Kalavajahaave

Haave kalavajasta elää.

Näen sieluni silmillä punaisen (tietysti punaisen, mutta ehkä jo hieman sävykkään, harmaaseen kallistuvan kuluneenpunaisen) kopperon, pariovet, jotka aukeavat auringon lämmittämälle hiekkarannalle, miljoonia vuosia sitten syntyneiden kallioiden kainaloon. Näen valkoiseksi maalattuja seiniä kiertävät kevyet hyllyt, kellastuneet kirjat, pyyhepinot, retkivuoteen untuvapeittoineen huoneen nurkassa.

Näen merimiesarkun täynnä filttejä ja viinilaseja, kokoontaitettavan metallipöydän ja perhosensiiveksi haalistuneen pitsikirjaillun pöytäliinan, sileäksi istutun korituolin ja paljon tyynyjä.

Näen kynttilänjalkoja, joiden kylkiä pitkin steariini on juossut elokuisina öinä, ja lyhtyjä, joita suolainen iltatuuli on ruosteeseen suudellut.

Valtamerialukset kulkevat joka päivä vajan editse äänettä satamaan ja satamasta pois, majakan valokiila pyyhkäisee pimeässä nurkkalautaa. Vaja tuoksuu merelle ja kuivalle kaislalle. Seiniin isketyissä nauloissa killuu olkihattuja.

Kun vaja pannaan talviteloille, sen kattoon jää keinahtelemaan helteisten, kiireettömien päivien nauru, kuin värikäs viirinauha.