Tervetuloa ikävä

Aaaaaaaah, rakastan sitä hetkeä kun nuoriso kukin vuorollaan vetelehtii kylkeeni ja kysyy onks mulla mitään klassikkoa suositella, kun koulussa pitäis lukee... ON! ON! ON!

Lapset, kuunnelkaa neroutta ja poimikaa tämä hedelmä:

Françoise Sagan, Tervetuloa ikävä. (Vielä kauniimpi ranskaksi, Bonjour tristesse.)

Bonjoooooouuuuuuuuurrrrrrrr tristeeeeesssssssssse...

"Huvittelun halu ja onnen kaipuu ovat ainoat selvät luonteenpiirteeni." (SAMA!!!!)

Françoise Saganin 18-vuotiaana kirjoittama teos on sensuelli ja pirullinen, Välimeren auringon läpeensä paahtama. Silkkaa aprikoosia ja merisuolan karvaamaa hiekkaa varpaiden välissä. Kuuma, tupakan tuoksuinen.

"Ei tätä kirjaa voi suositella seitsentoistavuotiaitten suomalaisten tyttöjen luettavaksi - sellaiseksi se on todella liian ranskalainen - mutta romaani on tottavie kakaran kirjoittamaksi hyvää työtä." 
- I.O. / Työkansan Sanomat

Juuri siksi, suosittelen <3

Pakkopakkopakko nähdä: dokumentti "Françoise Sagan ja elämän kepeys", Françoise Sagan, l'élégance de vivre, Ranska 2015.

Luvussa juuri nyt:  Denis Westhoff, Sagan et fils (Saganin pojan muistelmat)

#visithelsinki

Olimme varatuneet kolmen vuorokauden Helsingin hurvitteluun mahtavalla kassillisella kirjoja ja lehtiä, tavoitteenamme lueskella hotellin sängyssä. No, emme ehtineet lähestulkoon edes nukkua kaikelta riekkumiselta (ei sellaiselta riekkumiselta senkin pervot!), joten lukeminen jäi pariin vaivaiseen sivunkääntöön. Se ei silti estänyt meitä täydentämästä varastojamme. Onhan Fredan Nide kirjahullun taivas.

Niteen hyllyistä poimimme seuraavia namusia:

• Luncheon, uudehko lehti yhdistää mahtavan kokoisten sivujensa sisällä taidetta, ruokaa ja kulttuuria rennosti ja tyylikkäästi.
• Letters of note - Correspondance Deserving a Wider Audience, tunnettujen henkilöiden parhaita tai koskettavimpia kirjeitä yksissä kansissa ja osalla alkuperäisistä kirjeistä kuvitettuna.
• Creative Space - Urban Homes of Artists and Innovators, vähän sekalaisempi sisustuskirja meidän makuumme, kirjoja ja levyjä mitä suurimmissa määrin kaikille kaltaisillemme tavaranarkkareille.

Lisäksi tiedotan valtaisan innostuksen vallassa, että Viiskulman Digeliukselle on tullut laatikollinen ranskalaista runoutta älppäreille luettuna, siis voiko olla MAHTAVAMPAA!!! Itse ostin tietysti tuon Persen.

Kauniit tummasävyiset kortit, muistikirja ja tulitikkurasiat (kuinka paljon voi ihminen kauniita tulitikkurasioita rakastaa?) ovat Sinebrychoffin taidemuseon museokaupasta. Uskokaa alan asiantuntijaa, sinne kannattaa mennä ostoksille jo pelkän paperikassin tähden. (Myös vöyräs ja värikäs Elämä tarjottimella -näyttely on suotavaa toki samalla katsastaa, mutta kiireesti, se päättyy 8.1.)

Meidän kolmen yön kotikolonamme toimi jumalainen Hotel F6 ja sen sisäpihan pieni kaupunkikaksio. Myös hotellissa oli kivasti kirjoja, niitä kävimme selailemassa kadunvarsibaarissa Runarissa, josta kehotaan tilaamaan sen yrttisen drinkin ja pyytämään musiikit kovemmalle.

Instagramissa lisää kuvia ja tunnelmia. 

Tiesitkö? Saint-John Perse oli ranskalainen runoilija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1960. Muuta merkittävää hänessä on mm. hänen syntymäpäivänsä, joka on sama kuin Kirjatoukalla, eli 31. toukokuuta. Tosin 1887, Kirjatoukkahan on hädintuskin nähnyt 1900-lukuakaan. Perse toimi myös diplomaattina, eikä hänen oikea nimensä ollut sitten kuitenkaan Perse, vaan Alexis Léger. Perse kuoli Hyèresiin kuuluvalla Giensin niemellä (presqu' île Giens) jonne nyt tietysti sitten haluan matkustaa. 
TallennaTallennaTallennaTallenna

Eksyksissä kristallipalatsissa

Ihan ensimmäiseksi: älä lue tätä postausta, jos et vielä ole lukenut Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsia ja jos aikomuksenasi on se lukea. Palaa vasta lukemisen jälkeen. (Ja lue nopeasti, haluan keskustella tästä!)

Toistan: älä lue tätä postausta, jos et vielä ole lukenut Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsia ja jos aikomuksenasi on se lukea.

* * *

Luin Anna-Kaari Hakkaraisen "älykkään high life -romaanin" Kristallipalatsi kaksi kertaa. Aloitin uudestaan alusta saman tien kun olin kääntänyt takakannen kiinni. Niin on kuulemma tehnyt moni muukin lukija.

Mutta olenko minä taas se ainoa tollo, joka ei ymmärtänyt?

Kuka se tutkija oikein oli?
Henriikka? (Ei taivu.)
Oliko koko Paulia olemassa?
Oliko puutarhalapsuuttakaan? Ja jos oli, niin kenen kahden?
Kuka siis rakasti ja ketä ja millä lailla?
Oliko lummelampi sisällä vai ulkona, oliko lampia useampia, en näe? Ketkä kaikki hukkuivat?
Muutenkin, ne lumpeenlehdet, vertauskuva jollekin? Kantaa, ei kanna?
Mikä se Vane-juttu oli? (Vane...)
Beau?
Kirja, jonka kansilehteen oli piirretty sydän?
Kultasateen myrkyllinen kukinto?
Oliver's People -lasit, sekä Vanella että tekstissä vilahtavalla koodarilla, pitääkö nyt hoksata jotain?
Oliko tässä jotain mystisiä aikatasoja, joita en tajuuuuuuuuuu?
Tapahtumat Atlantin rannalla?
Me riitelimme, sinusta. Siis tiesikö Dora?

Ja niin edelleen.

Langat eivät solmiinnu yhteen, jäljelle jää melkein hätääntynyt turhautuminen. Auttakaa!

Toinen juttu.

Taitavalle romaanille olisi pieni hienovaraistaminen tehnyt hyvää, se olisi tuonut happea kerrontaan. Vastakohdat olisivat herkullisempia, jos ne eivät olisi niin räikeitä.

Koen aavistuksen helpoksi ratkaisuksi luetella blogimaailman kliseitä merkki merkiltä, ne kun ovat blogeja seuraavien tai instagramissa viihtyvien silmien alla päivästä toiseen. Kyllä me ne tunnistaisimme ilman toistuvaa alleviivaamistakin. Jos elämäntapaa olisi maltettu kuvailla nostamatta jokaista nopeasti muodistamenevää yksittäistä tuotetta nimeltä valokeilaan (tai kauniin lasikuvun alle, kuten blogeissa on tapana?), kantaisiko kirja ajallisesti pidempään?

Vaikka lankesinkin paikoin hykertelemään, tunsin hykertelystäni pahaa mieltä: tässä on jotain väärin.

