16.10.2016

Rakastan

Torstai-iltana se tapahtui, paria päivää vaille kahden viikon rajapyykin kohdalla. Kuulin itseni huudahtavan minkä syömiseltä kerkesin, että RAKASTAN tätä paikkaa, RAKASTAN näitä tyyppejä. Se oli kuin pieni räjähdys.

Tunne oli ehkä niin vahva, koska se oli syntynyt ristiriitaisuuksista, omien ennakkoluulojen kanssa kamppailun kautta, kypsynyt hitaasti, mennyt vähän salaa ihon alle. 

Rakastan tätä syömisen meininkiä. Sitä, että tilataan pieniä lautasellisia kaikkea ja tinakannullinen viiniä, sen sijaan että jokainen ottaisi alkuruoan, pääruoan, jälkiruoan ja 16 cl rieslingiä. Sitä että pöytään levitetään paperi, kaikille katetaan vain pienet lautaset, haarukat ja jalattomat lasit, ja keskelle pamautetaan vesikarahvi sekä kimpale leipää. Rakastan sitä, että syödä voi milloin vain, mitä vain. Torilla on katoksen alla vaatimaton kanttiini, jossa kiskotaan kello yhdeksältä aamulla avotulella käristettyjä souvlaki-vartaita ja huuhdellaan ne ouzolla alas. Haluan sinne kuollakseni.

Rakastan sitä, että ihmiset ovat koko ajan ulkona, yhdessä. Mummojen piiriä penkeillä talojen seinustalla. En ole kuuna päivänä missään maailmassa nähnyt näin paljon kahviloita ja tavernoita kuin täällä, ja ne ovat aina täynnä. Rakastan iltoja, jolloin ulos lähdetään vasta yhdeksän jälkeen ja istutaan kiireettä sametinpehmeässä, pihkantuoksuisessa yössä huolettomina kuin peipposet. 

Rakastan tätä jatkuvaa mölyä. Nukun paremmin kuin koskaan, vaikka kajahtanut korttelini mesoaa tauotta yötä päivää. Itse asiassa heräsin viime yönä hetkeksi klo 5 siihen, että oli niin hiljaista, että pelotti. Nukun kuin vauva äänimatossa, joka on sekoitus kovaäänistä käheää puhetta, undulaatteja, koirien hauketta, omaan ääneensä rakastuneita pappeja, moottoripyöriä, vesiletkuja, television tietokilpailuja, lemmentöitä, sirkkeleitä ja pakoputkien pauketta. 

Rakastan asuntoani keskellä kaupunkia. Rakastan makuuhuoneeni nunnaluostarimaista tunnelmaa, lakattuja puulattioita ja rottinkikalusteita, rakastan karun olohuoneen nurkkaan sisustamaani sohvaryhmää. Rakastan etuparveketta, josta näen kadulle, jonka keskellä on kirkko ja kirkon takana maauimala täynnä mekastavia lapsia. Rakastan pölyistä ja kapeaa takaparveketta, josta katselen pyykkinaruilla lepattavaa elämää, muureilla nukkuvia kissoja, sitä yhtä puuttuvaa asuntoa vastapäisen talon neljännessä kerroksessa. Lepakoita, jotka halkovat ilmaa lämpimässä yössä. Rakastan jopa mintunvihreää keittiötä, jota on vähän teipillä paikkailtu ja joka näyttää avaruuselokuvan komentosillalta (se on rakennettu jälkeenpäin). Uuni on korkealle nousevista mustuneista jäljistä päätellen syttynyt joskus palamaan, jääkaappi sirisee ja paukahtelee ja lähtee kohta lentoon. Rapussa on lamppu palanut, sitä ei kukaan kai aiokaan vaihtaa. Käännän avainta avaimenreiässä öisin puhelimen taskulampun valossa. Tiedän jo nyt, että minun tulee tätä kaikkea ikävä.

