Théoule-sur-Mer

Kaiken muun lomassa kirjaan vielä ylös olleen ja menneen toukokuun matkan tunnelmia. Itselleni vain, ei teidän edes tarvitse näitä lukea, sen kuin suhaatte ohi. Minun vain on muistettava, en tiedä miksi se on tärkeää, ehkä elämä joskus osoittaa mihin tätä kaikkea tarvitaan.

Théoule-sur-Mer on pieni rantakaupunginrääpäle rakastamallani rantareitillä Cannesista St. Tropeziin. Emme olleet ennen siinä pysähtyneet, syitä jarruttelulle ei juurikaan tuntunut olevan, ellei laskettu sitä, että kyläpahanen sijaitsi aivan sen jännittävän kuplatalon alla. Nyt kuitenkin valuimme jonakin noista tuulisista päivistä lounaalle hiekkarannalle pystytettyyn ravintola Marco Poloon Villa Le Menestrelin väen suosituksesta. Kaarsimme meren pärskimälle parkkipaikalle myös Edith Piaf-aiheisen valokuvanäyttelyn vetäminä, julisteita oli nimittäin pitkin matkaa ja ne olivat kiinnittäneet huomiomme.

Näyttely  osoittautui oikein aarrearkuksi. Paljon kuvia Piafin yksityiselämästä, kotoa, loppumattomista lauluharjoituksista pianon ympärillä, rakkaudesta. Elämän viimeisistä vuosista. Miten intiimiä, me ihmettelimme, miten lähelle me pääsemme!

Valokuvaaja on Hugues Vassal, selviää esittelyteksteistä. Hän ollut juuri ja juuri kahdenkymmenen tutustuessaan Piafiin ja päästessään sanomalehtityön merkeissä lähelle tätä pientä suurta tähteä. Ihan lähelle lopulta, ystäväksi asti.

Tehdessämme lähtöä koskettavasta näyttelystä, hiukan hauraina viimeisten kuvien jälkeen, harmaalettinen vanha mies tulee kättelemään meitä. Hän on Vassal itse.

Kun lopulta istumme lounaspöytään soimaamme toinen toisiamme; miksi emme kutsuneet häntä mukaan, ajatella mitä tarinoita hänellä olisi ollut kerrottavaan? Nyt vain olimme roikkuneet hänen käsissään ja hokeneet jotain tyhjänpäiväistä, niin yllätetyiksi tulimme siinä tilanteessa. Saada nyt koskea ihmistä, joka on lähes asunut Edith Piafin kanssa!

Syömme lounasta hitaasti, jäämme salaa katsomaan läheisestä konttorista tullutta seuruetta, joka ei tuijottele kelloa vaan syö paljon, pitkään ja hartaasti. Pikkutakit ja jakut riisutaan jo ihan alkajaisiksi, vaihdetaan biitsimoodiin työpäivän lomassa.

Koska päivä, joka oli alkanut pilvisenä ja tuulisena oli nyt aurinkoon päin kallellaan, kysymme lopuksi saammeko pyytää tarjoilemaan espressot rantavuoteille, aurinkovarjojen alle, meren ääreen. Sehän käy, ja non non non, ei se maksa mitään extraa. Kun yritän toohottaa, että ihan vain kymmenen minuuttia, tarjoilijapoika ottaa minua hartioista kiinni: madame, olkaa ihan rauhassa, niin kauan kuin haluatte. Levotonta melkein alkaa itkettää tuommoinen...

Pian Herra Kamera nukahtaa, hän on maailman paras nukkuja, paitsi öisin. Minä kaivan muistikirjoja, lehtiä ja kirjoja pohjattomasta kassistani ja potkaisen kengät pois. Turkoosi vesi liikkuu edes takaisin tasaantuvan hengitykseni tahtiin.

Lounaspöydissä nojataan taaksepäin, sytytellään savukkeita, annetaan pienelle koiralle lautaselta makupala. Vanhemman pariskunnan nainen nojaa miehensä olkapäähän ja painaa hänkin silmät kiinni. Tämä on se hetki, josta sanotaan että aika pysähtyy, ajattelen.