Olisin hyvinkin voinut kirjoittaa kriittisesti muotiblogien maailmasta ennen tätä kirjaa. Olen kadehtinut välillä muiden bloggareiden täydellistä elämää ja varsinkin helpolta näyttävää menestystä. Olen leikkinyt ajatuksella, että pitäisikö ottaa ja rakastua johonkin urheilijaan, tai tehdä vauva, ehkä jopa kaksoset. Sisustella vähän. Olen yrittänyt asukuvia, mutta näytän niissä vaivautuneelta ja kömpelöltä. Reseptini eivät ole reseptejä. Elämässäni on aika vähän mitään hohdokasta esiteltävää eikä varallisuuteni, ahkeruuteni tai mielikuvitukseni riitä koukuttavaan postaustahtiin. Ainakaan ei kannata kirjoittaa kirjoista, ne ovat omassa blogissani vähiten lukijoita kiinnostava aihe.

Kun näin kärjistykset sanoiksi purettuna edessäni, tunsin kuitenkin epämääräistä ahdistusta: miksi nainen, toimittaja (lifestyletoimittaja) ja kirjailija simplifioi, latistaa ja tekee vähän naurettavaksi monille nuorille naisille syntyneen uuden ajan työn ja tulonlähteen? Pinnalliselta vaikuttavan puuhastelun takana on työtä ja tutkimusta, vainua ja silmää; mikä toimii, mikä ei. Tekee yhtäkkiä mieli puolustaa sitä blogimaailmaa, josta olen kokenut itseni niin ulkopuoliseksi.

Köyhyyden, lähiörappion tai muuten vain täydellisesti nuokkuvien pionien vastakohtaelämän kuvaus toistaa myös kovin tuttua kuvastoa Crocseineen, leggingseineen, tribaalitatuointeineen ja viideltä saunaan-heittoineen.

Tutkijan, minäkertojan, älykkyydenosoitukset name droppailuineen, narkissos-myytteineen ja kirjallisine viittauksineen ovat ihan yhtälailla ärsyttävää (jos nämä asiat ärsyttävinä haluaa ottaa) itsensäpönkittämistä, brändinrakentamista ja mielikuvien luomista kuin tiettyjen kauneuden koodistojen käyttäminen imagonrakennukseen. Sorrun tähän knoppailuun joskus itsekin, niiden asukuvien puutteessa. Ainahan, kaikkialla, kaikissa ajoissa ja jopa kulutuskielteisimmillä anarkistipunkkareilla on ollut esteettinen koodistonsa, kaikki aikalaiskulttuuri on omanlaistaan identiteettiperformanssia?

Jostain syystä tätä tarinaa rakastetaan nyt toistaa, sitä että juuri bloggari elää erilaista elämää kuin miltä ulospäin näyttää tai mistä lähtökohdista hän on ponnistanut. Näittekö suomalaisen elokuvan Onnenonkija? Miksi taustan paljastaminen (oi olisipa se oikein tuhruinen!) on niin himottavaa? Miksi juuri tässä naamiot vaaditaan pudotettaviksi, kun sitä ei juuri muissa konteksteissa tehdä? Eihän toimittajakaan tuo esiin omaa lapsuuttaan, taustaansa tai elämäntilannettaan kirjoittaessaan tuotteista, joiden esittelemisestä hänelle maksetaan? Enkä jaksa uskoa, että blogeja pääsääntöisesti luetaan sillä oletuksella, että ihminen paljastaisi niissä koko minuutensa, kaikkensa. Kukaan ei kai luule, että bloggarin nimeltä Dora G nimi on oikeasti Dora G? Miksi kaikki tämä sarkasmi?

Kirjassa on myös runsauden rasitetta. Hakkarainen on loistava kirjoittaja ja taitava kertoja. Säkenöivä, älykäs, lahjakas. Asiansa hallitseva. Eri tasoilla seikkaileva aistillinen teksti vie mennessään humahduksen lailla, siinä tekee mieli asua ja se ihan tuoksuu. Mutta: luin vähän ennen Kristallipalatsia Riitta Pulkkisen uusimman Paras mahdollinen maailma, jota vaivasi samankaltainen turvotus. Liian täysi tarina, liikaa sanoja, liikaa draamaa ja paatosta, liikaa kaikkea. Usein uskottavuuden (ja näköjään ainakin yhden lukijan kohdalla ymmärryksen) kustannuksella.

Sanat, joita käytetään taitavasti ja jotka ovat sanoista kauneimpia toimivat lopulta - kasvillisuusteemassa pysyäksemme - kuin tukahduttava muratti ja jättävät ilmattoman, valottoman olon.

(Lisäksi Kristallipalatsissa mm. Sari Östmanin tutkimuksen tuominen muuten niin mystisenä etenevään tekstiin, tai sitaatit Kodin Kuvalehden artikkelista, tuntuvat päälleliimatuilta ja todistelevilta, tunnelma notkahtaa.)

Lopuksi ajattelen, että mitä jos tarkoitus onkin olla ymmärtämättä. Että juuri siinä piilee kaiken tämän ajan absurdiuden kristallinkirkkain sormellaosoitus?

Mutta olisipa se sitten turhaa, edes yrittää.

Ai niin, omat legendaariset Repettoni ovat nyt jossakin kreikkalaisessa jätemyllyssä, tai kaatopaikalla korppien nokittavana. Heitin kenkäni lähtöaamuna kadulla olevaan kolisevaan metallisäiliöön ja minua suretti. Niiden pohja hajosi lopulta käytettyäni tossuja vuosia yötä päivää, kesät talvet. Ostan todellakin joskus vielä toiset. Mustat, niin kuin Brigitte Bardot'lla.

Lue lisää: Kirjan hieno kansikuva on Sanna Kanniston käsialaa.

Tanssin Zorbaksen rannalla

Pakkohan se nyt on lukea, Zorbas.

Parasta olisi ollut tarttua kirjaan Kreikassa, koska jotenkin uskon, että tämä teos (kuten mm. Henry Millerin Marussin kolossi, jonka Kalamatan rannoilla ja pölyisellä parvekkeellani hiki päässä hurmiossa luin) ei vain aukea täällä viileänvaaleanharmaan marrastaivaan alla ihan samalla tavalla. Mutta koska lukumaisemani ei nyt ihan heti Kreikaksi muutu, saa meren ympäröimä Hanko kelvata.

Kerro minulle Zorbas kirjan tapahtumat sijoittuvat Kreetalle, josta kirjailija Nikos Kazantzakis oli kotoisin. Kreetalla kuvattiin myöhemmin myös kuuluisa elokuva kirjaa mukaellen. Siksi koko maailma tietenkin sijoittaa villin Zorbaksen aina Kreetalle, jossa Zorbaksesta on otettu ilo irti monin mahdollisin tavoin. MUTTA! Vakuuttavan 30 päivän peloponnesolaistaustan omaavana haluan oikoa muutamaa asiaa ja jakaa kanssanne seuraavan järisyttävän informaatioryppään tarinan taustoista. Vaikka puhummekin nyt kirjasta emmekä elokuvasta, sallin mieleenne liukuvan Mikis Theodorakiksen säveltämän tunnusmusiikin ensimmäiset tahdit... tiidittitti tiidittitti tiidittitti...

Aloitetaan:

Luulitko, että tarina Zorbaksesta on satua? Ei se ole, Zorbas on (melkein) totta. Mutta sen ihan oikean Zorbaksen etunimi ei ollut Alexis, vaan Giorgis.

Ja jos Giorgis Zorbas ei seikkailutkaan Kreetalla, niin missä sitten?

Giorgis Zorbas ja kirjailija Kazantzakis päätyivät tosielämässä yhteen kun Zorbas aloitti työt Kazatzakiksen hiilikaivoksilla lähellä pientä Stoupan kylää, aivan Kalamatan naapurissa, vuonna 1917. Asuiko Zorbas jo Stoupassa kun he tapasivat, vai tulivatko he Stoupaan yhdessä, tästä esiintyy eriäviä mielipiteitä. Yhtä kaikki, kirjaan innoittaneiden tapahtumien näyttämö on täällä.

