UUSI OSOITE ON ANNAPALAAANNA.FI
6.2.2017
5.2.2017
Ranskalainen makkarapata
Sunnuntaiaamu valkeni uskomattoman kauniina. Harmaana, mutta kevyen lumipeitteen ansiosta suorastaan säkenöivänä, puhtaana kuin uuden muistikirjan ensimmäinen aukeama. Puut piirtyivät taivasta vasten, lumi teki oksiin efektit. Lähdimme kävelemään rantaan, jossa meri lelli hiekkarantaa pehmeillä, jähmeillä aalloilla.
Mikään ei ole ihanampaa kuin tulla pikkupakkasesta kotiin naama jäässä, jalat kävelemisestä hellinä, päivän reippailun suorittaneena ja kaataa lasiin tilkka punaviiniä ja aloittaa pataruoan väkertäminen. Se tuoksu!
Ranskalainen makkarapata
Kuullota padan pohjalla öljyn ja voin vaahtoavassa seoksessa ronsikisti pilkottua punasipulia ja reilusti kokonaisia, veitsenlappeella murskattuja valkosipulinkynsiä. Heitä mukaan 1 kokonainen, ehjä chilipalko sekä pari oksaa rosmariinia.
Ruskista sipuleiden kanssa lopuksi herkkusieniviipaleita.
Lisää viipaloidut makkarat. Minulle oli Lidlin Ranska-viikoilta ostettuja aavistuksen savunmakuisia Diots de Savoie -possumakkaroita.
Kaada pataan pari tölkkiä Muttin kirsikkatomaatteja ja tölkkien huuhteluvedet. Lisää vähän tomaattipyrettä. Seuraavaksi pataan lorahtaa tilkka punaviiniä.
Mausta suolalla, mustapippurilla sekä kuivatuilla Provencen yrteillä. Lusikoi joukkoon myös karkeaa Dijonin sinappia, se sisältää kokonaisia sinapinsiemeniä.
Ihan lopuksi vielä pari purkkia isoja valkoisia papuja.
Laita pata uuniin muhimaan ja valmista sillä välin perunamuussi sekä vihreä salaatti.
Kun nostat padan pöytään, koristele se vielä runsaalla persiljalla.
Bon appétit muruset!
Huomenna maanantaina se tapahtuu, blogi muuttaa ja muuttuu! Uuden osoitteen löydät täältä tutusta osoitteesta, postaan kyllä näyttävästi uudistuksesta. Tämä vanha blogi pysyy avoinna ja tallella ja ohjaa perille. Seuraa myös blogin Facebook-sivua ja Instagram-tiliä. Niidenkin nimet tosin vaihtuvat koska blogillakin on pian ihan uusi nimi. En takuulla nuku ensi yönä...
3.2.2017
Tilan tunnetta
Kreikkalainen, vuonna 1924 syntynyt arkkitehti Nicos Valsamakis on suunnitellut eleettömän näyttäviä rakennuksia vuosikymmeniä, edelleen hyvin perinteisin menetelmin (jos kynä sellaiseksi lasketaan), omille ajattomuuden periaatteilleen uskollisena.
Hyvin harmonista, usein luontoon kurkottavaa kaikessa moderniuudessaankin, hillittyä, silti voimakasta.
Vaikka rakastankin kahjoa kotitaloani, joka on värikäs, runsas ja rönsyilevä, välillä kaikki tämä saa haukkomaan henkeä ja kaipaamaan pelkistettyä tilaa, tyhjyyden tunnetta.
Mielettömän kaunista. Kiveä ja puuta. Huokaus.
Ja sitten taas kuitenkin riehaannun tuosta sinapinvärisestä samettisohvasta ja katonrajan kirjahyllystä. Ei nyt liian tyhjää kumminkaan!
Lisää kuvia löydät Yazterista.
