13.12.2016

Peloton

Hei tuosta edellisen postauksen pelkolistasta tuli mieleeni, että aikomuksenani olikin vielä kertoa yksinmatkustamisen peloista ja pelottomuudesta.

Ennen lokakuista Kreikkaan lähtöä mulla oli kaksi tosi isoa pelkomöykkyä: että asunnossa esiintyy hämähäkki ja että lukeminen loppuu kesken.

Kärsin siis tosi törkeästä hämähäkkikammosta, jos joku ei vielä ymmärtänyt. Oikeastaan se koskee kaikkia ötököitä, mutta aivan eritoten hämähäkkejä. (Oikeastaan se koskee kaikkia yli kaksijalkaisia. Tai no en mä ihmisistäkään niin hirveesti...)

Ja aivan turha sanoa mitään typerää ota se paperilla lasiin ja vie se pihalle läppää (hrrrrrrr), koska en kerta kaikkiaan pysty menemään edes kiväärinmitan imurinmitan päähän hämähäkeistä. En pysty mitenkään eliminoimaan mitään hämähäkkiä, koska en voi olla edes samassa huoneessa kyseisten karvajalkojen kanssa. Olen pelkoni takia hälyttänyt miehen töistä kotiin, soitellut Kukkoselle ja Paku-Villelle, herättänyt yöllä urhollisen lapsen ja repinyt virolaisen rakennusmiehen kadulta ja kauluksesta meille pelastushommiin.

Ensimmäinen asia, jonka tein päästyäni perille Kalamatan asunnolleni, oli kipaista kadun yli kauppaan ja ostaa eniten rumia pääkallonkuvia sisältävää hyönteismyrkkyä. (Vaikka senkin kantama olisi tosipaikan tullen ollut mulle kyllä todellinen ongelma, mutta jotakin turvatoimia oli keksittävä.)

Koko kuukauden aikana en nähnyt asunnossa yhtään eliötä peilikuvani lisäksi. En edes banaanikärpästä, en muurahaisen pentua parvekkeen nurkassa. Sinne se jäi, korkkaamattomana, myrkky, keittiön allaskaappiin.

Kirjahommasta taisin kirjoittaa aikaisemminkin. Laukkuni painoi kirjojen takia kuin synti, vaatteita mahtui mukaan vain minimalistinen määrä ja loppujen lopuksi lähetytin ystäväparoillani TOISENLAISTA lukemista Kreikkaan, jossa rappukäytävään jätettävä posti varmasti ihmetytti kerrostaloni muita asukkaita. Kas kun ei huvittanutkaan ne mukaan kannetut. Ostelin myös kirjoja (englanninkielisiä) ja hyökkäsin ahnaasti Ullan kirjahyllyn kimppuun. Lokakuun lopussa lukemista olisi ollut vielä toiseksi mokomaksi kuukaudeksi, Helvi Hämäläisen parin tiiliskiven paksuiset päiväkirjatkin jäivät toiseen kertaan. Eivät loppuneet kesken kirjaimet maailmasta, eivät tälläkään kertaa.

Eli kaksi ihan turhaa pelkoa, ruksi päälle ja roskikseen.

Pelkäsin myös, että ikävöin perhettäni ihan kamalasti. Olin ihan varautunut siihen, että itkeä tirautan joka ilta. No siitäkin jo kirjoitin; en itkenyt, en ikävöinyt. Rakastin vain.

En pelännyt koskaan liikkeellä ollessani, en öisillä kaduilla ketään enkä mitään. (Hmm, ehkä ihan vähän pimeässä lepakoita, mutta se onkin jo taas tuota ötökkä-osastoa.) En pelännyt asuntoon kantautuvia ääniä, en hypännyt tarkistamaan ovia. Millään kummitusjutuilla tai henkihommeleilla minua ei hetkauteta muutenkaan. Olin oikeastaan ihmeen peloton, ja siitä on tietysti kiittäminen myös kaupunkia, jonka ilmapiirissä ei ollut mitään pelättävää, ja seuraa, josta sain nauttia paljon enemmän kuin olin alunperin kuvitellut. Ei ollut siis pelkoa yksinäisyydestäkään.

Se mikä minut yllätti, oli yksinkulkemisen HENKINEN vaikeus. Ei siis suoranaisesti pelko, mutta jonkunlainen paniikki tai fobia kuitenkin, jota en olisi osannut odottaa. Ensimmäisinä päivinä pelkkä ruokakaupassakäyntikin jännitti jotenkin ihan suhteettoman paljon. Ihmistä, joka kuitenkin käy ruokakaupoissa melkein joka jumalan päivä... Kävelyillä oli alussa ihan huutomerkki-fiilis, sain todella tsempata itseni yksin liikkeelle kaupungille tai rantabulevardille, kahviloissa ja ravintoloissa sydän hakkasi ja kämmenet hikosivat. Koko ajan piti olla jotakin tekemistä, kuten kirjoittamista tai lukemista, ettei olisi niin jotenkin... paljaana. Ja uimarannalla sitä vasta paljaana olikin. Kesti pari viikkoa, että rohkaistuin hakemaan kulman supersuositusta pikaruokapaikasta kuumia ja tuoksuvia pita gyroksia iltapalaksi.

