9.11.2015

Kurkku on kipeä, mutta se johtuu päästä



Huh mikä viikko viime viikko olikaan. Viikko, jonka seitsemää superpäivää seurasi tuttu reaktio.

Kroppani (vai mieleni?) on joskus aikoinaan oppinut, että kun alkaa läikkyä yli kiireen kanssa (ja valitettavasti se ei osaa erotella iloista, kaivattua, positiista kiirettä negatiivisesta stressistä), kannattaa kaataa kiitäjä sängyn pohjalle nostattamalla kurkkuun kuuma, punainen polte.

Heräsin siis yöllä hapuilemaan hunajapastilleja, keittelemään kannukaupalla teetä ja säälimään itseäni.

Viikko vei voimia siksikin, että se sisälsi rahtilaivatolkulla kohtaamisia, satoja osin upouusia ihmisiä, joita emännöin, joille esitelmöin. Vähän kylmäisenä, pms-päissäni ja päivä päivältä väsyneempänä ensin maanantaina kun salakuljetimme aamuhämärässä merikontin Hangonkylän satamaan ja kerroimme koko päivän uteliaille kuinka siirreltävistä, muunneltavista konteista saisi nopeasti, kustannustehokkaasti ja ilman järeää luparumbaa taiteilijaresidenssejä Hankoon jo ensi kesäksi.

Sitten pari tavallisempaa työpäivää täynnä tapaamisia, puheluita ja kokouksia, kunnes torstaiaamuna avasin ovet iloisesti pulppuavalle ryhmälle mainoskuvausporukkaa, joka otti kivikasamme jokaista pölyistä nurkkaa myöten käyttöönsä. Perjantaina oli toinen Luova Työpäivä studiolla, sielläkin viipyi lyhyemmän tai pidemmän rupeaman kolmisenkymmentä ahertajaa mm. Helsingistä, Turusta ja Lohjalta. Ihana, ihana päivä, täynnä jotain rakkauden kaltaista, kuten yksi kävijöistä kuvaili.

Lauantaina istuimme pitkään juhlapöytään kahden ennestään vieraan seurueen väliin solmimaan uusia ystävyyssuhteita keskustelemalla kiihkeästi puheensorinan ja viinilasien kilinän yli. (Ulkoilutin taas hienoa Hanko-paitaani, mutta ikävöin meikkaajaa ja kampaajaa!) Sunnuntain vietimme Isänpäivää omien yhteistyökuvausten merkeissä ja hämärän hiipiessä Loun kanssa. Menimme illalla myöhään vielä leffaan, siinä vaiheessa en ollut enää varma kumpi siellä vaijerilla tasapainoili, minä vai Philippe Petit, sen verran oli nuorallatanssijafiilis kun iltakymmenen jälkeen harpoimme pimeän, vielä lämpimän sumun läpi kotiin.

Tätä harva uskoo, mutta olen oikeastaan aika ujo ja introvertti. Uudet tapaamiset jännittävät, tai jos eivät jännitä, niin ovat sitten kiehtovuudessaan energiasyöppöjä. Minulla on kuitenkin niin kova elämänvietti ja halu nähdä ja kokea ja oppia ja tutustua, että se ajaa ujouteni yli. Siksikin väsyttää, kun se ujous kamppailee sen kokijan kanssa. Äh, ymmärrätteköhän mitä tarkoitan?

Oikeastaan kiire oli taskussa jo Ranskassa. Taistelin enemmän kuin koskaan kahtiajakautuneiden apinanaivojeni kanssa. Ollako aloillaan, haistellen ilmaa, vai viilettääkö koko Rivieraa taas päästä päähän, ettei koskaan, mitään jäisi näkemättä, ei yhtään ukkelia haastattelematta? En ymmärrä miten en tähän ikään mennessä saa itseäni pysähtymään. Mikä vimma minua ajaa? Lisäksi meillä oli pieni, mieleinen duunihomma, joka osoittautuikin aikaa vievemmäksi kuin olimme ajatelleet. Sekin verotti viikkoa, josta yritimme ottaa kaiken irti pitkän talven varalle. Tästäkin Merete Mazzarella kirjoittaa hyvin, kuinka "ihmisen täytyy joka hetki mahdollisimman hyvin säilyttää kontrolli, maksimoida elämänlaatunsa ja elämyksensä".

