4.5.2015

Villa Santo Sospir eli "L’oisiveté me fatigue"






























Kun nuori, kaunis ja korea seurapiirirouva Francine Weissweiller kutsui uuden ystävänsä ja suojattinsa taiteilija Jean Cocteaun käymään villalleen Saint-Jean-Cap-Ferratin niemelle, venyi muutaman päivän mittaiseksi tarkoitettu vierailu kahdentoista vuoden rinnakaiseloksi. Ja kun menee ja kutsuu taiteilijan kotiinsa, ovat valkoiset seinät vaarassa. Meidän onneksemme Francine oli vapaa sielu, eikä asettanut esteitä Cocteaussa leimahtaneelle inspiraatiolle. Aluksi kyseessä piti olla vain pientä kynänkäyttöä, joutilaisuuden karkoitusta, kuvitusta takanreunuksen ympärille. Sellainen vaatimaton Apollo. Mutta tilanne hiukan riistäytyi, tuloksen näemme tässä. Villa Santo Sospir, eli "tatuoitu talo".

Nyt myönnän, että minun on jopa hiukan vaikeaa kirjoittaa kaikesta tästä. Kiihdyn heti kun yritänkin, paikka on niin ainutlaatuinen, ja tarina, ja kokemus, joka minulla vierailusta on. Ällistyttävä lienee sopiva sana. Yritän kuitenkin, vaikka kompastelenkin sanoihini kuvaillessani mitä näin, mitä kuulin. Huomaan ahnehtivani taas.

Villan ja Francinen kohtaaminen on kuin suoraan meidän tarinastamme (hehe). Francine näki talon huvipurreltaan mereltä käsin ja ilmoitti miljonäärimiehelleen Alexanderille, että tuon hän haluaa. Ja Alec, joka oli luvannut Francinelle hänen unelmiensa talon mikäli he juutalaisina selviäisivät sota-ajasta teki pian tämän jälkeen kaupat 1930-luvulla rakennetusta huvilasta. Myöhemmin aviomies ei Nizzan ja Monacon välissä sijaitsevalla villalla juuri viihtynyt, vaan antoi taiteilijaelämän kukoistaa ilman läsnäoloaan. Hänet piti kiireisenä rakastajatar Pariisissa.

Francine oli miehensä varakkuuden turvin toiminut jo nuoren Yves Saint Laurentin ensimesenaattina, kun hän tapasi Cocteaun Les Enfants Terrible-elokuvan kuvausten aikaan 1950-luvun Pariisissa. Francine sai miehensä vakuutettua elokuvan rahoittamisen tärkeydestä ja elokuvan joitakin kohtauksia myös kuvattiin heidän kotonaan.

Cocteau toi nuoren poikaystävänsä ("ottopojaksi" komeaa Édouard Dermitiä sanottiin) mukanaan Santo Sospiriin, kuten myös villin liudan omaa seurapiiriään. Juhlivan vierasjoukon nimilista huimaa kuin oopium, jonka tuoksu talolta leijui.

Meidän vierailumme talolle alkoi sähköpostiviestittelyllä jo hyvissä ajoin ennen Ranskan matkaa. Laitoin kyselyn sopivasta ajankohdasta monsieur Eric Marteau'lle, kerroin meidän päivämäärämme ja sain pian vastauksen: "Tervetuloa tiistaina 21.4. klo 14." Villaan ei siis niin vain piipahdeta vierailulle, käynti tulee sopia etukäteen. Meitä oli kolme pariskuntaa samaan aikaan kierroksella, joista yksi oli oppaan poskisuudelma-tuttuja entuudestaan. Vierailu maksaa 12 euroa henkilöltä.