Raskaiden kaivospäivien jälkeen istuttiin Stoupassa alas, kumottiin kuparikannullinen jos toinenkin viiniä läheisiltä rinteiltä, ja Zorbaksen ehtymätön elämännälkä ja salvialta tuoksuvat tarinat alkoivat kutoa verkkojaan Kazantzakiksen päässä.

Ja siellä, Stoupassa, Kalogrian hiekkarannalla, johanneksenleipäpuiden, pinjojen ja valtavan, oliivitarhojen hopeoiman Taygetos-vuoren suojaamassa poukamassa Zorbas todellakin tanssi.

Minäkin olen nyt käynyt sillä rannalla. Oli yksi ainoista harmaista päivistä, sataa tihutti lämmön läpi. Pieni lahti oli vehreä kuin sademetsä, tuoksui aavistuksen makealta, mutta eniten meren suolalta. Vesi läikkyi laiskasti rantaan. Ranta oli tyhjä, kesäisin se on suosittu ja vilkas rantatuoleineen, aurinkovarjoineen, lapsilaumoineen pikkuruisine ämpäreineen ja lapioineen. Nyt hiekka oli märkää ja tummaa, parin laudan levyinen polku oli liukas. Rantaa reunustivat pienet tavernahökkelit, jotka olivat lokakuussa jo kiinni. Ballerinojen kärkiin tuli suolasta valkoiset puolikuut, Zorbaksen santourin sijaan soi lintujen laulu.

Frankofiilinä sain kuin sainkin rakennettua aasinsillan rakkaalle Rivieralleni:
Zorbas on kirjoitettu... ANTIBESISSA! (Kreikkalaisten antiikin aikana perustaman Antipoliksen nimi tarkoittaa "vastakaupunkia". Toisella puolella lahtea kun hehkui jo silloin Nizza, Nikaia.)

Kirja syntyi vasta vuosikymmeniä Zorbaksen kohtaamisen jälkeen, vuonna 1946 kun ympäri maailmaa kiertänyt Kazantzakis oli asettunut toviksi Ranskaan. Antibesin Place du Safranierilta löydät pienen Kazantzakikselle omistetun kivitaulun ja -penkin. Myös Stoupan rannalla on Kazantzakiksen pronssinen rintakuva.

Stoupasta voisi kirjallisuudesta kiinnostunut matkailija muuten vuokrata romaanista tutun aidon kivitalon, joka on niin viehättävä, että sen viehättävyydelle aitouskin häviää. Kyllä, siellä haluaisin yöpyä, syyksi riittävät (jos ei jo kirja niin) tuo yksinkertainen tulisija, kivilattiat ja siniset, puuvillaiset päiväpeitot.

Niin, se kirja: en ole vielä lopussa, mutta koukussa olen. Naisia, suuhunpantavaa ja musiikkia rakastava sydämellinen Zorbas pursuaa elämää aika lailla raakana ja suodattamattomana, kaikenlaisesta korrektiudesta vapaana. Ihmiset ovat elukoita, sanoo Zorbas. Kirjailija, minäkertoja (ja lukijakin) tuskailee paikoitellen Zorbaksen suoraviivaista elämänkatsomusta (toki maailma ja aikakin on eri) mutta myös oppii häneltä paljon.

On tärkeää lumoutua elämästä jokaisen aamuruskon myötä uudelleen, nauttia aina kuin se on mahdollista ja tuntea syvästi, niin syvästi, että tunne purkautuu välillä hikikarpaloita heruttavana tanssina. Hulluus ei ole hulluutta, vaan elämänvoimaa.

Kirja on vahva, jotenkin fyysinen, vähän mystinenkin lukuelämys. Teksti tuoksuu ja soi, jotkut kohtaukset ovat niin hienoja että vavisuttaa. Nautiskelen hitaasti.

Kirja myös avaa kreikkalaisuutta, jota minun oli matkallani joskus vaikea ymmärtää. Niin toimii kirjallisuus parhaimmillaan.

"Jäimme vaieten lieden ääreen istumaan iltamyöhäiseen saakka. Tunsin jälleen kuinka onni asuu yksinkertaisuudessa ja kohtuullisuudessa - lasi viiniä, kastanja, pieni vaatimaton liesi, meren kohina, ei muuta. Tunteakseen, että tämä on onnea, tarvitaan vain yksinkertainen ja tyytyväinen sydän."
(Suomentanut ranskan kielestä, Vappu Roos.)

Turkkilaisten tieltä lapsena paennut ja järkyttävien näkyjen ja pelon aiheuttamaa epätoivoa aina mukanaan kantanut Kazantzakis on haudattu kotiin Heraklioniin, Kreetalle. Hänen hautakivessään lukee meidän toteemipaalullemme Kyllikki Villallekin tärkeä motto:

En toivo mitään. En pelkää mitään. Olen vapaa.
Δεν ελπίζω τίποτα. Δε φοβάμαι τίποτα. Είμαι λέφτερος.

Psssst: Jos Kalamatan kulmat alkavat kiinnostaa, myös minun lokakuun kämppäni on nyt airbnb:ssä! Sanokaa ihanalle Marialle terveiset.

Yksin Kreikassa kirjoittamassa

Katsokaas, mihin törmäsin.

Ateenalaissyntyinen, mutta sittemmin englantilaistunut Daphne Kapsali otti hatkat kotikaupungistaan Lontoosta viettääkseen sata päivää pienellä Sifnoksen saarella, Kreikassa, yksin.

Hänen tarkoituksenaan oli kirjoittaa, ja sen hän tekikin. Ensin blogia, ja lopulta blogin myötä syntyneiden 100 tekstin pohjalta kirjan. Kapsalin kirjasta tuli pienimuotoinen menestys, jota on verrattu jopa monelle tärkeään Eat Pray Loveen. Tässäkin kun kyse on rohkaisusta omien unelmien toteuttamiseen ja vanhasta vapautumiseen. Oman elämänsä muuttamisesta.

Lopulta Kapsali jäi saarelle pidemmäksikin aikaa, palasi sitten Lontooseen, ja nyt käsittääkseni seilaa molempien paikkakuntien väliä.

Kirjasta en osaa sanoa vielä juuta enkä jaata, vasta painoin nettikirjakaupan tilausnappulaa. Mutta koska minä olen minä ja intoilen aina etukäteen, halusin jakaa tiedon kirjan olemassa olosta teille heti.

100 Days of Solitude, Daphne Kapsali
"How far do you need to go to find yourself?"

post post alfa

Luen paperi t:n post alfaa lauantaiaamuna kreikkalaisen kerrostalon halkeilleella parvekkeella, syön pinaattipiirakkaa ja juon kahvia vaahdotetulla maidolla. Nään heti että tää setti on insta-worth-it.

Tykkään tosi paljon, nauran usein, ymmärrän ainakin osan (luulen), ja tunnen niitä tunteita.

Tajuan, etten ole nähnyt täällä yhtään tyyppiä läppärin kanssa kahvilassa. En oo nähnyt kolmeen viikkoon kenenkään hakkaavan mäkkiä julkisella paikalla.

Muitakin eroja toki on.

Kirja on saatu arvostelukappaleena Kosmoksesta.

Pakko saada Paperi T

En ole pitkään aikaan halunnut mitaan runokirjaa näin kiihkeästi. (Olenkohan KOSKAAN älynnyt haluta runokirjaa kiihkeästi?)

