17.1.2015

Ilta Antibesissa







Matkapäiväkirja 28.12.2014

Picassosta puheenollen. Se oli muuten juurikin sunnuntai 28. päivä kun kävimme Mouginsin museoissa ja ajoimme sieltä vielä juuri parahiksi auringolaskun aikaan Antibesiin, Picasso-museoon. Jälkeläisistä kolmen museon päivä oli jo vähän liioittelua, mutta onneksi jokaisessa kaupungissa oli myös niitä hilpeitä joulutoreja, joilla pahinta museoangstia saattoi vaikkapa vohvelin voimin lievitellä. 

Aamun olimme ottaneet iisisti. Lapset olivat taas suorittaneet kastautumisen jääkylmään uima-altaaseen, sillä päivä oli niin lämmin, että terassilla saattoi istua paitasillaan ja jopa hiukan huolehtia siitä, ettei nenä pala. Kummallista joululomailua kaamokseen tottuneelle toukalle. Jatkoimme melkein suoraan aamiaisesta lounaaseen, siitä silkasta ilosta, että senkin saattoi syödä ulkona. Löysin villan takapihalta kiviportaat, jotka eivät johtaneet minnekään ja muratin kaappaaman puun, jossa oli jäljellä pari kuivunutta granaattiomenaa. 

Antibes ui vaaleanpunaisessa valossa ja Picasso-museo oli ihana, olisin halunnut heittäytyä maahan makaamaan ja potkimaan ihan vain kokeillakseni saisinko sillä tavalla itselleni yhden Picasson savivadin, joihin rakastuin palavasti. Keskimmäinen lapsi sanoi, että kuka tahansa osaisi tehdä sellaisen, joten nyt etsinkin takapihalle keramiikanpolttouunia. Sain päiväkirjani täydeltä kakaroiden suunnitelmapiirroksia Picasson hengessä. Plussaa kivasta museokaupasta. 

Silti Antibesin parasta antia oli baari. Juuri sellainen oikea kunnon loisteputkien valaisema kuppila, joihin aina haluan, mutta joista loittonen välillä silkkaa omaa tyhmyyttäni! Haluaisin istua kokonaisen päivän nurkkapöydässä ja vain katsella kuinka kylän sosiaalinen elämä soljuisi silmieni edessä. 

Baarissa kuuluu olla: vanha ukkeli, joka polttaa tupakkaa ovensuupöydässä, vaikkei saisi. Sievä nuori tarjoilijatyttö, johon surusilmäinen, kaunispartainen kanta-asiakas on rakastunut. Pariskunta, joka istuu toisilleen puhumatta mutta ihan rinnakkain, samanlaiset lasilliset edessään. Paksu pamppu, joka on levittäytynyt niin, ettei neljän hengen pöytään mahdu muita, ja joka juo olutta korkeasta, kapeasta lasista ja lukee urheilu-uutisia. Vahvasti meikattu rouva, jolla on leopardikuvioinen tekoturkis ja kova ja käheä ääni. Hän käy savukkeella kadulla 10 minuutin välein ja kipaisee ostamassa arvan ja tv-lehden. Itsepalvelupesulasta juossut komea nörttipoika, johon tarjoilijatyttö on pihkaantumassa kovaa vauhtia. Lapsiperhe, joka tilaa jäätelöannoksia, joissa jokaisessa on paksu vohvelisikari, nonparelleja ja sateenvarjo. Kaksi arabiherraa, jotka juovat kahvia ja juttelevat päät yhteen painuneina. Teinilauma, joka istuu ulkona muovituoleilla pitkien, tummien hiusten muodostamassa teltassa, reput tennareiden kärjillä pöydän alle potkittuina, kännykät raukeiden ranteiden jatkona.

Baarissa kuuluu olla myös se turistinmöllykkä, joka ainoana riisuu takkinsa ja taittaa sen tuolin selkämykselle. Joka ainoana tilaa Croque Monsieurin ja Kirin. Ja joka katselee kaikkea lapsellisen innostuksen vallassa. Viinilaseja, jotka ovat juuri sellaisia paksuja, kömpelöitä ja lyhytjalkaisia kuin elokuvissakin. Pastiksen viereen täräytettävää pientä vesikarahvia, joka siis oikeasti on olemassa. Baarin isännän suuria kämmeniä ja leveitä, tylppiä kynsiä. Pientä muovilautasta, jossa on sojotin, jonka väliin sujautetaan lasku, joka ei koskaan ole suurensuuri. Oliivikulhoa tai perunalastukupillista, joka kannetaan jääpaloista kolisevan aperon viereen vain joillekin. Niille, jotka istuvat täällä yhdessä joka ikinen ilta. 

4 kommenttia:

  1. Tätini sanoi kerran, että jotkut näkevät enemmän matkallaan postilaatikolle, kuin jotkut toiset kiertäessään vaikka koko maailman. Tällä hän koetti lohduttaa minua silloisessa kotiäitielämässäni, jolloin roskienvientimatkakin oli juhlaa -blogeista ei tainnut olla vielä hajuakaan siihen maailmanaikaan. Tahdon siis sanoa, että on enemmän kuin ihanaa, että jotkut näkevät matkoillaan kaikkea vänkää, ja haluavat sen jakaa muidenkin kanssa! Itse en vielä ole päässyt maailmalle kovinkaan kaus, mutta sentään vähän postilaatikkoa pidemälle onneksi jo sentään. Olen siis iloinen, että olen "eksynyt" tänne, ja päässyt mukaan matkoille.
    Muuten, jos en ihan väärin muista, ne muumit ja muut mielenkiintoiset maalaukset Joensuun keskustan työmaa-aidoissa oli taideyhdistys Harhan jäsenten tekemiä. Voin olla ihan harhapoluillakin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi kiva kuulla, että matkakertomus jaksaa viihdyttää. Minulla on suuri tarve saada itsellekin reissut muistiin, elän tavallaan uudelleen kun käyn kuvia läpi ja kirjoittelen ylös kokemiamme asioita. Kiitos myös tuosta työmaa-aita- ja taideyhdistysinfosta!

      Poista
  2. Voi näitä suloisia tarinoita ja kuvia! Maaliskuuta kylmemmällä en ole Côte d'Azurillä käynyt, mutta joskus pitää päästä sinne sydäntalvella, mieluiten ihan kunnolla olemaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun pidät! Noilla main riittäisi koettavaa pitkäksi aikaa, nythän emme esimerkiksi ehtineet edes vuorille katsomaan lunta, vaikka lähimpään hiihtokeskukseenkaan ei olisi ollut tunninkaan ajomatkaa lämpöiseltä terassilta.

      Poista

"Talk to me Harry Winston, tell me all about it!"