Meidän kesäkuun Kreikan kämppämme on löytynyt. Mitään huimaa arkkitehtuuria, vanhaa tai uutta, ei ole odotettavissa, mutta merinäköala ja ehtymätön pääsy oliiviöljy- ja viinitynnyreille kuitenkin!
2.2.2017
Vastarannan kiiski
Ja jos #hygge on in, niin muutun toimeliaaksi työnarkomaaniksi ja kiskon kireitä vaatteita päälle ja korkokenkiä jalkaan lähteäkseni tuuleen ja tuiskuun olemaan tehokas. Teekannun heitän ikkunasta ulos.
Uusia kirjojahan en melkein ollenkaan voi lähestyä tästä samasta syystä. Siksi luen vain Lippe Suomalaista vuodelta 1982. Ja kuulkaa ihan rauhassa saan sitä lukea, siitä ei koskaan kohkaa kukaan. Kuuntelen Politiikkaradiota jos muut katsovat Downton Abbeytä, ja Frendejähän en suinkaan katsonut 90-luvulla, vaan katson sen nyt. (Muotihan on joka tapauksessa sama, mutsifarkut.)
Nyt olen hiukan liukunut sivuraiteille, sillä yöpöydälläni nököttävät niin uusin Mazzarella kuin Haahtelakin, sekä harvinaisen ontuvasti kirjoitettu Elizabeth Gilbertin Big Magic, jota en voi lukea iltaisin, koska kiihkeydyn niin valtavasti luovuusmielessä. On minulle liikaa, se kirja. Onneksi kirjastosta löytyi euron poistopöydästä montakymmentä vuotta vanha Rivieran matkaopas, jossa kerronta on sivutolkulla ajatonta sekä verkkaista.
Jos linnoitus ja merimuseo ovat lounastunnin takia suljetettuja, kuten usein tuntuvat olevan, vallimuureilta on hyvä näkymä pohjoiseen kattorivistöjen ja kirkon muodostaman etualan yli Saint-Trpezin lahden välkehtivään sineen, jossa purjeveneet lipuvat ristiin rastiin pitkin salmea valkeat purjeet lepattaen, moottoriveneet pyyhältävät eteenpäin jättäen jälkeensä kirkkaan valkoisen vanan ja suuret luksusjahdit kimaltelevat auringonpaisteessa, edeten hieman rauhallisemmin. (...) Saint-Tropez on oman alueensa herra ja hidalgo.
Minulla on teoria: jos jokin ravintola mainitaan vanhoissa matkaoppaissa, ja se edelleen on voimissaan (ja samassa omistuksessa), on se kokeilemisen arvoinen. Trendipaikat testataan toki myös, mutta vereni vetää klassikoihin. Huhtikuisen Cannesin listalle pikkuopuksesta päätyi Le Caveau, johan se mainitsi aikoinaan Le Capitaine'kin.
Toinen teoria: aina kuin Sephoran ripsari vetelee viimeisiään, kuin ihmeen kaupalla saan mahdollisuuden lähteä Ranskaan.
En enää muista mihin olin päätymässä koko jutustelullani. Kävin tässä välissä tarjoilemassa laumalleni falafel-pyöryköitä ja tomaattisalaattia. Olen nakutellut uutta blogisivustoa koko päivän, perfektionisti minussa riehuu kuin pieni apina ja tekee koodariparastani hermoraunion. Silti tiedän, että aavistuksen keskeneräisenä se kaikki kannattaa puskea maailmaan, sillä vasta meidän yhteinen käyttömme kertoo viimeisten viilausten paikat. Ehkä tuikkaan saitin ilmoille huomenna, ehkä viikonloppuna, viimeistään ensi viikon alussa. Sitten vaihtuvat siis myös erinäisten tilieni nimet, koska blogillakin on ihan uusi otsikko. Pyydän, koittakaa pysyä kärryillä. Kaikesta tämän hetken kauhuntunteista huolimatta tiedän, että siitä tulee kiva ja kaunis, ja että meillä tulee olemaan siellä hauskaa yhdessä.
