2.10.2016

Ensimmäinen aamukahvi

Nukuttuani kahdeksan tuntia kertaakaan havahtumatta heräsin jonkinlaiseen liturgiseen lauluun.

Kuukauden kotikatuni katkeaa keskeltä, koska siinä on pieni kirkko. Siis keskellä ajoväylää, vähän vinossa. Vastapäisestä kerrostalosta puuttuu yksi asunto kerrosten välistä, on vain reikä ja betoniset tukipilarit. Laihoja, pienikasvoisia kulkukissoja kipittää joka puolella. 

Aurinko nousee vuorten takaa, puut ovat erikoisia puita, kuten banaanipuu, avokadopuu, guavapuu, papaijapuu ja jakaranda. On niin lämmintä, niin lämmintä, yölläkin. Kaupassa ymmärrän, etten ymmärrä mitään. Yritäpä osta Nemean tuhatvuotista viiniä, jos et tiedä miten Nemea kirjoitetaan. Kirjaimet on opeteltava ensimmäiseksi.

Kalamatan kaupunki ei ole rakkautta ensi silmäyksellä, mutta en ole vielä nähnyt merta valoisaan aikaan. Pimeässä kaikki näyttää pommitetulta. Ihmiset sen sijaan: olen jo saanut useamman illalliskutsun, pullon oliiviöljyä, bussilippuja ja granaattiomenan.

Laulu jatkuu, jatkuu vaan, soitetaan kellojakin ponnekkaasti. Ei ole ihan pieni ääni se, aamulla klo 8. Mustiinpukeutuneet mummot linkkaavat kohti kirkkoa, käsilaukut kyynärtaipeissaan. Parvekkeiden liukuovet natisevat, kun naapurusto nousee sunnuntaiaamuun. Seinät ovat paperia, ja kun naapuri avaa oven, se kuulostaa siltä kuin minä avaisin omani. Tai joku muu. Säpsähtelen vielä.

En ole ihan varma saanko näin vain olla ja mennä parvekkeelle istumaan kahvikuppini kanssa, tarkkailemaan ruosteisten antennien lomasta muiden elämää.

Alut, aina yhtä vaikeita, aina yhtä kiihkeitä.

2 kommenttia:

"Talk to me Harry Winston, tell me all about it!"