Se appelsiininkukan tuoksuinen

Appelsiininkukan tuoksuisesta hajuvedestäni kyselitte. Orange Blossom -pullollinen löytyi kuin sattumalta Cannesin ostoskadulta, Jo Malonen tyylikkäästä kermanvärisestä liikkeestä, jossa jokainen ostos paketoidaan kauniiseen pahvilaatikkoon, solmitaan mustalla, leveällä rusetilla, kääritään parfyymillä sumutettuun silkkipaperiin ja sujautetaan kauniiseen paperikassiin.

Poloinen ihmismieli vain meinasi hulluksi tulla niiden tuoksuvaihtoehtojen keskellä: Lime basil & Mandarin, Grapefruit, White Jasmine & Mint... Mies puolestaan saisi minun puolestani oikein mieluusti tuoksua Wood sage & Sea Saltille, vai sittenkin Earl Grey & Cucumberille?

Mutta minä olin jo päätökseni tehnyt. Koska La Vigien puutarhassa kukkivat vierailumme aikaan sitruuna- ja mandariinipuut, halusin viedä juuri sen tunnelman mukanani kotiinkin. Te ette usko miltä ne illat tuoksuivat! Ellen pelkäisi kuollakseni lepakoita olisin nukkunut pihalla taivasalla tai edes kaikki ikkunat auki heitettyinä, valkoisten verhojen hulmutaessa yöilmaa. Pukeutunut vain siihen tuoksuun, uinut siinä.

Pihistin pari kukkaa puutarhasta, hieroin niitä kämmenteni välissä ja piilotin käsilaukkuuni, jotta kaikki, myös tuhlailusta muistuttavat kuitit, vastedes kantaisivat aavistuksen hedelmäistä taikaa.

Appelsiininkukkaa tai muuta sitrustuoksua saa onneksi kyllä muiltakin merkeiltä, edullisesti voi kokeilla miellyttääkö tuoksumaailma esimerkiksi ranskalaisen Yves Rocher'n Un matin au jardin-sarjan Sitruspuunkukka-hajuvedellä. 

Tuulee sieluun asti

Mikä toukokuiden toukokuu! Koska minulla ei ole kuvia uskomattoman lämpöaallon hellimästä Hangosta, heittäydymme vielä kerran Cannesiin, sinne toukokuun alkuun.

Viikkomme Etelä-Ranskassa oli säiltään vaihteleva; rakas villakangastakkini oli tarpeen, mutta välillä tuulensuojassa ja auringon osuessa sai riisua kerroksia minkä kehtasi, ettei sulaisi. Monena päivänä sateli, tuuli, keräsi pilviä vuorien ylle. Kotoa tipahteli viestejä hiekkarantaelämästä, ensimmäisistä uinneista, reppuun pakatuista pyyhkeistä hyppytorniretkiä varten. Joskus niinkin päin.

Erikoista kyllä, sääilmiöt jatkoivat kummallisia polkujaan. Pigallelainen ystävä Pariisista laittoi kesäkuun alkajaisiksi kuvan roihuavasta takkatulestaan, koska kämppä oli kylmä kuin jääkaappi. Kuten uutiskuvista olemme nähneet, Seine tulvii viikkojen sateiden jälkeen, ja etelässä Nice Matin -sanomalehti raportoi rakeista. Rivieralla.

Ja me vain istumme takapihalla, nojailemme paahteiseen tiiliseinään, iskemme roseepullon jäihin. Pyöräilemme iltaisin laiturinnokalta laiturinnokalle, haemme lounasterassilla varjoisaa paikkaa, piiloa polttavalta auringolta. Pienin on jo kuin kahvinpapu, tukka ja kulmat suolan vaalentamat ja jalat naarmuilla kaikesta meressä puljaamisesta.

Koulut päättyvät tänään, mitä tekee sää. Jokavuotinen jännitysnäytelmä, Suomen kesä.