Oletteko huomanneet: on helpompaa kävellä jonnekin kun on päämäärä, esimerkiksi asioita hoitamaan, kuin hortoilla suunnitelmaa vailla? Torilla kuljeskelin tuntikaupalla huolettomana, olinhan asioilla, mutta lähikaduilla kiiruhdin eteenpäin lähes jalkoihini kompastellen päästäkseni nopeasti kotiin turvaan. Tai että on helpompaa istua yksin kahvilassa ja odottaa jotakuta tulevaksi, kuin istua siellä kerta kaikkiaan yksin? Hassu, hassu ihmismieli.

Ja sitten kuitenkin: myös yksin kulkemisen ihanuus. Ihmeellinen vapauden tunne, kun olin ihan omillani, itsellenikin jotenkin uusi, tuntemattomana vieraassa maassa, vailla mitään säikeitä, mitään sitoumuksia. Ateenan lentokentällä, kotimatkan kynnyksellä, hörpin kahvia pahvimukista ja kelasin matkaa taaksepäin. Tunsin itseni tosi vahvaksi, tosi ANNAKSI.

Mitä te olette pelänneet tai kenties pelkäisitte, yksin matkustaessa?

(Ai niin, ihan vähän pelkäsin myös että mitä jos paikallinen valkoviini on ihan retsinaa, mutta se olikin poikkeuksetta HYVÄÄ! )

Kirjavinkki, uusintana: 100 days of solitude.

12 kommenttia:

  1. Tommoset pienet ötökät multa sujuu ok, hämähäkit ja torakat, ei haittaa. Mutta hiiret - tai en uskalla melkeen edes ajatella, sitä isommat jyrsijät - tahi lepakot. Varmasti juoksisin naapuriin, enkä takas palaisi ennen kuin todistettavasti em. on häädetty.

    Toinen huoli, mikä mulla on matkustaessa, vaikka olis matkaseuraakin on, että en saa ovea auki tai että hukkaan avaimen. Mulla on joku "oudot lukot"- kammo, mistä johtuen en yleensä saakaan vieraita ovia ensi yrittämällä auki. Yleensä törkkään hätäisesti avaimen lukkoon, hikinäppösin vääntelin hetken ja sitten hyperventiloin - "arvasin tän, tietenkään tää ei aukeaa, apua, apua, apua" - kunnes vihdoin rytmikkäästi laskien saan sisään-uloshengityksen siihen malliin, että jonkinlainen rationaalinen ajattelu on taas mahdollista. Ja kas, tähän mennessä se ovi onkin sitten tässä vaiheessa auennut..

    Yksin meneminen, tekeminen, lorvailu ei hetkauta - ei kotikaupungissa eikä matkoilla. Olen oikeastaan nykyään niin tottunut menemään joka paikkaan yksin, että esim. konserttiin ja elokuviin seurassa meneminen rupeaa olemaan ponnistus. Paikasta tietysti riippuu, että pelottaako liikkua yksin kadulla. Itse asiassa Helsingissä mua joskus ilta/yöaikaan liikkuminen pelottaa. Monissa muissa - isommissakin kaupungeissa - taas ei. Jos siis olen sen verran kartalla, että tiedän välttää yleisesti levottomiksi/vaarallisiksi tunnetut paikat. En osaa oikein sanoa, mistä tuo uhkaavaksi kokemani tunnelma öisessä Helsingissä kumpuaa.

    Belgian Lempi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahahaha! Mäkin jään AINA lukkojen taakse, varsinkin ravintoloiden vessojen! Nykyään, jos lukko on vähänkin rimpula, otan ennemmin riskin tulla yllätetyksi pikkuhousut nilkoissa kuin lukitsen oven! Tosin tuo ei liity avaimien kanssa sähläämiseen vaan muuten vaan jotenkin liian nopeaan kahva-lukko-käpälöintiin.
      Ei muakaan kotikaupungissa, eikä esim. Helsingissä hetkauta yksin kuljeskella tai kahvitella. Paitsi että toi on totta, stadissa on joskus pelottavaa porukkaa liikkeellä, semmoista totaalisekaisin olevaa ja syvän aggression vallassa vellovaa, sellaisia ei ole missään muualla.

      Poista
    2. Ei mullakaan aina liity avaimiin...paras suoritukseni taitaa olla se, kun rynkytin ja työnsin ovea auki, ei aukea, paniikki päällä nanosekunnissa, rynkytys kiihtyy, avunhuudot kovenee. Pelastusjoukot sitten mulle valaisi, että vetämälle se ovi olis auennut ehkä helpommin. En tajua, miten onnistuin rempomaan sitä kahvaa niin, ettei se ovi ihan jo vahingossa auennut. Taito se on tämäkin, sano...

