13.8.2015

Kirjoja rannalla

Todella kummallista.

Ajauduin lukemaan Tatiana de Rosnayn kirjan Nimeni on Sarah (julkaistu aikaisemmin suomeksi nimellä Avain). Kirja ei edusta sitä lukemistoa, minkä parista minut useimmiten löytää, mutta kirjaston vasta palautettujen hylly ja sinne jätettyjen kirjojen hajamielinen selkien silittely ovat ennenkin sysänneet vieraille poluille. Silloin tällöin se onkin tarpeen ja hyväksi, minullakin on omat jumitukseni.

Nyt olin kuitenkin ihan että m i t ä  h e l v e t t i ä, jos sallitte karkean mutta totuudenmukaisen ilmaisun.

En nyt lähde kuvailemaan kirjan juonta, vaan ihan kirjallista kokemusta. Kirjan aihe on niin vakava (juutalaisvainot), että se tuntuu vaativan asiallisen ja rankkaa aihetta kunnioittavan käsittelyn. Ikään kuin jos kirjaa arvostelisi, vähättelisi historiaa, vähättelisi tuhansien tuskaa. Kuitenkin puolet kirjasta oli aivan järkyttävää kioskikirjasoopaa, joka loppua kohden aiheuttaa lukijassa lasinkirkasta, ohutta, huilumaista ulinaa aiheuttavaa myötähäpeää.

En tiedä mistä olin saanut päähäni (ilman aikaisempaa lukukokemusta), että Tatiana de Rosnay on kotimaassaan Ranskassa ja muualla maailmassa hyvinkin arvostettu ja kirjallisista taidoistaan tunnustettu kirjailija. Palasin kirjastoon päättäväisenä. Tatianasta oli otettava selvää. Lainasin seuraavaksi kirjat Mokka ja Viimeinen kesä.

Edelleen aivan käsittämätön kombinaatio jollain tavalla vetävää tekstiä, onnistuneitakin hetkiä, mielikuvia ja tarinankuljetusta, mutta myös aivan käsittämätöntä paatosta, toistoa, epäuskottavia juonenkäänteitä, ylidramaattisia aiheita, salaisuuksissa, kuolemassa, sairaalasängyissä, moottoripyörän selässä ja intohimoissa piehtarointia, tarkoituksellista ja laskelmoivaa tunteisiin vetoamista... Kirjat keskenään myös noudattavat hyvin yhtenevää kaavaa, koukut ovat tuskallisen samankaltaisia. Luen ja luen ja pihisen ääneen hampaideni välistä että hei nyt oikeesti...

Viimeisen kesän kansikin oli niin argh, että sitä voi lukea vain huolellisesti piilossa. (Mokan kansi taas ei tunnu liittyvän tarinaan millään lailla.) Kuitenkin, luin nämäkin kaksi kirjaa loppuun. Minä, ihminen, jolle ei tee tiukkaakaan jättää kirjaa kesken, jos se ei ole mieleeni. Miksi? Ei vain voi käsittää. En osaa sanoa. Syytän vaikkapa elokuista hellettä ja hiekkarantalueskelun normaalista elämästä irrallista tunnelmaa.

Kaikki se valo jota emme näe on kesäkirjalahjani Herra Kameralle. Jo kolmas tänä kesänä. Ja kyllä, raahaan aina rannalle noin paljon tavaraa. Tai siis paperia.

6 kommenttia:

  1. Hei hitsit, mäkin erehdyin just lukemaan ton Mokan ja mietin ihan samaa. Siis että miten dramatisoitua ja jotenkin kuitenkin plääh ja ne hahmot oli vaan tyhmpeitä. En lue siis noita muitakaan, jos meno jatkuu samana niissäkin.

    "Kaikki se valo" taas oli parempi, vaikka jotekin jäin miettimään että saiko se kirjoittaja kuitenkaan kerittyä sitä niin hyvin kasaan kuin alun ja keskiosan tarinankuljetus olisi olettanut?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ole lukenut vielä "Valoa", Herra Kamera saa kokeilla ensin!

      Poista
  2. Sama pettymys tuohon de Rosnayn kirjaan, jonka minä kuin Avain-nimisenä vuosia sitten. Siinä oli kaikki ainekset ja raadollisen koskettava tarina, mutta tolkutonta turhaa sälää mukana, fokus katosi. Jätän huonoksi kokemani kirjat surutta lukematta, tuon luin loppuun, ihmettelen sitä itsekin. Miksiköhän kirjan nimi on muutettu? Ei mielestäni edes parempaan suuntaan. Katsoin tuon elokuvana myös jokin aika sitten, Kristin Scott Thomas pääosissa, mutta muistaakseni leffakaan ei oikein vakuuttanut eli oli suhteellisen uskollinen alkuperäistekstille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietinkin juuri miten elokuva on mahdettu toteuttaa.

      Poista
  3. Tottakai rannassa pitää olla kasa kirjoja ja papereita, eihän siellä voi loikoilla noin vaan joutilaana :-) Jos de Rosnay oli pettymys niin voin ehdottaa vastapainoksi palestinalaiskirjailijaa Susan Albuhawa. Luen parhaillaan hänen "The Blue between Sky and Water" http://www.amazon.com/The-Blue-Between-Sky-Water/dp/1408865114
    Kaunis kansi ja sisältö vaikka kertookin hirveistä asioista mutta jotenkin poettisella tavalla. Eli miten kävi kuin Holocaustin juutalaiset miehittivät Palestina... mitään ei ole ikinä mustavalkoista (paitsi sisustuksessa) ja kaikilla on ainakin kaksi puolta.

    VastaaPoista

"Talk to me Harry Winston, tell me all about it!"