Lainataan tiedotteesta:

"post-alfa on tekstikokonaisuus, jonka teemoina ovat rakkaus ja tyhjyys, miehisyys, sisqo, woody allen, kuristuminen, julkinen liikenne, black metal -teepaidat, intiaanien hautausmaat, kauhu ja porno, fomo, afrikan tähti, kuolleet idolit ja artistin pyrkimys päästä ironiasta vilpittömyyteen."

Pakko saada.

Paperi T:n post alfa ilmestyy syyskuun lopussa, kustantajana Kosmos.

Päivän kirja

Tämä kirja on vähän semmoinen ilmiökyllästyneen Kirjatoukan piristys, eräänlainen fuck konmari, ja juuri siksi niin kiehtova. Koska minähän jumalauta siivoan tavaroita pois vain omin päin ja hulluuksissani, en koskaan käskystä, järjestelmällisesti tai ajatuksella. Siksi meillä ei ole enää esimerkiksi yhtä nojatuolia ja yhtä sohvaa, ja siksi kirjahyllyni ammottaa tyhjyyttään ja minä kierrän Hangon kirppiksiä ostamassa omaisuuttani takaisin. Ja ikinä en suostu pikkuhousujani viikkaamaan, ELÄMÄ ON LIIAN LYHYT SELLAISEEN!!

No niin asiaan. Meillä kiertää suvussa (sen hulluuden lisäksi) vahva keräilyvietti ja romukauppiasgeeni. Minä olen ihan kehittymättömimmästä päästä, mutta on minullakin ollut hetkeni. (Pieni kiinalainen ukkeli, pieni kiinalainen ukkeli!) Tavaraa siis on, ja kaikki esineet eivät ole järjellä perusteltavissa. Senkin jälkeen, kun kesällä heitin takaovesta puolet huushollistamme pihalle, ei meidän kotiamme ole voinut minimalismista syyttää. Tai kiittää.

Never stop to think... Do I have a place for this on tavarainhaalijoiden pelastus ja eräänlainen armon huokaisu. Hassuja löytöjään saa rakastaa ja antaa niiden täyttää hiljalleen elämä. Me loppujen lopuksi koostumme kaikesta siitä, mitä meihin matkan varrella tarttuu, oli se sitten henkistä tai fyysistä. Kirjan kirjoittanut ja kuvannut Mary Randolph Carter on myös tämän toisen nerokkaan otsikon (ja kirjan) takana:

Perfectly Kept House is the Sign of A Misspent Life: How to live creatively with collections, clutter, work, kids, pets, art, etc... and stop worrying about everything being perfectly in its place.

Pakko arvostaa.

Kirjan Never stop to think... voi tilata tai poimia mukaansa esimerkiksi Mokosta.
Kirjasta on olemassa pieni videoesittelykin, kaikki kaltaiseni rojunrakastajat voivat katsella sen täällä.

Melkein geisha

Jostain syystä Japaniin sijoittuvan kirjallisuuden, tai tietynlaisen japanilaisen kirjallisuuden, tai tiettyjen japanilaisten kirjailijoiden kirjat laskevat stressitasoja ja tuntuvat töiden, vilkkaan seuraelämän, uusien elämänkokemusten ja kiihkeiden kirjojen lomassa kuin vuoristopuroilta, joiden kirkkaasta, vain satunnaisen, tuulen irrottaman kirsikankukan somistamasta virrasta voi juoda jääkylmää vettä pienellä kasvinlehdestä taitetulla kupposella, kaksin käsin ja polvillaan.

Nyt melkein peräkanaa kaksi pientä helmeä, Kissavieras (mainittu täällä, täällä ja täällä) sekä tämä Melkein geisha. Puhdasta nautintoa.

Kuuntele myös kirjailija, FT Minna Eväsjoen miellyttävää jutustelua kirjastaan ja elämästä Japanissa Yle Areenassa, ohjelmassa Miian kanssa.

Lukuiloa

Olen lukenut kuin hullu viime aikoina, ahmimalla, kuten silloin joskus nuorena.

Nielaissut useamman kirjan kerrallaan, piiloutunut päivisin keväältä sohvankulmaan villahuovan alle salalukemaan, mennyt aikaisin sänkyyn, jotta ehtisin ennen unta haukata isoja paloja kirjoistani ja silti herännyt yölläkin tankkaamaan sanoja. Yöpöydän jalat niiaavat kirjojen painosta. Ah, saada lukea!

Kuvassa paistatteleva Joni Mitchell-muistelo on minusta vähän kömpelö kerronnaltaan, se Kissavieras oli ihana, kuin lasillinen lähdevettä, sellainen, josta on vaikea puhua. Joel Haahtelan Perhoskerääjä (taisin mainita kirjastoreissullani?) oli harvinainen helmi, epätodellinen, viipyilevä, tiivistunnelmainen, hiljaiseksi jättävä... Luulen myös hetkittäin eläväni 1960-70-lukujen suomalaista kirjailijaelämää, niin paljon olen lukenut Haavikosta, Mäkelästä, Joenpellosta, Saarikoskesta, Meriluodosta... Tunnen kaikki kustantajat, väijyn pitkiä lounaita Kosmoksen harsoverhojen takana... Olen hyvin yllättynyt kun ikkunan ulkopuolella onkin vuosi 2016 ja Hangon Bulevardi, ei Helsingin.

Sitten luin Milena Busquetsin kirjan Tämäkin menee ohi, koska jaja-siskoni sitä suositteli. Tai oikeastaan hän sanoi, että luulee, että jos minä kirjoittaisin kirjan, kirjoittaisin jotakin sen tapaista. No siitä en ole varma, tai olen että en, mutta mikä vallaton kirja, nauroin monta kertaa ääneen. Ääneen!

Putosin kylläkin vähän väliä kärryiltä kuka kukakin oli (hei, luin sitä siinä kuuluisassa kutulomakoomassani... niin sairas en ole koskaan, etten pystyisi syömään tahi lukemaan...) ja osa naisystävistä oli kuvailtu vähän kuin barbiet barbieleikeissä (sit tää olis niinku tämmönen), mutta olin jotenkin hirmuisen onnellinen, että sain lukea jotain pitkästä aikaa niin erilaista. Niin espanjalaista. Niin lattaria. Kirja, jossa on kuuma ja aurinkoa ja ELÄVIÄ AIKUISIA (no aikuisia ja aikuisia) naisia (vaikka kylläkin myös yksi kuollut), kuinka harvinaista, huomasin ajattelevani. Hilpeänä.

(Ja ajatelkaa miten huvittavaa, että siinä kutulomakoomassa takertumalla takerruin kirjaan, jonka nimi on Tämäkin menee ohi. Olis naurattanut, ellei olis itkettänyt! Olisin laittanut kirjan kansikuvan tähän kuvitukseksi, mutta minusta se on ruma eikä ollenkaan kirjan näköinen, joten laitoin toisen. Tämäkin tieto oli teille näköjään saatettava.)

Tiedän, että kirja jakaa mielipiteitä. Mutta minä, minähän olen aina ollut vähän kallellaan hulluihin ja hermoheikkoihin haahuilijoihin, joten minä pidin, mitä sitä selittelemään. Kahjoa ja kaihoisaa, kaoottista ja eroottista.

"Ongelma on vain siinä, mietin, että tuon hurmaavan kuubalaisen takapuolen alla, tai pikemminkin yläpuolella, on ranskalaisen eksistentialistifilosofin häikäisevä ja huikean analyyttinen mieli, joka ei koskaan lepää, mikä tekee hänen elämästään hieman monimutkaista." 

Milena Busquets, Tämäkin menee ohi, Otava 2016 (mutta että verrataan Siri Hustvedtiin, Riikka Pulkkiseen ja Sadie Jonesiin... ei, ei minusta ollenkaan... ja hyvä niin.)

Päivän kirja

Kunnon kirjabloggarit kirjoittavat kirjoista vasta luettuaan ne, Kirjatoukka silloin kun innostuu ajatuksesta kirjasta.

