juhlakansalle kolmeksi päiväksi meidän Kino Olympiaan leffan, ranskalaisen Tämän jälkeen. Pidin kovasti, vaatii suurta rohkeutta tehdä noin vähäeleistä tänä actionin aikakautena. Elokuvateatterista painelimme viimaisen kaupungin läpi kaulahuivien suojissa sysimustaan satamaan ja Ravintola Makasiinin takaovista sisään.

Mikä tunnelma! Mikä tuoksu!

Isäntämme oli taitavine keittiötiimeineen tahkonnut meille erinomaisen viiden ruokalajin menun, jonka kanssa maistelimme kahta eri pullollista nuorta Gamaytä. Parjattuun uuden sadon viiniin ei kannata suhtautua kuten punaviiniin, tai punaviineihin sitä vertailla, vaan ottaa viini vastaan ihan omanlaisenaan avoimin mielin. Juoda isoin kulauksin vaikka maitolasista, hyvän ruoan kaverina, antaa makuelämykseen puoltavasti vaikuttaa riemuntunteen siitä, että sato on nyt korjattu ja kellareissa kypsyy taas mainioita juomia monille vuosille. Beaujolais Nouveaussa on hilpeyttä, elämäniloa ja ...banaania.

Suuri kiitos iltaan osallistuneille minunkin puolestani. Mikään ei olisi tehnyt minua juuri nyt iloisemmaksi kuin vilkas puheensorina, naurunremahdukset, pitkät, polveilevat keskustelut ja hauskasta illasta nauttivien ihmisten - tuttujen ja tuntemattomien - kasvot. Tavallisena torstaina! Juhlat jatkuivat perjantaina, silloinkin loppuunmyydylle salille. Osallistuneiden kiihkeät toiveet ensi vuoden kekkereistä on kuultu ja korvan taakse laitettu. Palaamme asiaan.

Hehkuu

"Yhdessä kuljetaan, punaiseen auringonlaskuun, ja jengi kyselee perään..."

Varisniemi, tavallinen hankolainen maanantai. Tai tavallinen ja tavallinen, syyskuu pesee mennen tullen kesällä lattiaa, aurinkoisia päiviä on jonoksi asti. Lämpötilat heiluvat ennätyslukemissa. Yritämme elää ulkona niin paljon kuin mahdollista.

Nytkin keksimme ottaa työt mukaan sinne, mihin veri veti muutenkin: täydellisen auringonlaskun ääreelle Varisniemeen.

Varisniemen rantaan ei ihan niin vain puikata. Pitää ajaa tai pyöräillä ensin pieneen venesatamaan, aallonmurtajan kylkeen. Sieltä, melkein piilosta lähtee polku yli kallioiden. Vain parkkipaikan sotamuistomerkeistä kertova opastustaulu antaa osviittaa, että polku todella vie jonnekin. Metsän läpi hetken kahlattuaan kulkija pääsee hiukan hengästyneenä kallion laelle. Ja sieltä, korkeimmalta kohdalta avautuu niin häikäisevä näkymä, että siihen moni jääkin eikä enempää osaa kaivatakaan.

Vaan kun jatkaa vielä kallion toista kylkeä alaspäin, on paratiisissa. Pieni poukama muodostuu pyöreiden kivien rannasta ja kallioista niiden kahta puolta.

Koska meillä on tapana aina vähän LIIOITELLA, niin raahasimme kuvattavien tuotteiden ja kuvauskaluston lisäksi läpi metsän, yli kallioiden, alas salaiselle rannalle myös nuotiopuut ja eväsrepun. Kun mikään ei riitä. Mutta kaikki kamelointi oli taas kerran vaivan arvoista. Poika viritteli nuotiota ja me teimme hommiamme. Oli lämmintä ja hiljaista. Vain aaltojen ääni ja pian tulen rätinä seuranamme. Kun aurinko tasapainoili enää juuri ja juuri horisontin yllä, pakkasimme kamat, heitimme vapaalle ja tuikkasimme makkaratikut tulille.

Ja siinä me istuimme, nuotion lämmössä, auringon värjätessä koko maailman purppuraiseksi. Ihan tavallisena maanantai-iltana.

"Molemmat tunnetaan, et jotain rinnassa hehkuu, eikä oo pimeää enää."

Lue lisää: Varisniemestä on puhuttu lemmekkäästi ennenkin, mm. täällä.

Otsikosta ja sitaateista kiitos JVG, Hehkuu.