Vaikka en tahdo saada enää väsymykseltä sanaa suustani, saati sormistani, haluan kertoa vielä tämän.
Kaukainen ystäväni on tulossa keväällä Hankoon ja minä kutsuin heidät aperitiiveille. Hän lähetti minulle vastausviestin, joka - niin uskon - on maailman kaunein lause. Siis kyllä, vielä kauniimpi kuin aja hiljaa sillalla. Lause meni näin:
Mieheni on samppanjankeräilijä, eli ehdotan että tulisimme pullo kainalossa juomaan kanssanne maljan kevään kunniaksi.
Voi kyllä, VOI KYLLÄ!
Kuva: Olivia de Havilland täytti viime vuonna 100 vuotta, kreisiä!
31.1.2017
Pitkä, pimeä talvi
Siihen on ikuistettu Emma Lazaruksen runo, joka on vastaanottanut yli 100 vuotta miljoonia matkustavaisia ja siirtolaisia kaikkialta maailmasta.
Give me your tired
your poor
Your huddled masses yearning to breathe free...
Sen näki, jos osasi edes lukea, myös vaarallisina ja väkivaltaisina alkuihmisinä, lähes pohjasakkana pidetty epäilyttävä kansa.
Suomalaiset.
Lue lisää: The Finns, Ethnic Diversity and the peopling of Michigan's Copper Country, Michigan Technological University, via IS.
Kylmänkauniit kuvat ovat toki Hangosta!
30.1.2017
Pastaa ja pippuria
ei huvita ollenkaan laittautua
pukeutuu suurimpaan ja mustimpaan villatakkiin
ei halua kauppaan tahi ihmisten ilmoille
Silloin pengotaan ruokakomeron takarivistä puolikas pussillinen spagettia, täytetään pippurimylly ja nostetaan jääkaapista juustonkannikat ja voilohkare lämpenemään. Koska perhe on piloille hemmoteltu, kutsutaan ruokalajia kauniilla italialaisella nimellä cacio e pepe, sillä spagua mustapippurilla saattaisi antaa heille sen kuvan, etten muka olisi panostanut heidän ruumiilliseen ravitsemiseensa.
Cacio e pepe
Keittele hyvin suolatussa vedessä spagetit al denteksi tai jopa piirun verran sen alle.
Nosta kauhalla vähän keitinvettä talteen.
Valuta spagetit (ei liian huolellisesti, keitinvettä saa jäädä) ja kumoa takaisin kuumaan kattilaan.
Heitä spagetin joukkoon pari voikimpaletta, rouhi rutkasti mustapippuria ja lisää keitinvettä, jos tilanne vaatii. Tarkista myös suola.
Lisää kourallinen raastetusta juustosta (pecorinoa, parmesania tai gran padanoa, tai näiden sekoitusta) spagetin joukkoon, mutta säästä suurin osa pöytään.
Tarjoile heti.
Joskus yksinkertainen vain on parasta.
29.1.2017
Wild Things
Ihanan villit viikonloppukimput löydät Erottajan Wild Things Helsinki -kukkakaupasta, Urban A:n kainalosta. Kiitos vinkistä Ira!
Menolippu
En ole vielä onnistunut deletoimaan itseäni koko maailmasta, täällä ollaan. Blogiuudistus etenee, eikä edes hitaasti ja varmasti, vaan aika nopeasti ja kiihkeästi. Tuntuu niin oikealta. Silti kaikki kestää (tietysti) kauemmin kuin olin ajatellut, valmistuminen tammikuun aikana on alkuperäisistä uhoiluista huolimatta jo haudattu haave. Jaksatteko odottaa? Minä melkein en.
Viikonloppu oli mahtava. Painelin jo perjantaina Helsinkiin, heitin laukkuni hotellille ja syöksyin tapaamaan ystäviä. Drinkkejä, ruokaa ja vimmattua käsillä huitomista, loppuilta osaavan dj:n varmoissa käsissä. Niin hauskaa! Bas Basin viinibaari on muuten vielä ravintolaakin mainiompi, varsinkin jos parkkeeraa baaritiskille.