Rakastan vuokraemäntääni, joka tuo minulle pinaattipiirakkaa, oliiviöljyä, oliiveita, viinirypäleiden mäskistä tehtyä, pähkinöillä koristeltua jälkiruokaa, tomaatteja, munakoisoja, paprikoita, sitruunoita ja ihmeellisiä hedelmiä, joita en tunnista. Rakastan tavernaa nimeltä Platanos, joka on on ollut paikallaan plataanin alla aina, ja jossa istuu vanhoja miehiä sinisissä villapuseroissa, nuoria leiskuvahiuksisia tyttöjä ja jossa pitkässä pöydässä juodaan Fix-olutta ja hoilataan kitaran säestyksellä rebetikaa. Rakastan ihmeellisiä kivivilloja, joita kaupungissa on jäljellä 1800-luvun lopulta. Niistä osa on hylätty ja niiden sisällä kasvaa salaisia puutarhoja, jotka näkee jos kurkistaa lahonneiden ikkunaluukkujen välistä. Erityisesti yhteen olen ihastunut, tässä ihan lähellä, vanhaan tupakkatehtailijan taloon.

Rakastan sitä, että pärjään, etten pelkää, että uskalsin. Rakastan sitä, että tänään olen valtavan onnellinen.

Juuri nyt kotikadun päässä puistossa on tsipouro-juhlat.Tsipouro on noin tuhat vuotta vanha grappaa muistuttava viinaksinen (kaikki täällä on vähintään tuhat vuotta vanhaa) ja miksei sitä nyt juhlittaisi lapsosten kanssa sunnuntaiaamuna. Tanssivat myös ympyrää jalkojaan viskoen, näen sen tästä parvekkeelta, jossa istun valkoisella muovituolilla haalistuneen ja rispaantuneen katoksen alla vielä näin iltapäivälläkin yöpaidassa ja varvastossut jalassa ja kirjoitan. Sanomalehden mainoksessa luki "niin paljon tsipouroa kuin jaksat juoda". Buzuki soi, laulu vaikertaa ja kiemurtelee jonnekin rintalastan taakse. Savu kantaa taivaallisia tuoksuja pitkiltä paperiliinoilla katetuilta tiskeltä.

Olin jo päättänyt, että pysyn tänään aloillani ja tylsistyn, sillä kirjoittaminen kumpuaa minusta näköjään vain tyhjyydessä. Olen ajatellut, että kenties on parempi, että asun pimeyden maassa, sillä muuten en ehkä saisi koskaan mitään aikaiseksi. Valo ja lämpö saavat minut hilpeäksi, ulospäinsuuntautuneeksi ja uteliaaksi ja silloin kirjoittaminen jää.

Toisaalta olen vasta täällä ymmärtänyt, kuinka paljon vihaan valottomuutta ja kylmyyttä, ja mykkiä kuulaotsaisia raivopäitä, joita meillä jostain nykyään sikiää. Ehkä kuitenkin kipaisen puistoon ja ahmin yhden pita-leivän grillatulla kanalla ja keikutan varovasti varpaitani musiikin tahtiin. 

Paluu hiljaiseen, marraskuiseen Hankoon voisi olla vaikea, ellei siellä odottaisi rakkaus, valoista kirkkain.

Filakia, eli suukkoja teille kaikille sunnuntaihinne, erityisesti sen yhden rapistuneen valkoisen kivitalon väelle Suomen eteläisimmän bulevardin varrelle.

Päivän kirja: Ritva Hapuli, Matkalla kotona- Kyllikki Villan matkapäiväkirjoista (Faros)
"Ehkä se on matkan idea. Itsensä koetteleminen"

21 kommenttia:

  1. Ihanaa että uskalsit <3 mäkin niin haluaisin uskaltaa.

    VastaaPoista
  2. Olen kirjoittanut tuon Villan sitaatin matkapäiväkirjaani erään kerran jos toisenkin. Samaa mieltä.

    Kreikka kuullostaa- ei näytä- kovin paljon Italialta, etenkin äänimaailmansa puolesta.

    Ja muutoinkin, kaikki niin tuttua. Kaikki tuo tunne ja pakahtuminen.
    Ihanaa, että olet siellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllikki Villalla on NIIN hyviä huomioita matkustamisesta!
      Ihanaa olla täällä.