Bongattuani kirjakuningatar Lumiomenan arvostelun Kissavieraasta rakastin kirjaa samantien. Lukenut en sitä tietenkään vielä ole. Tuskin maltan odottaa, ihon alla kihelmöi, niin kuin hyvän kirjan odotus aina.

Meidän elämäämmehän on ilmestynyt omakin kissavieras, Instagramissakin ihastuttanut Coco the Cat.

Kustantamo SETS kertoo kirjasta Kissavieras näin:

Kissojen ja kirjallisuuden ystävilleTokion laitamilla, pienessä talossa asuu kolmikymppinen pariskunta. He ovat kirjailijoita ja työskentelevät kotoa käsin. Eräänä päivänä heidän pihalleen tassuttelee kissa, vastaansanomattoman kiehtova olento, joka saa heidät kohottamaan katseensa kirjoituspöydästä. Kissa kyläilee seuraavanakin päivänä, ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana. Eläin ilahduttaa, ja arki muuttuu uuden tuttavuuden myötä. Elämä tuntuu toiveikkaalta, sillä kissa tuo siihen uutta eloa: pariskunta kertoo päivittäin eläimen edesottamuksista toisilleen. Sitten tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken. Kissavieras on kaunis ja viisas mutta eleetön romaani, joka saa katsomaan elämää uusin silmin. 

Ilta kirjastossa

Hooo, selvisin hengissä eilisestä, "Elämäni kirjat"-sessiosta Hangon kirjastossa! Jännitin hurjasti, enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitella, silloin kun lennossa tammikuun tuiskuissa nojauduin kirjaston lainaustiskin yli tiputellen vettä hiuksistani ja kepeästi lupauduin puhumaan. Muistan silloin myös ajatelleeni, että maaliskuuhun on pitkä aika, ikuisuus. En ymmärtänyt kai kuukausien järjestystä tai ajan villiä laukkaa, sillä tiistai 8.3. koitti kuin varkain.

Rohkenen sanoa, että ilta meni ihan hyvin. Väkeä oli liikkeellä ilahduttavasti, joskaan ei tungokseksi asti, joukossa tuttuja kasvoja, jotka poimin ankkureikseni illan ajaksi. Miten suuri merkitys onkaan kuulijakunnan hymyillä, satunnaisilla nyökkäyksillä! Ne siivittävät eteenpäin, vähän niin kuin kivat kommentit ja pienet peukalonkuvat bloggaajaa.

En ollut harjoitellut puhettani kertaakaan, mutta arvioin äänimiehelle, että puhuisin noin tunnin. Kun lopetin, painoin kirjapinojeni takana vaivihkaa kännykän näyttöä ja katsoin ensimmäisen kerran ajastinta. Se näytti 56 minuuttia.

Tietysti myös piiskasin itseäni viime yön, olenhan Itse Itsekriittisten Kuningatar. Puhuin liian nopeasti ja häsläsin, toistin itseäni, sekosin sanoissani ja kompastelin ajatuksissani, olin liian pintapuolinen kirjoista kertoessani ja unohdin kertoa monta verratonta tarinaa. Unohdin myös lukea yhden kappaleen, jonka olin valinnut kirjasta Runoilijan talossa ja johon minulla olisi ollut juuri sopivat neljä minuuttia aikaa. Pelkään myös olleeni vähän snobi, en nyt sentään mikään mattiklinge, mutta melkein.

Äänimiehestä puheenollen. Sessio siis taltioitiin, ja jos vain uskallan, julkaisemme koko hässäkän pian podcastina. En tiedä miten se toimii kuulijalle, joka on vailla näköyhteyttä; kirjastossahan osoittelin ja nostelin kirjoja ja viittilöin villisti, tuskin olen muistanut aina mainita ääneen sekopäisen selostukseni kohteen, vaikka hyvin tietoinen olinkin mikrofonista, joka sai minut tuntemaan itseni ensin lennonjohtajaksi ja sitten urheiluselostajaksi. (Illan kuvasaldoa oli muuten tuskallista katsoa. Ilmeikkyyteni on aivan omissa sfääreissään, olen kuin mikäkin barbababa. Tästä eteenpäin tavoitteenani on olla paitsi eteerinen tarkkailija myös tyylikkään vähäeleinen ja ilmeetön kuin pariisilainen baaritiskillä. Ziisus...)

Jonkunlaisen koosteen voin yrittää kirjoittaa auki blogiinkin. Toisaalta lähes kaikki on teille varmaankin jo tuttua, jos olette blogin parissa viihtyneet. Se kuinka äitini luki meille lapsille ääneen Gogolin Kuolleita sieluja, kuinka Kirjatoukan ja Herra Kameran sydämet ja kirjamaut muinoin kohtasivat, miten olen pohtinut olemmeko me kannustaneet lapsia lukemaan ja miten iloitsen siitä, että lapset löytävät omat kirjansa... Te tiedätte kyllä mitä luen, mistä pidän, mihin palaan (Lippe Suomalaisen muistelmat mainittu!). Iso osa eilen illalla esitellyistä kirjoista on muuten tässä marraskuisessa postauksessa (Jossa olen unohtanut mainita Hugon Kurjat, miten OLEN VOINUT unohtaa mainita Kurjat, johon koko ihmiskäsitykseni perustuu!)

Illan lopuksi sain ystävälliset aplodit ja kauniin kimpun kirjastonjohtajalta. Olo oli helpottunut ja hykertelevä, kun laukkasimme kirjaston takapihan kautta kadun yli kotiin. Vaadin loppuillan perhettä, jonka olin tietysti pakottanut paikalle, kertomaan uudestaan ja uudestaan miten olin pärjännyt.

Olen nyt myös tullut luvanneeksi - ja siitä on äänite todisteena - että jos ikinä koskaan joku hullu yrittää lakkauttaa Hangosta kirjaston, minä olen ensimmäisenä kettingeillä kiinni ovenkahvassa. Nälkälakkoon en pysty, mutta mulla on kantava ja mielenosoituksellinen ääni sekä tarvittaessa raivokkaat kasvonpiirteet. Kiitos Hangon kirjasto!

J.K. Ja podcastihan siitä tuli.

Nakuna Kreikkaan?

Olemme taas mutsin kanssa katselleet dokkareita Areenasta. Hän tahollaan Helsingin Katajanokalla ja minä täällä Hangossani. Sitten viestitellään vimmatusti.

Mutsi vinkkasi ruotsalaisesta henkilökuvasta "Opperan voimahahmo", joka kertoo Kjerstin Dellertistä. Minusta se oli vähän tylsä, mutta totta mooses lämpenin sen rokokooteatterin seinien väreille ja Kjerstinin kodin kirjapinoille. Minä vinkkasin minidokkarista "Dance for two", joka on ihmeellinen pieni tarina kahdesta tanssijasta, jotka tapaavat 60 vuoden jälkeen.

Mutta nyt me molemmat, mutsi ja minä, haluaisimme purjehtia alasti Kreikkaan.

Syynä on Leroksen auringon läpäisemä dokumentti Christine Schildtsistä, Göran Schildtsin puolisosta. En kerta kaikkiaan voi vastustaa elokuvia, jotka sisältävät kaitafilminpätkiä 1960-1970-luvuilta! Silmä ahmii näkymiä samalla kun ulkona paiskoo loskaa: kuuratun valkoiseksi kalkittu ikivanha Villa Kolkis sinisine ikkunanpokineen ja ovineen, pitkät muoviliinalla peitetyt illallispöydät ravintolan loisteputkien alla, laulun ja tanssin pyörteet, kuuma, tömisevä maa, josta kasvaa kippuroita oliivipuita... Lämpö, valo, värit... Niin, ja ne alastomat pulahdukset suoraan purjeveneen kannelta turkoosiin Egeanmereen.