Seuraavana aamuna lojuin voipuneena ja kylpytakkiin kääriytyneenä hotellin puhtaanvalkoisissa lakanoissa aamiaistarjottimeni vieressä ja etsin laiskasti puhelimestani edellisillan biisejä, kun ensin respasta soitettiin, että sun mutsis on täällä ja vähän ajan kuluttua tuli faija. Makasimme kuin nakkimakkarat rivissä ja kiistelimme politiikasta ja lounaspaikasta. Mutsi pölli huoneesta suihkulakin ja faija heitteli mutsia kirsikkatomaateilla. Olin tulla hulluksi.
Olin joka tapauksessa jotenkin järkyttävän onnellinen kun lopulta istuin Hangon junassa, sekopäisen suloinen ja villisti tuoksuva kukkakimppu kaikkien muiden kamojen lisäksi varovasti kainalossa. Joistakin ystävistä vain saa niin paljon virtaa, että sitä kipinöi monta päivää. Ruokimme toistemme vimmaa, syötämme toisillemme serpenttiiniä.
Siitäkö se sitten johtui, että olin vielä tänä sumuisena sunnuntainakin riehakkaalla tuulella. Tein sen mistä olin vasta salaa haaveillut: keräsin lentoyhtiön ostoskoriin pelkkiä menolippuja kesäkuiseen Kreikkaan. Ajatus siitä, ettei paluupäivää tarvitse päättää, että matka voi jatkua ties minne ja ties millä kokoonpanolla, ja että kaikki on mahdollista tuntui kutkuttavalta.
Hassua. Olen aina ajatellut, että jos vain kaikki langat ovat tiukasti käsissäni voin hengittää helpoiten. Mutta ei se aina niin mene. Jos jättää tilaa seikkailulle, onkin yhtäkkiä ihan hirveästi happea.
Joskus se, että kaikki on vähän auki, onkin kaikkein rauhoittavinta.
24.1.2017
Yö Matissen talossa
Tästä lumouduin tänään.
Kun toinen maailmansota riepotteli Henri Matissen palvomaa Nizzaa, siirtyi hän muutamaksi vuodeksi (1943-1949) asumaan sisemmäksi Provencen sydämeen, Venceen. Kaunis kivirakennus sai nimen Le Rêve eli uni, unelma. Talossa oli viihtyisää ja rauhallista, vaikeasta sairastelusta kärsinyt Matisse luomistuulella. Erityisesti häntä inspiroi (jokapäiväistä riemua tuottavan Rivieran valon lisäksi) ranskalaisen parvekkeen takana kasvava valtava palmu. Sen hän halusi vangita! Palmu innoittikin moniin découpage-töihin, joihin Matisse oli hurahtanut oltuaan pitkään sairasvuoteen omana.
Aika Villa Le Rêvessä poiki myös Vencen kyläläisille kauniin muiston: La Chapelle du Rosaire-kappelin kaikki yksityiskohdat itse rakennusta lukkunottamatta ovat Matissen käsialaa.
Mutta se lumoutumiseni syy: sinä voit nykyään yöpyä siinä samassa, viehättävässä talossa! Villa Le Rêve on vuokrattavissa, ei tosin ihan vain yhdeksi yöksi, mutta viikoksi kerrallaan. Tilaa on peräti kahdelletoista taiteelliselle, ateljee-huoneita maalaustelineineen kolme. Palmut puutarhassa tuskin ovat enää samoja, mutta valo on…
Päivän kirja: Henri Matisse, The Cut-Outs, EMMA-shop.
Lue lisää: Vierailimme Musée Matissessa, vuonna 2015.
23.1.2017
Just nu
Aloitin joskus (maanisessa vaiheessa) juttusarjan Kirjatoukka haastattelee, joka on vähän unohtunut, mutta jonka haluaisin taas elvyttää. Tunnen niin hämmästyttäviä TYYPPEJÄ!