Kaikki, mitä talosta tiesin etukäteen (vähän) ja mitä odotin (paljon), ylittyi moninkertaisesti vierailun aikana. Kaikki, kaikki oli vielä hämmästyttävämpää. Kamppailen sen kanssa kertoisinko teille kaikesta mitä opimme, vai annanko teille mahdollisuuden kokea itse. Päädyn siihen, että osa tarinoista jää teidän selvitettäväksenne, jotta taika säilyy. Seinäpiirustusten kreikkalainen mytologia, talon isäntäväen makumieltymykset fougasse-leivästä merisiileihin, viittaukset ympäröivään mereen, tunnetut taiteilijavieraat ja heidän merkkinsä talonsa, kaikki tämä on teidän löydettävissänne.

Minusta yksi jännittävämpiä seikkoja oli se, että Eric Marteau, jonka kanssa viestittelin vierailustamme, oli hauska, tatuoitu, nallekarhumainen kaveri, joka ASUU villassa. Hän hoiti Francinea tämän viimeisinä vuosina (jos ymmärsin oikein, Francine kuoli vuonna 2003 nimenomaan hänen käsivarsilleen) ja jäi perheen eli lähinnä Francinen tyttären Carolen (s. 1942) toiveesta villalle talonmieheksi ja oppaaksi. Ymmärrettävästi opastus juuri siksi on niin intiimi, värikäs, eloisa. Kysyimme mikä tyttären suhde on taloon, ja oppaamme kertoi että eh bien, madamehan oli juuri edellisen viikonlopun villalla ja palaa taas pian pidemmäksi aikaa. Meinaan pyörtyä ihan justiinsa, nämä ihmiset asuvat keskellä tuota kaikkea, viettävät ihan normaalia elämää, juovat aamukahvia, lukevat sanomalehtiä, soittavat puheluita ja heittävät kotiavaimet eteisen pöydälle tullessaan... Eric Marteaun ja Carole Weisweillerin nimet ovat kuin ovatkin pienessä tarralapussa portin summerin vieressä. En voi melkein kestää!

"Cocteau", huokaisi Francine heidän välirikkonsa aikaan, "mies, joka tuli illalliselle..." Mustasukkaisuus erotti lopulta tämän parivaljakon, epämuodollisen onnellisen perheen, niin hassulta kuin se olosuhteet huomioon ottaen kuulostaakin. Francine valitsi nuoren rakastajan ja vanha ystävä vetäytyi Villefranche-Sur-Mer'in kylään mököttämään. Francine osallistui kuitenkin Cocteaun hautajaisiin, he lähentyivät juuri ennen Cocteaun kuolemaa vuonna 1963. Tytär Carolelle Jean Cocteau oli kuin toinen isä.

Villa Santo Sospir on nykyään luokiteltu historialliseksi monumentiksi ja sen tulevaisuus leijuu ihmeen avoimena. Suvun rahat ovat vuosien saatossa kai kadonneet taivaan tuuliin. On vain tuo talo, nuo koristellut seinät, tämä tarina. Katossa on kosteuden piirtämiä lätäköitä, nurkat kerjäävät korjausta. Freskot olisi restauroitava. Ymmärränkö oikein huolen kevyen jutustelun takana? Eikö KUKAAN halua auttaa tätä kohdetta? Onko rahalle annettava periksi, myydäänkö talo ja tontti jollekin varakkaalle, joka purkaa pienen keitaan ja rakentaa tilalle jättiläismäisen pylväikön kannatteleman kermanvalkoisen linnan? Aika näyttää, naapurivillalla puhutaan jo kovaan ääneen venäjää kun kiertelemme puutarhassa.

Nyt riistäydyn väkivalloin irti tästä tekstistä, sillä olen käpertynyt viime päivinä kymmeniksi tunneiksi näppäimistöni ylle, sukeltanut erinäisiin linkkeihin aiheeseen liittyen, selannut kuvia ja yrittänyt muistaa kaiken, mitä villalla puhuttiin. Jakaakseni tietenkin elämyksemme teidän kanssanne, rakkaat lukijamme!

Lue: Ostin villalta Carole Weisweillerin kirjan Villa Santo Sospir et Jean Cocteau, jossa on vanhoja valokuvia, valotetaan talon historiaa ja kerrotaan jokaisen huoneen kuvituksen tarina. Ihana. Ihana! Toivoisin myös tämän, Jean Cocteau, Les années Francine.