Salaperäinen La Vigie

Yhteistyössä: Unelmahuvilat Rivieralla

Villa La Vigie, jota olimme nyt ihan työksemme kuvaamassa toukokuun alussa, on naapuriinsa ja meidän "vakkarivillaamme" Le Menestreliin verrattuna astetta mystisempi. Tykkäsin ihan tosi tosi paljon! Villa polveilee sisältä ja ulkoa, se paljastaa pikkuhiljaa salaisia käytäviä ja kivettyjä polkuja, sekä joutsenpäisiä kullattuja hanoja, kukkivia lampetteja ja nunnaluostarimaisia makuukammareita. Uima-allasalue on järisyttävän ihana: alueen rajaa kolhiintunut kivimuuri, ja minähän rakastan kivimuureja, mutta siellä on myös ALLASBAARI ja minähän RAKASTAN kylmiä juomia!

Tämä villa vasta aloittelee vuokraustoimintaansa, joten vielä täksi kesäksikin löytyy tilaa, jos joku empii lomasuunnitelmiaan. Villaan mahtuu mainiosti parikin perhettä tai suurempikin suku kuluja jakamaan ja varaus on helppo tehdä meidän Hangon-naapureidemme, Le Menestrelin isäntäperheen Sarin & Juhan kautta.

Villa La Vigien, "tähystyspaikan", edessä avautuu turkoosina kimalteleva välimeri, sykkii Cannesin kaupunki toreineen ja kahviloineen ja koko hurmaava Riviera laukkaa alla aina Italian rajalta St. Tropezin Senequierin kuuluisille punaisille terassituoleille saakka...

Matkaohjelman laatimiseen tai silkkaan reissuhaaveiluun voit hyödyntää arkistojamme; kaikki koluamamme pikkukaupungit, museot ja ravintolat löydät Villa Le Menestrel-tägin alta. Ei liene epäselvää, että nämä seudut ovat vieneet sydämeni.

Villa La Vigiestä aikaisemmin täällä (ensivisiitti puutarhaan), täällä (ensivisiitti sisätiloihin) ja täällä (perillepääsy, tällä kertaa ihan majoittumaan). 

Suuren elokuvajuhlan tuntua

Hei mä olen vähän eri mieltä Hesarin artikkelin kanssa tiukoista turvatoimista, en olisi ikinä uskonut miten rento meininki Cannesin elokuvajuhlien aikaan kaupungissa oli!

Olin ensin melkein pahoillani (pystyn pahoittamaan mieleni mitä käsittämättömimmistä asioista) kun tajusin, että osumme samaan aikaan Cannesiin, elokuvajuhlat, Julia Roberts ja minä. Eihän sinne edes mahdu kahta diivaa (tai siis eihän Julia Roberts ole yhtään diiva, mukava ihminen, mutta toinen meistä sen sijaan...) ja kaikki kadut ovat kuitenkin kiinni ja terroristit ja poliisit jahtaavat toisiaan kapeilla kujilla ja miljoona ihmistä mölyää ja tuplahinnat ja koppavaa porukkaa ja...

Ei puhettakaan. Sama ihana tunnelma, samat tutut tarjoilijat, leppoisaa, leppoisaa. Kauppatorin kulmaa lakaistiin yhtä rytmikkäästi kuin ennenkin, sama pikkuinen mummo seisoi vaaleankeltainen silkkihuivi päässään saman kadun kulmassa paheksumassa kaikkien muiden maiden ruokakulttuuria pastellinvärisille ystävättärilleen. Kesäkurpitsankukat tirisivät tutun kuppilan keittiössä öljyssä rapeiksi ja niiden tuoksu kietoutui kulmakunnan kundin savukkeeseen, kalakaupan äyriäsilaatikoiden merisuolaan ja ohitse leijuvan kirsikankukkaisen hajuveden vanaan.

Kävelimme satamassa jahtien lomassa, rantabulevardia edestakaisin, poikkesimme bistroon ja katukahvilaan, kävimme ostoksilla, huilasimme festivaalipalatsin viereisessä puistossa. Hiekkarannalla aurinkovarjot paukkuivat kovassa tuulessa, mutta niiden alle olisi mahtunut vielä oikein hyvin. Kermakakkumaisen Hôtel Carltonin kohdalla katse hakeutui ikkunoihin ja parvekkeille, kurkistaako sieltä joku tähti?