Koska haluan juuri nyt tehdä haastattelun, eikä minulla ole ketään muita hämmästyttäviä tyyppejä tässä käden ulottuvilla kuin minä, niin haastattelen itse itseäni. (Mieheni sanoi puhelimen päästä lakonisesti että siinä on sisällöntuotanto kohdillaan.)
Ja koska alan oppia, en rupea liikoja ponnistelemaan vaan menen sieltä mistä riman alta mahdun ja otan kysymykset suoraan Sverige ELLEn juttusarjasta Just nu!
Eli (pinnalla?) juuri nyt:
... vaateostos
AC/DC t-paita, harmaa, eli lasketaan värikkääksi.
... biisi
Paul Simon, Still Crazy After All These Years. (Tietoa, jota ilman ette voi elää: pidän tosi paljon Paul Simonin Greatest Hits Etc -levyn, siis LP-levyn, kannesta. Vähäeleinen, sanoisin.)
... leffa
Haluaisin seuraavaksi nähdä Patersonin. En tahdo päästä yli siitä miten surkea elokuva Kaikenkattava kauneus oli, pateettisuuden huipentuma. Uudemmista leffoista jos puhutaan. Muutenhan katson vain vuoron perään Woody Allenin Annie Hallia ja Miehiä ja vaimoja.
... kirja
No nyt on aika monta taas kierroksessa. Mutta just nu kiehtoi tämä, Les SMS des Grands Écrivains, vaikka yleensä mua ei ollenkaan kiehdo tämmöiset pelleilyt ja sitä paitsi kirjassa on ruma kansi.
... ruokaekstaasi
Kun ymmärsin, että sen sijaan että otan listalta aina jonkun annoksen, jossa on ranskalaisia perunoita (koska rakastan ranskalaisia perunoita), voinkin ottaa ihan mitä vaan PLUS ranskalaisia perunoita. Kuten vaikka lauantaina pursiseuran ravintolassa vuohenjuustosalaatin JA pienen lautasellisen ranskalaisia perunoita (ihan kuin kotona Pariisissa!). Elämänlaatuni parani 78 %.
... tanssilattia
Helppo! Kotikadun merimieskapakka Grönan, jossa hypin lauantai-iltana mahtavan Kun vanha laulu soi -teatteriesityksen karonkassa.
... matka
Me ranskavillaihmiset (kiitos termistä lukijalle!) lähdemme taas huhtikuussa Rivieralle kevättä haistelemaan. Olen niin onnellinen, että itkettää kun ajattelen appelsiininväristä huonetta, pientä sänkyä, natisevia ikkunaluukkuja ja näkymää, joka niiden takana aukeaa.
... lempiappi (applikaatio)
Yle Areena, Momondo, kuukautiskalenteri Clue (elämäni on niin jännittävää...), Notepad...
... tv-sarja
Seinfeld.
... lähetetty sms
"Sanoi Freud never."
(Mutsille.)
... vastaanotettu sms
"Me mennään jaakopin kaa handelii, ei oo meillä annelii, joka vaan lämmittää kiisselii."
(Paku-Ville ja Jaakoppi meni lounaalle mutta mä en päässyt mukaan kun mulla oli liikaa töitä ja vanhaa keittoa.)
... googletus
Francoise Sagan les voitures (autot). Ja löysin tämän, Saganin kaahailemassa Pariisissa pienellä, valkoisella kopperolla!
... kyyneleet
Viime aikoina ei ole ihan hirveästi tarvinnut surusta tai kiukusta itkeä, ehkä liikuttumisesta ennemminkin, milloin mistäkin.
... huutonauru
Lauantaina ainakin naurettiin vatsanpohjasta ystävien kanssa, ja mieheni, lapseni ja mutsini saavat minut joka päivä hyvälle tuulelle, silloin milloin eivät hulluuden partaalle.