Katso: Cocteaun lyhytelokuva vuodelta 1952 Villa Santo Sospirista. 

18 kommenttia:

  1. Voi ihanuuden ihanuus. Uskomaton talo. Oli varmasti kokemus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kokemus, semmoinen kyyneleet tirskahduttava se ensimmäinen hetkikin kun astui sisään!

      Poista
  2. Luin lopusta Lue: Ostin villan - mutta ei se mennytkään niin. Tuosta pitäisi tehdä taiteilijaresidenssi ja varaan heti perään ensimmäisen puoli vuotta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miksi mä en ostanut sitä villaa, miksi?? ;) Se olisi kyllä inspiroiva paikka kenelle tahansa.

      Poista
  3. Alltså jag fick gåshud av din text!! Siis jos voisin niin sukeltaisin lentäen sinne heti! En kestä ajatusta että joku tekisi hallaa tälle ihanlle talolle :-(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuonne kuuluukin sukeltaa, sillä lailla ihan upota tunnelmaan ja itse asiassa hengittäminenkin melkein unohtuu!

      Poista
  4. oijoi, maagisen ihana paikka! ja upeat kuvat jälleen!

    VastaaPoista
  5. Oi oijjoijoi, kiitos että jaoit! Kyllä minäkin saattaisin seota, niin paljon katseltavaa niin paljon kaikkea joka linkittää kaikkeen mistä tykkään ja mikä on aina kiinnostanut.
    Tuo pieni okranruskea naulassa roikkuva Picasso huumaa mua kuitenkin eniten, ihan ihmeellisen täydellinen pieni työ -vaikka onko se nyt niin ihmeellistä Picasson ollessa kyseessä.
    Ja tuo silmälautanen, ihan villi!

    Ei voi muuta kuin toivoa, etä tuo paikka säilyisi.

    VastaaPoista
  6. Mykäksi vetää epätodellinrn kauneus, kuin kurkistus salaisuuteen. Koristeellinen kaappi vetää puoleensa, kutsuu avaamaan, raottamaan...

    Nikadora

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo koko paikka oli sekoitus mysteeriä ja sitten taas toistaalta sellaista elettyä elämää. Pakahduttava, kertakaikkiaan.

      Poista
  7. Voi hyvänen aika. Ei muuta voi sanoa - voi hyvänen aika! Rullasin sivua alaspäin ja mietin että mitä tällaisesta enää voi oikein kirjoittaa.. ja sitten sinä kirjoitat "minun on jopa hiukan vaikeaa kirjoittaa kaikesta tästä". Ymmärrän täysin!
    Kerro kuitenkin silti kaikki mitä siellä kuulit ja koit - jos vain voit - sillä suurin osa lukijoista ei milloinkaan kyseiseen paikkaan pääse kuin kuvienne ja tekstienne kautta. Olen järjestämässä perheelleni matkaa Nizzan liepeille ja vaikka pääsisinkin vierailulle tuonne, en harmikseni osaa ranskaa, joten suurin osa tarinoista jäisi ymmärtämättä. Kiitos jälleen kerran!
    - Essi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, opas itse asiassa puhui ihan kelvollista englantiakin, vaikka me kyllä juttelimme ranskaksi!
      Mutta katsotaan jos palaan joskus vielä aiheeseen, minulla on edelleen semmoinen tulva päässä tämän paikan suhteen, ylitsevuotaivainen olo, en osaa jäsentää...

      Oikein hyvää matkaa teille Nizzan liepeille, matkakertomuksessa tulossa vielä ainakin yksi kiva ravintolavinkki Nizzaan!

      Poista
  8. Vau. Ihan mieletön paikka. Kiitos, kiitos tarinasta ja upeista kuvista!

    VastaaPoista
  9. Kiitos upeista kuvista ja eläytyvästä kertomuksestasi! Hengästyttävän, pakahduttavan, säkenöivän kaunista!

    VastaaPoista

"Talk to me Harry Winston, tell me all about it!"