      Belgian Lempi

      Poista
  2. Oikeastaan ainut pelkoni on, että rahat loppuu.
    Reissussa on viimeisenä päivänä ollut jemmassa taksiraha ja sen jälkeen noin 2 euroa syömiseen, mutta siitäkin on selvitty.
    Muistinkin, säkkipimeä on toinen. Menen paniikkiin, jos en näe huoneen tai maiseman äärirajojakaan.

    Ötökkäpelkoa ei ole, tapan tunteettoman tehokkaasti hämähäkit ja muut ötökät (siskon luona myös, koska hän kammoaa hämiksiä.)
    Mutta matelijat ovat mielestäni ällötyksiä. Liskot ja käärmeet lähinnä.

    Yksin matkustaminen on itse autuus.


    Nikadora

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli mullakin välillä rahasta stressiä, muttei nyt varsinaista pelkoa kuitenkaan. Nuorena sitä mennä viipotti aika huolettomana pitkin Eurooppaa muutama lantti kukkarossa, nyt sentään oli varautunut paremmin, ja nettipankit sun muut toimivat ihan eri tasolla.
      Pimea ei pelota, ei hiireet, ei käärmeet. Mutta hämähäkit.... No ehkä liskotkin, mutta niihin harvemmin törmää!

      Poista
  3. Peloista en tiedä kun en ole yksin uskaltanut reissata. Mutta ei sitä retsinaakaan ei kannata pelätä. Sekin maistuu oikeassa ympäristössään ihan hyvältä. Vaatii tosin hieman totuttelua ainakin jos on olevinaan joku viini"asiantuntija" kuten esim minä luulen olevani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta varmaan! Tarjoiltuna ihan kylmänä, kuumassa, tuoksuvassa illassa ja sopivien ruokien kanssa se on se ainoa oikea viini. Haha, mäkin LUULEN olevani viiniasiantuntija, mutta kerta toisensa jälkeen huomaan, että viinin makuun vaikuttaa eniten ympäristö ja seura, jossa viini nautitaan. Viini = elämä.

      Poista
  4. Minä pelkään pulaan joutumista onnettoman kielitaitoni kanssa. Niin ja hankalia ovien lukkoja (viime kesänä en olisi päässyt kämpästä ulos enkä sisään ilman näppärää tyttöäni) ja kommervenkkisiä kaasuhelloja (en tarkoita normaaleja helppoja, vaan sellaisia joissa täytyy salaman nopeasti ryömiä johonkin kaappiin vääntämään nuppia ettei koko kämppä räjähdä) - olen tosi huono kaiken tekniikan kanssa.

    Hämähäkit ei kyllä pelota yhtään, ellei se sitten ole jokin tarantella. Mutta ikävää olisi, jos jostakin nurkasta loikkaisi rotta...silloin tulisi miestä ikävä! Ja käärmeet....en pysty edes ajattelemaan. Siinä ei kyllä matkakumppanikaan auta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahaa, muitakin lukkopelkureita on linjoilla...:)

      Poista
    2. Tuo Kreikan kolkka olisi sulle hyvä, koska siellä ei kuitenkaan kukaan puhu muuta kuin kreikkaa joten ihan sama vaikka puhuisit suomea. Ja niin mä itse asiassa teinkin usein, koska mitä järkeä puhua englantia? Mulla on ollut yli 10 vuotta kaasuhella, mutta joo, jos vastaan tulisi oikein hankala tapaus, niin varmasti kuumottais. Muuten oon kyllä aika nörtti, pärjään tekniikan kanssa.

      Poista
  5. Liivia:Täällä samoin tekniikkaräpeltäjä!
    Kun aikoinaan näin kosketusnäyttökassan (jonka kanssa työskentelin päivittäin), jäin mielessäni suu auki tuijottamaan, miten jotain ruutua voi oikeastiko sormella koskettaa, toimiiko tuo muka? Missä näppäimistö?
    (Ihmettelen edelleen, miten onnistuin sen kesyttämään, en hajottamaan...)
    Tuli vanhanaikaista kassakonetta ikävä...ja sitä mankelia luottokorteille.
    Toimivat molemmat AINA. Tietokonekassat sähelsivät ja hidasta korjaajaa sai soitella.

    Silloin en omistanut edes tietokonetta, nytkin vain tabletin.

    Pelkään myös kaikkia kaasuhelloja.
    Kesäkodissamme on sellainen. Liekö oisi parempi jo hankkia pöytäsähkölevyt vanhan puuhellan päälle? Se vanha ei enää käytössä.

    Nikadora

    VastaaPoista

"Talk to me Harry Winston, tell me all about it!"