Jäämme odottamaan yhteydenottoja Kreikan saaristoon suuntaavilta kapteeneilta. Mä voin hoitaa brykan jos sä mutsi otat byssan?

Kuva Göran Schildtistä: Villa Schildt

Luvussa juuri nyt ihan kohta:
Göran Schildt, Dianan saari
Camilla ja Magnus Lindberg, Leros - Göran ja Christine Schildtin kreikkalainen elämä

Hemingwayn loppu

Lopettelin juuri A.E. Hotchnerin muistelmateoksen Papa Hemingway (1966). En oikeastaan ole koskaan tajunnut kuinka hurjia Ernest Hemingwayn viimeiset vuodet olivat ja minkälainen mylly edelsi surullista loppua. Tämä kirja kertoo juuri niistä ajoista, Hotchner oli Hemingwayn uskottu mies viimeiset kymmenisen vuotta.

Kirjassa muutos elämänjanoisesta, luovuutta pursuavasta, maailmaa kiertävästä, metsästävästä ja kalastavasta, palkitusta ja jumaloidusta kirjailijasta mieleltään järkkyväksi ihmisraunioksi on kiihkottomasti mutta raastavasti kuvattu. Haluaisin vain lukea loputtomiin iloisista Euroopankiertueista, joilla kiidetään härkätaistelusta toiseen roseepulloja ja jäitä repussa, hyvin syöden ja nauttien koko olemassaolon ihanuudesta. Mutta jostain syystä häränvahvuisen miehen pää hajoaa jo kauan ennen kuuluisaa laukausta.

Vuonna 1920 syntynyt Hotcher on vastikään, kunnioitettavassa 94 vuoden iässä julkaissut lisää ystävästään. Nyt vuorossa on kaikista tärkein: rakkaus, vaimot, varsinkin kaksi ensimmäistä. Kirjan nimi on Hemingway in Love (2015) ja voit lukea kirjasta lisää esimerkiksi täältä.

Nyt kun viimeiset vuodet vaikeuksineen valkenivat tälle lukijalle, on hämmästyttävää, että Nuoruuteni Pariisi ylipäätänsä koskaan valmistui. Onneksi kirjoittaminen oli Hemingwayllä ilmeisesti selkäytimessä, silloinkin kun kaikki muu alkoi pettää.

Lue lisää: Hemingwayn jäljillä ollaan oltu toki ennenkin.

Lukuhaaste

Sain Facebookissa kirjahaasteen Kulttuuri kukoistaa-kirjallisuusblogin Arjalta. Tarkoitus on vastata viitenä perättäisenä päivänä viiteen kirjoja koskevaan kysymykseen ja haastaa mennessään mukaan muitakin. Koska en yleensä lähde mihinkään haasteisiin paitsi silloin kun minua ei ole haastettu, niin otin oikeuden toteuttaa tämänkin omalla tavallani. Vastaan yhdellä kertaa kaikkiin, ja täällä blogin puolella.  

Yllätän itsenikin ja jopa jatkan haastetta; olisi kiva kuulla mitä kanssabloggaajat "Kotona Hangossa" -sateenvarjomme alla lukevat, ovat lukeneet ja ovat jättäneet lukematta. 

Ensimmäisenä päivänä kirja, jota luet nyt. 

Vetelen täällä taas monen kirjan taktiikalla. Yhtäaikaa yöpöydällä lojuvat Delphine de Viganin D'Après une histoire vraie (jonka ostin syyslomamatkalta Cannesista ja joka voittikin sitten Prix Renaudot -kirjallisuuspalkinnon), Anja Snellmanin Antautuminen (saattaa kyllä loksahtaa myös kategoriaan "Kirja, joka jäi kesken"), Patti Smithin M Train ja parikin Yrsa Steniusta.

Toisena päivänä kirja, jota rakastit lapsena.

Olen ollut jo pienenä hyvin omahyväinen, aloitin Pikku-Annalla ja Setä Riukuliinilla ja etenin siitä sitten L.M. Montgomeryn Anna-sarjaan. Nuorta sydäntäni raastoivat myös Tsehovin novellit ja Guy de Maupassantin Koru. Tämänkin olen jo kertonut joskus aiemmin, mutta taustoitetaan vielä: äitini luki meille lapsille ääneen pitkälle teini-ikään saakka, mm. Täällä Pohjan tähden alla-trilogian sekä Gogolin Kuolleet sielut. 

Kolmantena päivänä kirja, joka jäi kesken.

Voi voi, näitä on niin hirveän paljon... en muista... miksi muistaisin? En tunne tunnontuskan häivääkään keskeyttäessäni kirjan, joka ei vedä mukaansa tai sovi parhaillaan päällä olevaan olotilaan. Minulla on ongelmia mm. lapsuuskuvausten, sukukronikkojen ja pohjoisamerikkalaisen kirjallisuuden kanssa, mutta omaan myös laajemminkin tietynlaisen matalan sietokynnyksen. Varsinkin jos olen havaitsevani kirjassa jotain teennäistä. Dekkareita en ole lukenut sitten lapsuuden Agatha Christie-kauden jälkeen lainkaan. Rakastan kirjoja, joissa ei tapahdu yhtään mitään. 

Neljäntenä päivänä kirja, joka teki suuren vaikutuksen.

Jostain syystä aina kun näen Helena Sinervon Runoilijan talossa tai Kristina Carlsonin William N, Päiväkirja, haluaisin ostaa ne yhä uudelleen ja uudelleen omaksi. Sylvia Plathin Lasikellon alla oli tehdä minut(kin) hulluksi. Muita, satunnaisessa järjestyksessä:  Märta Tikkasen Kaksi, Marguerite Duras'lta useampikin, Toven matkassa, Irene Nemorovskyn Veren polte, Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi, Joan Didion Maagisen ajattelun aika... Mazzarellat, ne omakohtaiset. Foenkinoksen Yhden elämän muistot. Siilin eleganssi.... Manu Larcenetin sarajakuvasarja Pieniä voittoja. Romua rakkauden valtatiellä, Arto Mellerin elämästä... Riikka Ala-harjan Maihinnousu. Joel Haahtelan Katoamispiste. Rosa Liksomin Hytti nro 6. (Hyvänen aika, yllätyn, olen joskus väittänyt etten juurikaan lue suomalaista kirjallisuutta?)

Simone Berteautin Piaf-elämänkerta ja Vysotski-elämänkerta Katkennut lentohan suorastaan syöksivät Herra Kameran ja minut toistemme syliin... 

Viidentenä päivänä kirja, johon palaat aina uudelleen.

No ne Lippe Suomalaisen muistelmat! :D

Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.
Vivi-Ann Sjögrenin reseptejä sisältävät tarinoinnit, kuten Mustaa kahvia ja keksinmuruja.
Outi Nyytäjän Ranska-kirjat.
Gertrude Steinin Alice B. Toklasin omaelämäkerta sekä Alice B. Toklasin oikeasti ihan oma keittokirja.
Kyllikki Villan lokikirjat.
Juha Tantun kirjat, ruokakirjat juu, mutta eritoten Välimies.
Aila Meriluodon muistelmat.
Ingmar Bergmanin Laterna Magica, ja Jörn Donner, silloin kun yritän ymmärtää miehiä. Pidän erityisesti vanhojen miesten kirjoittamista kirjoista, niihin saattaa silloin tällöin jäädä ihan putki päälle. Ihanan hapanta.

Taidekirjat, tai "coffee table books" (tulee aina Seinfeld ja Kramer mieleen!), lasketaanko niitä? Niihin tietysti palaan. Uusimpana blogissakin esitelty Les Écrivains, Portraits Intimes. Tiesitkö, että Colette kirjoitti aina siniselle paperille, välttääkseen valkoisen paperin kammon. L'angoisse de la page blanche...