... girl crush
Kyllä ne noita ranskattaria ovat... Caroline de Maigret, Garance Doré, Jeanne Damas, Lou Doillon... Ja tietysi Mimi, vaikka hän onkin vain puoliksi ranskalainen.
... oivallus
Ei kannata jättää mitään tekemättä vain siksi että se on vaikeaa.
... muotielämys
En tiedä ovatko loputtomat mustat kaapuni mitään muotielämyksiä, mutta For Good Luck-nettikaupan hiutulat, ohuet hopeasormukset ja isommat, hassut korut iskevät ja lujaa.
... pettymys
Tunnen nyt riittämättömyyttä blogin uudistuksen edessä. Innostus, jolla aloitin, haalistuu, ja samalla rohkeus pakenee. En osaa, en pysty. Mutta silti kaikki kuitenkin etenee, puksuttaa, tapahtuu. On uskottava Belgian Lempin mummon mantraa: aina se jotenki menee. Siihen tukeudun päivittäin.
... kauneudenhoito-måste
Öljy-innostus jatkuu, kroppaöljy-rintamalla olen koukussa edulliseen mutta ihanan tuntuiseen ja tuoksuiseen H&M:n puolukansiemenöljyyn tyylikkään mustassa pullossa. Tätä hamstraan.
... juoma
Vesi. Vesi auttaa ihan kaikkeen. Ihon hyvinvointiin, unenlaatuun, stressiin, matalaan mieleen. Aamuun ja iltaan, lentomatkoista (tai baariteattereista) selviämiseen. Vesi kaunistaa. Hangossa on Suomen paras vesijohtovesi!
Tiedotus: Blogi muuttaa ja muuttuu kohtapuoleen, kunhan tähdet ovat suotuisassa asennossa. Pysy nyt kaikilla kanavilla kuulolla, ettet eksy.
20.1.2017
Kukkia ja Karlssonia
Jos eilinen olikin yhtä tanssia Dorothynä Ihmemaa Ozin kultaisella tiilitiellä, niin tänään taivaalle jo ilmestyivät mustat pilvet. Kirjaimellisestikin, aamun tapaamisista palatessani niskaani leijaili lentävää lakanapyykkiä muistuttava lumimyrsky ja vei ripsivärin lisäksi valonrippeet mennessään.
Mutta myös kuvainnollisesti.
Tänään mikään ei suju.
(Paitsi hei ensimmäisen laskiaispullan syönti kahvilassa, se sujui kyllä erittäin hyvin. Sain kermavaahtoviikset ja mantelimassan makuiset suupielet.)
Tänään olen ajatellut semmoista, että onneksi en ole presidentin vaimo. Enhän kestä ihmisiä noin kahta tuntia pidempään kerrallaan, en edes niitä kaikkein kivoimpia, saati sitten jotain tylsiä. Jos yhtäkkiä mieheni päättäisi heittäytyä esimerkiksi Amerikan presidentiksi, olisin pulassa. Tuommoinen virkaanastumispäiväkin, hohhoijaa. Näen turvamiehet hakkaamassa hädissään visusti lukittua naistenhuoneen ovea ennen kaikenmaailman kahvikutsuja, ja itseni istumassa puuterihuoneen sinapinkeltaisella samettipenkillä hengittelemässä kädet puuskassa, kiukkuisena, kirjaa Sakari Sirkkanen-kangaskassistani kaivaen.
Asia ei ole kovin ajankohtainen, mieheni ei ole presidenttiyteen päin kallellaan vaan on varsin tyytyväinen valokuvaajana. Mutta minä olen mestari varautumaan pahimpaan, jopa mahdottomaan.
Kun kysyin blogiuudistus-postauksessa että mitä jos kaikki menee ihan pieleen, te vastasitte
mitä jos kaikki menee hyvin?
Sanotaan nyt kuitenkin näin, että helposti se ei ainakaan mene.
