29.3.2016

Lukuiloa

Olen lukenut kuin hullu viime aikoina, ahmimalla, kuten silloin joskus nuorena.

Nielaissut useamman kirjan kerrallaan, piiloutunut päivisin keväältä sohvankulmaan villahuovan alle salalukemaan, mennyt aikaisin sänkyyn, jotta ehtisin ennen unta haukata isoja paloja kirjoistani ja silti herännyt yölläkin tankkaamaan sanoja. Yöpöydän jalat niiaavat kirjojen painosta. Ah, saada lukea!

Kuvassa paistatteleva Joni Mitchell-muistelo on minusta vähän kömpelö kerronnaltaan, se Kissavieras oli ihana, kuin lasillinen lähdevettä, sellainen, josta on vaikea puhua. Joel Haahtelan Perhoskerääjä (taisin mainita kirjastoreissullani?) oli harvinainen helmi, epätodellinen, viipyilevä, tiivistunnelmainen, hiljaiseksi jättävä... Luulen myös hetkittäin eläväni 1960-70-lukujen suomalaista kirjailijaelämää, niin paljon olen lukenut Haavikosta, Mäkelästä, Joenpellosta, Saarikoskesta, Meriluodosta... Tunnen kaikki kustantajat, väijyn pitkiä lounaita Kosmoksen harsoverhojen takana... Olen hyvin yllättynyt kun ikkunan ulkopuolella onkin vuosi 2016 ja Hangon Bulevardi, ei Helsingin.

Sitten luin Milena Busquetsin kirjan Tämäkin menee ohi, koska jaja-siskoni sitä suositteli. Tai oikeastaan hän sanoi, että luulee, että jos minä kirjoittaisin kirjan, kirjoittaisin jotakin sen tapaista. No siitä en ole varma, tai olen että en, mutta mikä vallaton kirja, nauroin monta kertaa ääneen. Ääneen!

Putosin kylläkin vähän väliä kärryiltä kuka kukakin oli (hei, luin sitä siinä kuuluisassa kutulomakoomassani... niin sairas en ole koskaan, etten pystyisi syömään tahi lukemaan...) ja osa naisystävistä oli kuvailtu vähän kuin barbiet barbieleikeissä (sit tää olis niinku tämmönen), mutta olin jotenkin hirmuisen onnellinen, että sain lukea jotain pitkästä aikaa niin erilaista. Niin espanjalaista. Niin lattaria. Kirja, jossa on kuuma ja aurinkoa ja ELÄVIÄ AIKUISIA (no aikuisia ja aikuisia) naisia (vaikka kylläkin myös yksi kuollut), kuinka harvinaista, huomasin ajattelevani. Hilpeänä.

(Ja ajatelkaa miten huvittavaa, että siinä kutulomakoomassa takertumalla takerruin kirjaan, jonka nimi on Tämäkin menee ohi. Olis naurattanut, ellei olis itkettänyt! Olisin laittanut kirjan kansikuvan tähän kuvitukseksi, mutta minusta se on ruma eikä ollenkaan kirjan näköinen, joten laitoin toisen. Tämäkin tieto oli teille näköjään saatettava.)

Tiedän, että kirja jakaa mielipiteitä. Mutta minä, minähän olen aina ollut vähän kallellaan hulluihin ja hermoheikkoihin haahuilijoihin, joten minä pidin, mitä sitä selittelemään. Kahjoa ja kaihoisaa, kaoottista ja eroottista.

"Ongelma on vain siinä, mietin, että tuon hurmaavan kuubalaisen takapuolen alla, tai pikemminkin yläpuolella, on ranskalaisen eksistentialistifilosofin häikäisevä ja huikean analyyttinen mieli, joka ei koskaan lepää, mikä tekee hänen elämästään hieman monimutkaista." 

Milena Busquets, Tämäkin menee ohi, Otava 2016 (mutta että verrataan Siri Hustvedtiin, Riikka Pulkkiseen ja Sadie Jonesiin... ei, ei minusta ollenkaan... ja hyvä niin.)

2 kommenttia:

  1. Tykkään, tykkään, tykkään Busquetsista! Ihana kirja, näennäisen kepeä mutta samaanaikaan sydäntä riipaisevan herkkä. Tykkään, sanoinko sen jo!?!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee! Jotenkin erilainen, omanlaisensa. Kahtiajakoinen, kuten sanoitkin. Mäkin tykkään!!

      Poista

"Talk to me Harry Winston, tell me all about it!"