7.4.2014

Omaks neidon ihanimman




Meillä kahdella kahjolla oli aprillipäivänä kihlajaispäivä. Emme ole ihan varmoja että monesko?

Aikoinaan Helsingin Sanomiin ilmestyi ilmoitus, jossa luki pikkunokkelasti "Ei valetta, vaan Valletta", sillä me menimme kihloihin Maltan pääkaupungissa, huhtikuun ensimmäisenä päivänä.

Olimme nuoria ja rahattomia. Nappasimme äkkilähdön reissuun ilman tietoa majoituksesta. Perillä saimme kolkon mutta suuren suuren kattohuoneen jostain kolossaalisesta hotellista. Parvekekin oli ison yksiön kokoinen.

Olimme päättäneet jo lähtiessämme suurieleisesti, mutta salaa, että tämä olisi kihlajaismatkamme. Asetimme lehteen ilmoituksen tietylle päivälle ja päätimme ostaa sormukset perillä. Perillä me kuitenkin sitten kiertelimme baareja ja söimme aamuöisin paistettua kalaa sataman kuppiloissa, elimme turmiollista elämää ja hölmöilimme mitä hölmöilimme. Nykyajan nuoret ovat onneksi niin kunnollisia, mutta me, me olimme melko kunnottomia.

Kihlajaispäivän aamuna ryhdistäydyimme ja valuimme kauppakadulle ostamaan minulle nykysilmin katsottuna kauhean rihkamahelkkeen, halvimman sormuksen, jonka löysimme. Herra Kameralla oli isävainajansa eleetön kultasormus, jota hän kantaa edelleen. Työnsimme sormukset toistemme sormiin pienessä kappelissa ja yllättäen hetki olikin hurjan merkityksellinen. Meitä vapisutti.

Olimme jo iltoja takaperin katselleet itsellemme sopivan arvokkaan näköisen ravintolan juhlistaaksemme tärkeää hetkeä. Ravintola sijaitsi satamassa, se oli jonkunlainen linnoitus ja sinne johti laskusilta. Me kipitimme laskusiltaa pimeän laskeuduttua, hieman ryppyisinä, hyvin tärkeinä.

Meidät ohjattiin pöytään, valkoisiin hansikkaisiin puetut kädet ojensivat nahkakantiset menut. Meillä ei ollut varaa juuri mihinkään. Minä nieleskelin, ja Herra Kamera oli aivan kalpea. Tilasimme vain alkusalaatit ja vettä (luulitko, että näin käy vain sarjakuvissa?). Lähdin hoipertelemaan naistenhuoneeseen jännitykseltäni.

Minulla on muuten tapana jäädä aina lukkojen taakse, kysykää vaikka Terhiltä. Niin tälläkin kertaa. Olin jonkunlaisessa tornissa, pikkuruisessa huussissa, ja aivan onnettoman jumissa. Nyin ovea ja tuijotin kämmenen kokoista ikkuna-aukkoa. Olisiko siitä mahdollista puristautua ulos? Alla oli tosin hirmuinen putous kivikkoiseen mereen, mutta parempi kai sekin. Me olimme jo alakerran salissa rahoja laskiessamme täysin alipukeutuneina niin noloudesta soikeita, etten kertakaikkiaan halunnut vetää enää mitään ylimääräistä huomiota meihin.

Salissa Herra Kamera istui heinäseipäänä pienessä pöydässä ja yritti sulautua seinään. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, kun aikaa oli kulunut enemmän kuin riittävästi, että tuore morsian on nyt kertakaikkiaan karannut.

Joku minut sitten kuitenkin vapautti, en enää muista kuka tai miten. Hiivin alakertaan, istuin hiljaa Herra Kameran viereen punaisena kuin tomaatti, söimme salaattimme ja maksoimme laskun.

Seuraavana iltana vahingosta viisastuneena palasimme omiemme pariin. Löysimme jostain biljardibaarista kaksi roistoa, joiden vähintäänkin epäilyttävään kyytiin hyppäsimme keskellä yötä ja ajoimme kaksi tuntia jonnekin, syömään grillattua jänistä. Se oli mahtava illallinen se!

Tätä kihlajaispäivää vietettiin omassa Hangossa, hienossa ja herkullisessa, silti ihanan rennossa Ravintola Origossa ja onnistuin puuteroimaan nenänikin ilman sen suurempaa hämminkiä. Eikä kumpikaan karannut!

Halajatko lisää ? Lue vielä tapaamisestamme ja häistämme.

22 kommenttia:

  1. Nyyh....sanoo TarjaTäti

    VastaaPoista
  2. Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti...

    VastaaPoista
  3. Ihana muisto, näin ne nuoret... Carita Sandström

    VastaaPoista
  4. Juu-u, kyllä se Kirjatoukka on tainnut muutaman kerran jäädä lukkojen taakse ;) ja voi,mä muistan hyvin sen teidän ihanan kihlajaisilmoituksen <3

    VastaaPoista
  5. Voi ihana, ihana Anna! Tulee muistoja mieleen. Minäkin olen jäänyt jossakin Imatran lähellä lukon taakse ravintolan huussikoppiin. Minulla oli silloin jo aviomies, joka onneksi ei paennut paikalta vaan kävi kyselemässä kadonnutta vaimoaan. Hakkasin ovea ja KARJUIN mutta kuulikos kukaan ennen henkilökunnan pelastusjoukkoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha! Onneksi joku muukin! Minä olen jäänyt lukkojen taakse eri puolilla Eurooppaa, ja nykyään Herra Kamera ja vanhat ystäväni jo tietävät, että jos minua ei ala kuulua, täytyy käydä oven takana tarkistamssa tilanne :)

      Poista
  6. Hillittömän hauska tarina! Kikattelin täällä itsekseni. Tästä saisi hyvän kohtauksen leffaan tai kirjaan :)

    VastaaPoista
  7. Ihana tarina ja jälleen kerran kauniita kuvia!

    VastaaPoista
  8. Pitkästä aikaa kylässä. Kiitos kaikesta!

    VastaaPoista
  9. Ljuvliga Anna! Du skriver så det känns i hjärtat. Kan se er båda två framför mig. Er restaurangkväll påminner mig om när maken och jag for på vår andra bröllopsresa till Florens och tog taxi till en liten by utanför...till en alldeles för fin restaurang. Ingen smet, ingen fastnade på toaletten men maken som kan lite köksitalienska frågade servitören när han skulle be honom beställa taxi om han hade en syster...minns inte mera men det lät väldigt vackert, som ur en italiensk film och alla servitörer skrattade så de kiknade :-)

    VastaaPoista
  10. Vaikea kuvitella teitä kunnottomina. Tai tarkemmin ajatellen ehkä ei sittenkään... Kokemuksistahan se viisaus kumpuaa! Onnea tiellenne edelleen ja liukkaasti luistavia vessanlukkoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me olimme vasta vapisevia haavanlehtiä tuolloin! Kiitos onnentoivotuksista!

      Poista

"Talk to me Harry Winston, tell me all about it!"