Tämä on hirvittävää, unohdan takuulla jotain tärkeää, jotain olennaista... Mutta olkoot. Tämähän on vain blogihaaste... 

Joitakin kirjoja blogin matkan varrelta olen muistannut laputtaa tägin "Luvussa juuri nyt" alle. Tervemenoa vaan tämän Kirjatoukan omalaatuisen lukuharrastuksen maailmaan.

Ihan oikeista kirjabloggareista minulle kuningattaria ovat juurikin kirjahaasteen heittänyt Arja sekä Lumiomena.

Mitäs siellä luetaan? 

Vieraskynä: Ylpeys ja ennakkoluulo

Saatte tähän väliin luettavaksi kirjatoukkaa jos toisessa polvessa, eli esikoistypykän kirjallisuusesseen, lukion äidinkielenkurssi 5, aiheena Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo.

***

Sain 16-vuotissyntymäpäivälahjaksi maailman kauneimman kirjan. Kirjan jonka olen halunnut jo pitkään lukea ja jonka pohjalta tehtyjä elokuvia ja tv-sarjoja olen halunnut jo pitkään nähdä. Kirja on tietenkin Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo.

Kirja on kirjoitettu vanhahtavalla kielellä. Joitakin sanoja en ymmärrä mutta se ei haittaa, voin kysyä ne äidiltäni. Valistuksen ja romantiikan aikakausien välissä kirjoitettu kirja etenee hitaasti, mutta ainakin pysyn perässä. Luen mielelläni kirjoja joita ei ole kirjoitettu elinaikanani. On mielenkiintoista saada tietoa ajasta, jossa ei ole itse saanut vierailla. Ylpeys ja ennakkoluulo kirjassa suurin osa ihmisten tavoista ovat vanhanaikaisia, mutta jotkin teot ja ajatukset hyvinkin edellä aikaansa. Ylepys ja ennakkoluulo ei ole ainoastaan rakkaustarina. Se on nuoren naisen hieno kasvutarina, kuvaus tähän päivään verratuna niin erilaisesta elämästä ja kertomus, joka oli kirjoitusaikanaan edellä aikaansa ja niinkuin kirjan takakannessa sanotaan, nykyään se on ajaton.

”Äitini suurin tavoite on saada perheemme kaikki lapset hyviin naimisiin. Onhan meistä jokainen älykäs, kaunis ja hyväkäytöksinen. Voitte hyvin kuvitella miten hän oli onnessaan ensimmäisestä kosinnastani. Mutta ehkä suuren innostuksen vuoksi hän olikin niin kauhistunut, kun kieltäydyin tästä kosinnasta, serkkumme herra Collinsin kosinnasta. Hän on kelpo mies, mutta hän käy hermoilleni. Kieltäydyin myös toisesta kosinnasta. Tästä en kertonut heti kenellekkään. Hävetti asia niin paljon minua. Tämän kosinnan teki herra Darcy. Hän oli käynyt hermoilleni heti ensi tapaamisestamme lähtien.”

Kirjassa eletään sitä aikaa jossa vanhemmat uhkaavat että lakkaavat puhumasta, jos lapsi ei tee heidän tahtonsa mukaisesti. Rouva Bennet sanoo, ettei siedä tytärtään silmissään jos kieltäytyy kosinnasta ja Herra Bennet sanoo, että päätöksensä jälkeen hän olisi vieras toiselle vanhemmistaan. Elizabeth joutui vaikeaan tilanteeseen. Onneksi hän piti päänsä ja otti riskin. Nykyaikana kosinnasta kieltäytymisestä ei tehtäisi näin suurta asiaa ja omat äidit olisivat varmasti oman tyttärensä puolella ja tukena kieltäytymisen jälkeen. Toisin oli tuolloin.

Koulutyöt painaa päälle ja kirjan lukeminen vain jää. Pidän koko ajan kuitenkin mielessä mihin kohtaan olen jäänyt. Kuinka Jane on sairaana herra Bingleyn luona. Kuluu aikaaa, enkä enää ole pitkään aikaan edes avannut tätä kirjaa. Se harmittaa, mutta tulee uusia kirjoja ja välillä haluan lukea jotain kevyempää ja nykyaikasempaa. Ylpeys ja ennakkoluulo kuitenkin kuuluu kirjoihin, jotka haluan elämäni aikana lukea. Ajattelen, että koulussa varmasti tulee kurssi, jossa käsitellään klassikkoteoksia ja saan kirjan näin luettua. Oikeassa olin. Äidinkielen neljännen kurssin lopussa varaan Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjan itselleni, että kukaan ei vaan vie sitä käsistäni.

Olen taas kirjan alussa. Kirja tuntuu helppolukeisemmalta kuin vuosi sitten. Olen tainnut kasvaa vuodessa hiukan. Kirjan tapahtumat vievät minut mukaansa. Olen vihainen herra Darcylle, kun pilasi Janen ja herra Bingleyn mahdollisen avioliiton ja kannustan Elizabethia pysymään kannassaan, kun hän kieltäytyy kosinnoista.

Tulee syysloma ja lähdemme lomalle Ranskaan. Pääsen lukemaan Ylpeyttä ja ennakkoluuloa uima-altaalle. Kirjan päälle roiskuu pari tippaa vettä ja sivujen väliin ropisee pari croissantin murusta. Ajattelen mitä Bennetin perhe mahtaisi tehdä, jos lähtisivät yhdessä matkalle nykyajan Etelä-Ranskaan. Perheen nuorimmat tytöt yrittäisivät varmaan etsiä itselleen hyvät puolisot, makailisivat rannoilla ja ottaisivat aurinkoa. Vanhemmat tytöt vierailisivat varmaan museoissa, shoppailisivat kalliissa liikkeissä ja söisivät hienoissa ravintoloissa. Tapahtumat kirjassa etenevät enkä malttaisi laskea kirjaa käsistäni.

Lentäessämme takaisin Suomeen lukemiseni keskeyttää ainoastaan pieni välilasku Saksassa. Jane viettää aikaa sukulaisten luona Lontoossa ja Elizabeth on mennyt vierailulle ystävänsä Charlotten ja tämän puolison herra Collinssin luo. Aivan, parin päivän päästä Elizabethin kosinnasta, Collins kosii Elizabethin ystävää. Tässä näkyy ero meidän aikakauteemme. Naimisiin ei 1800-luvulla menty tunteiden takia vaan naiset haluavat rikkaan puolison ja miehet haluavat sievän naisen, joka osaa hoitaa kotiaskareet.

Elizabethin ja Janen suhde on vertaansa vailla. Kuka ei haluaisi yhtä hyviä välejä siskoonsa kuin Elizabethilla ja Janella on. He ymmärtävät toistensa tunteita, auttavat yli ongelmien ja elävät ilot yhdessä. He puhuvat toisistaan kauniisti ja ajattelevat aina myös toisen parasta.

”Jane on aivan ainutlaatuinen. Ei maailmassa ole ketään muuta yhtä kohteliasta, hyväsydämmistä tai kaunista ihmistä. Kukaan ei voi näissä asioissa voittaa Janea. Ja mitenkä hän aina ottaa kaikki niin hyvin huomioon. Tanssiaisissakin kaikki miehet vain katselevat Janea ja haluavat tanssia ainoastaan hänen kanssaan. Muut jäävät hänen varjoonsa. Onneksi hän sai arvoisensa miehen. Jane oli kosinnan jälkeen niin onnellinen. Oi, miten sen näkeminen teki minutkin onnelliseksi.”