EDIT: Saimme tämän blogijutun jälkeen asiallisen kurinpalautuksen: avotulen tekoon rannalla on oltava aina lupa. Meillä ei ollut. Avotulenteko ei kuulu jokamiehenoikeuksiin. Pahoittelemme ja toivomme, ettei kukaan muu ole yhtä ajattelematon.

Tuulta tukassa

Nämä kuvat eivät ole eilisillallalta, vaan viime viikolta.

Eilen olin pakahtua, täytyin ääriä myöten. Pyrähtelin sisään ja ulos, kävin kaksi kertaa pyöräilemässä ja kerran kävelyllä ja hortoilin takapihalla puolipukeissa silkasta lämmöstä seonneena. Auringonlasku oli pinkein ikinä, koko maailma tuoksui ja siritti. Oli kuuma, vielä valon putoamisen jälkeenkin.

Hassuintahan tässä lähestyvässä lähdössäni on se, että oikeastaan tämä on juuri se paikka, johon haluaisin mennä. Vaan en voi, koska kaupunki on jo kotini, kaikki siteeni ovat täällä, koko sosiaalinen elämäni, arkeni ja ne muutamat asiat, joihin haluan ottaa etäisyyttä.

Kun etsin kirjoituslomalleni paikkaa, halusin ensisijaisesti seuraavaa: meri.

Sitten toivoin myös: kävely- tai pyörämatka joka paikkaan, tori, kivoja ihmisiä. Valoa.

Olin ajatellut myös: erakoitua, olla hiljaa, vältellä ihmisiä.

Se, mihin päädyin, yllätti itsenikin.

Mutta jos minä olisin sinä, ja minä eli sinä kaipaisit aikaa ja happea, valitsisin Hangon. Vuokraisin villan tai huoneiston, lainaisin pyörän, laittaisin kännykän kiinni ja hengittelisin syvään Bellevuen rantatien mäntyjä, hiekkaa, kurtturuusuja ja rannalle huuhtoutunutta levää. Söisin Tagen haukipullia kylmänä voipaperikääreestä ja tuijottelisin kirjan yli merelle. Kävisin aikaisin nukkumaan.

Siispä sanonkin ihanan Tuulen naapurissa-blogin Kirjailijattarelle, että se ainoa huono puoli täällä asumisessa on, että tänne ei voi sitten enää lähteä, tulla, uutena olla.

Mutta palata voi. Onneksi.

Lue lisäää: Tuulen naapurina-blogin ihanat Hanko-kuvat ja teksti täällä.

Syksyn alkuun saunomalla

Kuun vaihde yllätti muutamalla oikein aurinkoisella ja lämpöisellä päivällä. Söimme lounaat takapihalla tai Bravasin terassilla ja yhtenä sellaisena hetkenä tajusimme, ettei näitä linnunmaitoilmoja ole enää jäljellä loputtomiin. Tartuimme hetkeen ja varasimme illaksi saarisaunavuoron. Se on semmoinen kerran kesässä -juttumme. Näin syksyn kynnyksellä mahtuukin, kaupunki on kesävieraiden jälkeen hiljainen.

Itämerenportin saunoille matkataan pienellä lautalla, jo se irrottaa ihanasti arjesta. Laituriin päästyä on hauska kulkea kori keikkuen ohi purjeveneiden ja jahtien, yli kallioiden saunoille. Me valitsemme aina sen pienimmän, se kyyhöttää niin somasti kivisessä kainalossa.

Saunat on uusittu sitten viime kirjoittaman. Meillä oli vähän huono tuuri, kovahkosta saunavuokrasta huolimatta uusi sauna oli savuinen ja sotkuinen edellisen seurueen jäljiltä, tuli ihan ikävä sitä pientä kopperoa, joka uutta saunaa edelsi.

Mutta aava meri kimalteli edessämme auringon eteen liukuneista pilvistä huolimatta, katselimme muuttolintujen kokoontumista läheiselle luodolle ja söimme eväitä. Eräät uivat. Eräs kasteli toisen jalkansa reittä myöten. Talviturkkia en siis heittänyt tänä kesänä lainkaan, se kertoo kesästä paljon, kenties kaiken.

Ennen lähtöä tein meille pikapikaa evääksi omenapizzoja, kipaisin hakemaan Petralta luomulimonadia ja viinikaupasta kuivaa, ranskalaista omenasiideriä. Pakkasin toiseen koriin pesuaineet ja ihanat Langøn pyyhkeet, uimapuvut ja uimahousut, sekä puhtaat alusvaatteet. Kamman ja ripsiväriä tottakai, ja uuden ihovoiteen, jota oli ihana hieroa kasvoille merituulen siihen sekoittuessa.