Se mitä en nimittäin osannut ollenkaan odottaa oli sellainen ihana kihinä pinnan alla, joka tarttui tyllihameen helmaan, semmoinen hykerryttävä sadunomainen aura. Suuren juhlan tuntua, mutta ei semmoisten tylsien patsastelujuhlien, vaan hilpeiden, kuplivien ja kevyiden keväisten kekkereiden. Ilo olla!

Ja niitä tähtiä, niitäkin näimme.

Olen ajatellut ensi vuonna pestautua elokuvajuhlien ajaksi Hôtel Martinezin terassille haukaksi. 

Perillepääsystä

Aina sama juttu. Matkaa edeltävänä yönä en nuku, en ainakaan jos lento on aikainen. En tälläkään kertaa. On ikään kuin valvottava, että maailma ei keikahda paikoiltaan ainakaan juuri ennen odotettua reissua. Tuntuu vain niin kamalan epäreilulta ja turhalta, saapua nyt kohteeseen silmät ristissä ja haaveillen ohjelman osalta lähinnä pään painamisesta tyynyyn. Äläkä sano, että nuku lentokoneessa. En nuku. Enkä käy vessassa. Siksi Ranska on suurinpiirtein pisimmällä mihin kykenen lentämään.

Mutta miten me tähän aiheeseen ajauduimme. Tarkoitus oli kertoa, että väsymyksestä huolimatta oli tietenkin IHANAA taas hulmahtaa Nizzan kentälle. Aurinko paistoi, aamupäivä oli vasta aluillaan. Kävimme nopeasti kaupassa ja levittäydyimme kahdestaan valtavaan villaamme.

Tälläkin matkalla kesti kauan, päiviä, ennen kuin tajusin, että olin taas oikeasti perillä. Oli ollut niin paljon kaikkea ennen matkaa. Paljon matkajärjestelyjäkin, vielä koneestakin käsin; tiivistä ohjelmansuunnitteluja viikon jokaiselle päivälle, työasioita, aikatauluja, sovittuja tapaamisia. Olin niin sisällä listoissani, että olin siinä sauhutessani unohtaa tärkeimmän. Sen, että olin todellakin laskeutunut muihin maisemiin, sinne mistä olin koko kylmän kevään haaveillut. Vaikka nyt sitten tunsinkin lämpöiset pihakivet paljaiden jalkojen alla, näin uima-altaan turkoosin läikkeen ja melkein hukuin sitruunankukkien tuoksuun, olin puoliksi poissa. Voi pää, voi pieni pää, pysy perässä!

Parhaiten Ranska-tunnelmaan pääsee syömällä, joten katetaan pateet pöytään, nostetaan juustot lämpiämään ja ruuvataan huurteinen roseviinipullo auki. Tästä se taas lähtee.

Tulopäivän tunnelmia ehdin vähän jo melkein suorana lähetyksenä raportoidakin.

Cannesin tähtisumua

Tänään kävelimme friteeratuista kesäkurpitsankukista kylläisinä ja älyllisiin lounaan jälkeisiin keskusteluihin syventyneinä Cannesin satamaa ympäri, kun kuulimme vimmattua huutoa takanamme.

Eh! Eh! EEEEH!

Käännyimme katsomaan aurinkolasiemme yli, valmiina vilkuttamaan ja kenties jopa kirjoittamaan muutaman nimikirjoituksen. Se on vähintä mitä voimme tehdä faniemme eteen, nöyrinä ihmisinä. Mutta ei, kuuluisa suomalainen bloggaripariskunta ei ilmeisesti täällä ole niin iso juttu kuin 69. Cannesin elokuvajuhlien juryn saapuminen festivaalipalatsille.

Noh, meistä noita nyt näkee harva se päivä, mutta ei voi kauhalla ottaa jos on lusikalla annettu, joten olkoot, juhlitaan nyt sitten leffataivaan kirkkaimpia tähtiä kera puolen maailman.

Elokuvajuhlien humu on kertakaikkiaan ihanaa seurattavaa, se tempaisee mukaansa ja venyttää hymyn korviin. Seuraa legendaarisia kemuja festivaalin sivuilla, sieltä löytyy myös klippejä ja suoraa kuvaa punaiselta matolta. Avajaiset alkavat juuri NYT!