Katsoin mainoskuvausryhmää torstaina. He paahtoivat pirteinä kuin peipot aamusta iltaan ja toisen päivän heti perään. Ajattelin kuinka hekin jaksavat, miksen minä jaksa? Miksi minulla on ihan kuin vähän vuotava akku, joka paukkuu punaista aikaisemmin kuin ympärilläni häärivillä duracellpupuilla? Tarvitsen, kuten olen kertonutkin, yksinäistä, hiljaista aikaa enemmän kuin kukaan. Mutta minunhan täytyy jaksaa yhtä paljon, ajattelen, jaksavathan kaikki muutkin. Tai oikeastaan, minun täytyy jaksaa vielä enemmän. Haluan aina olla vähän enemmän kuin muut.

Sitten ajattelen, että olen entisessä elämässäni luukuttanut niin isosti yli kaikkien mittareiden paiskimalla vaativia töitä, hoitamalla melkein yksin pieniä lapsia, järjestämällä muuttoja, matkoja ja remontteja, olemalla aina mukana kaikessa ylimääräisessä ja säätämällä niitä perhe-elämän metatöitä, joista nyt niin paljon puhutaan (simonedebeauvoirilainen sydämeni itkee verta joutuessani myöntämään, että minä putosin jo aikoja sitten siihen ansaan), että joku minussa on ihan täpötäynnä.

Minulle on kasvanut rajat, ja se saattaa olla hyvä asia.

Luulen, etten koskaan muutu sellaiseksi ihannekuvaksi itsestäni, jota ylläpidän, ja jonka ylläpito uuvuttaa mahdottomuudellaan. Tiedän, että tulen aina rakastamaan ihmisiä, kiihkeää työntekoa, uuden oppimista uppoutumalla ja maailman ahmimista. Montaa asiaa yhtä aikaa, ei koskaan yhtä asiaa kerrallaan.

Kuten kirjat usein, Mazzarella tuli käsiini oikeaan aikaan. Tämäkin ote on kirjasta Aurinkokissan vuosi, tosin lainaus on Selma Lagerlöfiä:

"Tulen elämäni mittaan yhä enemmän siihen tulokseen, että olemme täällä maan päällä elämässä maailman elämää, tekemässä sen työtä ja nauttimassa sen iloista sikäli kun ne eivät vahingoita meitä. Ihmisistä, jotka haluavat elää taivas alati silmiensä edessä tulee ikävystyttäviä muille, ja kaartuuhan taivas ylitsemme arkena yhtä lailla kuin sunnuntaina. Vertaus leiviskästä on minun varsinainen uskontoni. Ponnistelu, omien lahjojen käyttäminen, se on minun uskontoni."

Jos vain hyväksyisin itseni sellaisena sekopäänä kuin olen, soisiko ikioma armoni minulle vähän enemmän liekaa? Yltäisikö hengitys kerrankin palleaan saakka?

Kokeillaanko?

Nyt vielä kuppi kuumaa ja nukkumaan, huomenna on onneksi vapaapäivä.

Elokuva The Walk Hangon Kino Olympiassa vielä torstaihin saakka. Dokumentin Philippe Petitin kuuluisasta kävelystä katsoimme marraskuussa 2011

4 kommenttia:

  1. Itse olen alunperin ujo, mutta kaipaan ihmisiä ympärille, saan tapaamisista ja isommistakin hässäköistä energiaa. Nuorempana kuitenkin ujous oli hallitsevampi piirre ja siksi ne kohtaamiset veikin energiaa. Kun jännitti ja pelotti ja ujostutti. Mutta kun ihan pohjattoman uteliaisuuden (hyväntahtoiseen, ei urkkivan vaan semmoisen vähän lapsenomaisen innostuneen mielenkiinnon) ajamana tuli runsaasti siedätysterapiaa, niin ujous on jollain tasolla karissut.

    Ekstrovertti-introvertti, hmmm....mietitääs.

    Wikipedia sanoo näin:
    "Ekstrovertit hakeutuvat tilanteisiin, joihin liittyvät muut ihmiset ja heidän kanssaan vuorovaikuttaminen. Ekstroverteillä saattaa olla vaikeuksia keskittyä esimerkiksi opintoihin, ellei opiskelu tapahdu pienessä vuorovaikuttavassa piirissä. Koska ekstrovertit ovat ulospäin suuntautuneita, he eivät kiinnitä yhtä paljoa huomiota tunteisiinsa ja puhuvat ennen ajattelemista. Muun muassa tämän takia ekstroverttejä pidetään impulsiivisempina, koska he eivät käytä aikaa asioiden harkitsemiseen, toisin kuin introvertit."