Herra Kameran ainoa tehtävä oli ottaa paluumatkaa varten muovipussi märille uikkareille. No, ei sitä ihminen voi kaikkea muistaa...

Miten olisi, onko superhelpon omenapizzan reseptille käyttöä? Kylvetäänkö siellä rantasaunojen sijaan omenasadossa?

Vieno toive saunojen pystyttäjille: peili pukuhuoneen seinälle.
Lue lisää: Samaa saunapolkua muutama elokuu sitten.

Syömingit

Mulla on jotenkin LIIKAA asiaa, vaikea kirjoittaa. Hirveän monta juttua on jäänyt välistä, ja nyt tuskailen, että mitä niistä enää, vanhoja kalan kääreitä, eilispäivän uutiset. Vaan eihän se blogissa ihan niin tarvitse mennä?

Olkoonkin, että palaisimme jossain vaiheessa pari askelta taaksepäin, niin nyt pysytellään tuoreessa tavarassa, viime viikonlopun tunnelmissa.

Ennen lauantain Kuplat-juhlia meillä oli omat ruokafestarit. Vaelsimme kuin mikäkin 12-päinen hattivattilauma torille pussailemaan Jacobia, valitsemaan illallistarpeita ja kiskomaan thai-kärryä tyhjäksi kevätkääryleistä lounaan nimissä. Hoipuimme ostostemme alla kotiin ja saimme kokonaisen päivän kulumaan kokkailuhommissa. Kas kun ensin piti kuoria ja pilkkoa omenoita ja sitten sieniä ja sipuleita. Osa kävi välillä viilentymässä meressä ja loput laukkasivat hiki hatussa hotellille kuuntelemaan bändiä sillä aikaa kun punajuuret kypsyivät.

Jotenkin ihmeen kaupalla me kaikki lopulta istuimme kuitenkin jatkopaloin pidennettyyn pöytään ja syödä mäiskimme menemään kaikkia kauden ihanimpia herkkuja. Lihakin oli läheltä, Täktomin highland-karjaa. Molemmat mummoni kääntyilevät nyt haudoissaan kun perunakattila ja kaikenmaailman pannut on nostettu silleensä keskelle pöytää. Mutta mummot hei, meillä oli aika paljon kaikkee siinä!

Kuvissa vilahtaa kotoa pari uutta asiaa. Eteisen iso peili tuli ensin vain kokeiluun, mutta tietysti se sitten versaillesmaisella vastaanlaittamattomuudellaan otti ja jäi ja hallitsee nyt koko alakertaa. Tuvan toisessa päässä on uusi hyllykkö, tai oikeastaan Mrs Jonesin Hangon kesäkaupan vanha hyllykkö. Hyllykön tieltä raahasimme sen suuren, mustan rautakaapin taas kerran olohuoneen puolelle, jotta pahvilaatikoissa majailevat kirjani vihdoin pääsivät asettumaan aloilleen. Tosin kirjoituspöytäni sitten taas siinä hötäkässä joutui väistymään ja olen nyt pöydätön.

Niin että juu, paljon tapahtuu. Koitan ottaa (otattaa) jotain seesteisiä kotikuvia jossain vaiheessa, ehkä sitten marraskuussa.

Jaa miksemme syöneet ulkona? No koska kuningattaren hylkäämät ampiaiset perkele! Sanon perkele, koska yksi lajitoverinsa ujuttautui kuuluisan paitamekkoni alle jo yli viikko sitten juuri kun olimme lähdössä häihin ja haukkasi reiden mehevimmästä kohdasta palasen. En olisi ikinä voinut uskoa kuinka paljon se sattuu! SANONPAHAN VAIN ETTÄ ON TÄSSÄ MUILLAKIN ONGELMIA ELÄMÄN TARKOITUKSEN KANSSA mutta en minä silti kulje pistelemässä kanssakulkijoita. Näin kymmenisen päivää tapahtuneen jälkeen olen edelleen aivan raajarikko enkä muun muassa mielellään pysty käyttämään pölyimuria. Odotan pakkasia kuin kuuta nousevaa. 
TallennaTallenna
TallennaTallenna

Jump!

Koitti elokuun 16. päivä ja hankolaislasten ensimmäinen kouluaamu. Sen sijaan, että kesäkaverit olisivat nukkuneet vinksahtaneessa unirytmissään niin myöhään kuin mahdollista ennen koulunkellojen kilkatusta, päättivät he herätä tuntia aikaisemmin ja loikata sateiden sekoittamaan jääkylmään mereen Lill-Märsanin hyppytornin huipulta.

Hiihaa!