Kirjan viimeiset sata sivua luen yhdessä päivässä. Tapahtumat etenevät nopeasti ja tapahtuu jos jonkin moisia käänteitä. Yhtäkkiä Bennetin perheen lapsista kolme on naitettu hyville miehille. Lydia herra Wickhamille, Jane herra Bingleylle ja kuten kaikki varmaan tietävätkin, Elizabeth herra Darcylle. Ei kirjan alussa, eikä keskivaiheellaikaan, arvaisi että Elizabeth naisi Darcyn. Puhuu Elizabeth niin rumasti Darcysta. Eikä Darcykaan ole kiinnostunut Elizabethista. Monien mutkien kautta kuitenkin väärinkäsitykset ratkotaan ja pari rakastuu toisiinsa.

”Darcy oli ensin mielestäni ärsyttävä, ylimielinen sekä vastenmielinen, niinkuin olen jo monsesti sanonut. Mutta nämä ajatukset olivat päässäni ennenkuin tutustuin häneen kunnolla. Herra Darcy kosikin minua yhdessä vaiheessa. Mutta kieltäydyin. Tämän jälkeen opin tuntemaan häntä paremmin. Juttelimme ja tutustuimme toisiimme. Sain hänestä aivan eri kuvan. Hän onkin hyvä mies. Nyt olemme naimisissa. Ja olen onnellisempi kuin koskaan.”

Ylpeys ja ennakkoluulo kirjasta on otettu vaikutteita moniin elokuviin ja siitä on tehty monia eri tv-sarjoja ja elokuvia, myös parodioita. Kun olen lukenut kirjan, minut valtaa tunne, mikä tulee aina hyvän kirjan lukemisen jälkeen. On ihanaa tietää, mitä kaikkea kirjassa tapahtuukaan ja saa vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Mutta samalla tunnen haikeutta, kun niin hyvä kirja on loppunut. Nyt haluan lisää. Miksi en ole jo lainannut kirjastosta DVD:tä, jotta voisin myös katsoa tämän. Nyt myös ymmärrän, miksi kirja on niin suosittu ympäri maailmaa ja miksi se on edelleenkin suosittu vaikka kirja on kirjoitettukin pari sataa vuotta sitten. Kirjassa jokaisella henkilöllä on oma persoona ja jokaisen tarina etenee omaa tahtiaan. Elizabethilla on oma tahtonsa ja hän elää sen mukaisesti. Jane on ajattelevainen, fiksu ja hyväkäytöksinen. Perheen nuorimmat lapset ovat vähän hupsuja.

Ylpeys ja ennakkoluulo on julkaistu 1800-luvulla. Tällöin naisten tehtävänä oli hoitaa lapset ja talo. Vanhemmat halusivat tyttärensä hyviin naimisiin eikä tyttären tunteilla ollut väliä. Jokainen nainen kasvoi tähän ajatteluun. Ylpeys ja ennakkoluulo rikkoo näitä rajoja. Hyvään kosintaan voi sanoa ei ja joskus saa ajatella vaan itseään. Kirja on nykyäänkin ajankohtainen. Tämän takia sen suosio on levinnyt ympäri maailmaa ja jatkuu yhä.

Ah Merete

Olenko mä ihan yksin ajatuksineni, että Merete Mazzarella olis vähän niin kuin Suomen Joan Didion?

Pidän Mazzarellan tavasta kirjoittaa. Loppusuoralla juuri uusin, Aurinkokissan vuosi. Kuin lähdevettä joisi, niin puhtaina ja kirkkaina kulkevat ajatus ja lause. Kaikesta ei tarvitse edes olla samaa mieltä arvostaakseen.

Muistutan tässä yhteydessä Tammisaaren kirjallisuustapahtumasta, Bokkalaset runsaine ohjelmineen on käynnissä juuri nyt. Merete Mazzarella on tapahtumassa sekä haastateltavana että haastattelijan roolissa.

Kuva: HBL- arkiv, Leif Weckström.

Bokkalaset esiteltiin blogissamme lokakuun puolella, kas näin. 

Kevyttä lukemista?

Haaveilinko todella keveistä kantamuksista? Mikä kirjatoukka se semmoinen on. Painorajat paukkuen palasimme granaattiomenoiden alta lempeään ja kirkkaankeltaiseen hankolaiseen marraskuuhun. Kevyet kantamukset... pah.

Ensinnäkin viini. Tottakai punaviiniä pitää raahata. Taiteilijaelämää ja niin edelleen, tiedättehän. Mutta ei mitä tahansa viiniä, kuvissa näkyvä viinipullo, Clos Fourtet Saint Émilion Grand Cru Classé vuodelta 1989 on lahja entisen vuokraemäntämme aviomiehen Henrin varastosta. Vietimme herttaisen, viipyilevän lounashetken heidän kanssaan reissun lomassa talomme terassilla samppanjalaseja nostellen. Merci Henri! (Mais quel plat suggérez-vous avec cet vin exceptionnel?)

Françoise Saganin kuvalla varustettua kirjaa olen katsellut ainakin Pariisissa, lempibaarissani Marais'n La Belle Hortensessa ja aikaisemmilla reissuilla Nizzan pienissä kirjakaupoissa. Nyt vasta raaskin ostaa. Kirjassa on siis valokuvia kirjailijoista, eihän ilman sellaista kirjaa nyt voi Kirjatoukan & Herra Kameran huusholli olla!

Delphine de Viganin kirjan D'après une histoire vraie ostin koska siitä puhuivat nyt KAIKKI ja koska olin lukenut edellisen (Rien ne s'oppose à la nuit) ja ihan pitänyt siitä. Hyvältä tämäkin vaikuttaa, muutamien ensimmäisten sivujen perusteella.

Lou Doillonin toista levyä Lay Low olemme odottaneet kuin kuuta nousevaa, ensimmäinen on lähes puhkikuunneltu. Lou Doillon on siis Jane Birkinin tytär, Charlotte Gainsbourgin sisarpuoli. Tyyliltään juuri sellainen ranskalais-maailmankansalainen lahjakas renttucool, jollainen itsekin haluaisin epätoivoisesti olla. Ja se tukka. Buhuu, mä haluan Lou Doilloin hiukset!

Lehtiä on aika pöllöä haalia maailmoja myöten ja niillä täyttää matkalaukkuaan (uutta matkalaukkuaan, odottakaa niin näette!) mutta kun Akateeminen näyttää lopettaneen mm. Ranskan Ellen myymisen, niin mihin ihminen voi enää luottaa? Elle Decorationin annista jo mainitsinkin, ja kirjahyllynkuvista kiihottuville oli Côté Paris'ssa kivaa silmänruokaa. Ja siinä Ranskan Ellessä Cantona ilman housuja.

Muistikirjat. Sydän. Nämä Gallimardin kirjankansimaisiksi naamioidut varsinkin. Ostin omani FNACista, josta muuten käy nettikauppakin tosi sutjakkaasti, kokemusta on. Jos siis haaveilet ranskalaisista kirjoista, niin FNAC toimittaa parilla klikkauksella ja parissa päivässä kaivatun opuksen ovellesi. Minulla on siellä pysyvästi toivelista, joka veny ja paukkuu. Jos haluatte tietää muutaman tärpin listalta (ja miksipä ette haluaisi, ette kai te muuten Kirjatoukkaa seuraisikaan?) niin kerron:
Au Bonheur des Listes
Lire, Vivre et Rêver
Lulu Femme Nue, kaksi osaa
... ja lisäksi muutamia taidekirjoja ja sen sellaista.

Muutenhan tuemme paikallisia pieniä kirjakauppoja, eikös vaan!

Tänään tiistaina jaetaan muuten taas kirjallisuuspalkinto  Prix Goncourt, siitähän olen kirjoittanut ennenkin ;)

Croissantit kuvausrekvisiittaa, eikä niitä millään muotoa vahingoitettu kuvausten aikana, vaan kunnioittavasti syötiin aprikoosihillon kera suloiseksi lopuksi.