    Jep, todellakin "hakeudun tilanteisiin" ja tykkäsin ihan hulluna "suullisista pienryhmätenteistä" ja "lukupiireistä". Keskittyminen ei mulle ole sinänsä vaikeaa, mutta kun monet jutut vaan on ihan liian pitkäpiimäsiä, hah...

    Kiinnitän aivan liikaa huomiota tunteisiin, omiini ja erityisesti muiden. Vaistoan toisten tunnetilat usein ihan fyysisesti. Tämä saattaa joskus viedä energiaa, mutta nykyisin vähemmän, koska tunnistan jutun.

    En tajua, miksi impulsiivisuus ja harkitsevaisuus olis jotain toistensa vastakohtia. Joskus harkitaan ja joskus ei huvita, silloin ollaan sitten vaikka impulsiivisia. Ellei ympärillä ole jotain jääriä tai jähmeitä, jotka hannailee ja vatkaa.
    "Puhuvat ennen ajattelemista", siis mitä? Osaako jotkut ajatella ilman puhumista?! Pidän ihan sujuvasti monologeja ilman yleisöäkin. Sittenhän sen vasta tietää, mitä ajattelee, kun kuulee sanovansa sen :).

    Pitihän tämä arvata - olen puolipätevä ekstrovertti. Tätäkään en osaa olla kunnolla.

    Jos vois valita, niin olisin mieluiten ei-ujo introvertti. Rakas ystäväni on sellainen. Ei ujostuttais, eikä tarvis kaahottaa ja hillua kaiken maailman tyyppien kanssa, eikä olis kurkku koko ajan käheäksi.

    Nyt varmaan ajattelet, että taas toi itsekeskeinen Belgian Lempi onnistui sepostamaan sivutolkulla itsestään. No niin onnistuinkin - miten tässä taas näin kävi?

    Lopuksi - jaksetaan, mitä jaksetaan ja aploodit sille!

    VastaaPoista
  2. Katos perhanaa kuinka sekavalta oma postaukseni vaikuttaa näin aamutuimaan, tuoreilla silmillä luettuna. Koska siis juu, saan minäkin energiaa muista, jos se nyt on mahdollista sekä saada, että vuotaa energiaa samaan aikaan. Ja juu, on minussa aivan ilmiselvää ekstroverttia, niin selvää että ikäänkuin alleviivasin sitä heittäytymällä introvertiksi.
    Me olemme ehkä sisters from another mister, Belgian Lempi, niin hyvin voin samaistua kaikkeen kirjoittamaasi. Nuo muiden tunnetiloissa vellomiset kurkku käheänä jne. Loppukaneettissasi on juuri sitä armollisuutta. Jaksetaan mitä jaksetaan! Hurraa!

    VastaaPoista
  3. voisi olla täysin omaa tekstiä, tungen kalenterin täyteen ja sitten iskee jossain vaiheessa liinat kiinni ja haluaa olla vain kotona, rauhassa. Nyt alkaa oppia, vähitellen, ettei koko ajan souda ja huopaa kalenterin kanssa. Innostun hetkessä ja sitten taas mennään, reissussa painetaan joka paikkaan ja sitten ontuen kotiin tai hotellilla potee huonoa fiilistä kun ei jaksakaan lähteä ja sitten lopulta antaa armoa itselleen ja jää sitä Emmerdalea katsomaan juutuubista ja pötköttelemmään. Uudet tapaamiset kivoja, mutta kans jännitän kovasti niitä ja on ihan poikki niiden jälkeen, vaikka joka kerta oon kuin kala vedessä lopulta. Ihanasti sanottu ja niin osuvasti: * niin kova elämänvietti ja halu nähdä ja kokea ja oppia ja tutustua, että se ajaa ujouteni yli*
    Tiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikä siinä onkin, että sen huonon omatunnon saa pakattua mukaan kaikkialle. Todellakin tiedän tunteen. Voi, ei meidän auta kuin jutella itsellemme lempeästi. Baby steps, kuten lempielokuvassani What about Bob? sanotaan.

      Poista

"Talk to me Harry Winston, tell me all about it!"