      Poista
  3. Minä tunnistan tuosta niin paljon. Ja senkin, että sitä voi rakastaa tuota kaikkea yltäkylläistä ja sitten tätä mykkää, kylmää, pimeää ja hiljaista, sisäänkääntynyttä maata ja kansaa, jossa nyt elän:D. Minä taidan vieläkin hengähtää kaikkien niiden yltäkylläisten vuosien jälkeen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minäkin maatani rakastan, se on vain se pitkä pimeys, joka ahdistaa.
      Totta tuo, että välillä tuntuu, että tästä kaikesta täytyy saada hengähdystauko, on niin ylenpalttista muuten. Silloin menen tuonne keskustan H&M:n iikkeeseen seisomaan, se on lähimpänä jotain tunnistettavaa täällä :D

      Poista
  4. Kiitos tästä ihanasta rakkaudentunnustuksesta! Montaakin kohtaa tekisi mieleni kommentoida, mutta toteanpa vain että

    Kyllikki Villan kirjoista saa usein lohtua ja inspiraatiota, niihin pitää palata tasaisin väliajoin

    Kreikan-matka alkoi yhtäkkiä kiinnostaa (ehkäpä se on muuttunut niistä 80-luvun ajoista, jolloin siellä ainoan kerran kävin - tai sitten olin väärässä paikassa, väärässä seurassa!)

    Vastakohtia oppii arvostamaan iän myötä: vietän paljon aikaa yksin vaikka viihdyn myös seurassa, rakastan niin Lapin erämaita kuin vanhan Euroopan nuhjuisia kaupunkejakin, nautin syksyn pimeydestä ja kesän kuulaista öistä (niitä mykkiä kuulaotsaisia raivopäitä en vielä ole oppinut hyväksymään, mutta ehkä sekin aika vielä koittaa...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että tämä on hyvin erilaista Kreikkaa kuin perinteisten matkakohteiden Kreikka, kokeile ihmeessä!

      Nautinhan minäkin syksystä ja talvesta ja armollisesta hämäryydestä, kun vain se pimeä kausi ei olisi niin pitkä...

      Poista
  5. <3 Sinulta lukisin mielelläni koviin kansiin sidotun matkakirjan, vaikka ihania ovat nämäkin sivut, kiitos.

    VastaaPoista
  6. Upea rakkaudentunnustus! Tunnistan kaikki hekumalliset hetkesi siellä ja tartutin itseeni kuumeen. Nauti täysillä matkastasi ja jos koetteleminen on hilpeyttä ja varpaiden napsahtelua iloisen musiikin tahtiin, niin anna koetella kunnolla. Noilla rakkaudenenergioilla täytettynä solut ovat nuorekkaita läpi pimeän ajan... no ainakin loppuvuoden =)

    VastaaPoista
  7. Ihanaa että rakastat! Kreikka on osa minun sielunmaisemaani, mutten ole koskaan ajatellut, että voisin lähteä sinne yksin. Voisin! Pitäisi!

    VastaaPoista
  8. No niin, siellä sitä liidellään kastanjapöllyissä! Minäkin rakastuin ihan välittömästi siihen paikkaan ja niihin ihmisiin, kun tätä luin.

    Belgian Lempi

    VastaaPoista
  9. Juuri tätä on elämä.
    Ihmettelyä,
    Täyttymystä,
    Itsensä haastamista,
    Kiitollisuutta.

    Ja SEIKKAILUA!


    Ja kaiken ylle kohoaa suojeleva, sametinpehmeä,
    pihkantuoksuinen yö...


    Nikadora

    VastaaPoista
  10. Minä RAKASTAN tekstiäsi, tätä blogia ja varmaan kyllä sinuakin. Ja tietenkin rakastan Kreikkaa. Se pitää elää, sitä ei voi koskaan täysin selittää, vaikka erittäin lähelle pääsitkin.

    Terv. Salainen ihailija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet oikeassa, selittää ei voi. Tässä maassa on kaikuja aikojen alusta, palavaa vimmaa ja jokapäiväisiä paradokseja, niin että olen tulla hulluksi kun tämä kaikki täyttää ääriään myöten. Salaisen ihailijat ovat ihania.

      Poista

"Talk to me Harry Winston, tell me all about it!"