Kaiken tämänkin otan opetuksena. Kuka on sanonut, että helppo on hyvä? Kaatuuko maailma, jos yksi blogi vähän takkuaa? Olenko minä muka maailman keskipiste? No okei, olen, mutta silti on mahdollista, että elämä jatkuu vaikka tämä kaikki veisi aikaa, olisi hankalaa, harmistuttaisi jotakuta, jäisi kököksi, osoittautuisi virheeksi... tai jotain.
Ja jos unohdamme hetkeksi blogiuudistuksen (emme unohda), niin sama: helppous ei ole tavoite, vaikeudet eivät ole aina huono juttu, virheet eivät maata kaada, kaikesta oppii ja loppujen lopuksi on ainakin aina viisaampi!
Löysin valitettavasti eilen illalla juuri ennen nukahtamista Sara Karlssonin (kyllä, me kaikki seurasimme häntä aikoinaan Lilyssä!) Minutes-blogin. Miksi minä tai ylipäätänsä kukaan enää tekisi koskaan yhtään mitään, jos yksi ihminen tekee kaiken näin seireenimäisesti ja kauniisti? Sisällöllisestikin hän paikoin on kuin Kirjatoukka 2.0 (plus tietysti kaikki tyylikkäät asiat).
Sara K. olisi täydellinen
Jatkan siis kriiseilyä. Menkää te sillä välin elämään ihanaa, ihanaa perjantai-iltaa, kultaset.
.... sillä mitä jos kaikki meneekin hyvin!
Tätä et tiennyt tarvitsevasi: seksikäs Dorothy-naamiaisasu. Hauskaa viikonloppua ;)
19.1.2017
Magique
Aamiaisen jälkeen pukeuduin pitsiin, levitin huulille burgundinpunaa, varasin uuden blogin verkkotunnuksen ja lähetin koodarille peukalon kuvan. Let's do this! Sitten lähdin toisiin palavereihin ja katkarapusalaattilounaalle, sovin tyttöjen illan Helsinkiin ja ostelin lentolippuja. Tuntui kuin jokaisesta päivän aikana otetusta askeleesta olisi jäänyt kultaa asfalttiin, jokaisesta näppäimistön iskusta tuprunnut taikapölyä.
Tämmöisiä päiviä osuu kohdalle harvoin, mutta niiden voimalla siirretäänkin sitten vuoria.
Uuden blogin nimi ei ole se, mihin olin jo päätynyt, vaan se vaihtui lopulta lennossa ja on teidän keksimänne. En ole varma onko se ikuisesti se oikea, aina minulle täydellisin, mutta juuri nyt se tuntuu niin hyvältä. (Puhun edelleen nimestä, en esimerkiksi miehestäni.)
Toivotan teille oikein ihanaa iltaa!
Lumoavan Hotel Magique-sarjan takana on amsterdamilainen graafikko Milou Neelen. Kyse ei siis ole ollenkaan mistään majoituksesta, vaan printeistä ja korteista, joissa on kaikessa yksinkertaisuudessaan jotain - niin - taikaa.
18.1.2017
Kevään korvan kirjoja
- Merete Mazzarellan Elämän tarkoitus. Koska Mazzarella on Suomen Didion.
- Joela Haahtelan Mistä maailmat alkavat. Koska rrrakastan Haahtelan kieltä.
- Irmelin Sandman Lilius, Sjutusen år, del III. Koska meidän tarinamme risteävät, me asumme Carl-Gustaf Liliuksen vanhassa ateljeessa. Irmelinin hurmaavaan työhuoneeseen kirjoituskoneineen pääset kurkistamaan täällä.
Ja sitten on tämä Jouni Inkalan runoteos Nähty. Elämä. (Aivan sairaan hieno nimi, miten kirjailijat keksivätkin nimet kirjoilleen?)
Mutta siis katsokaa tuota Elina Warstan suunnittelemaa kantta! Ihan sama mitä sisällä on (anteeksi Jouni Inkala), sillä jos kansi on noin jumalaisen kaunis, niin minä haluan!
Miten ihmeessä mä muuten olen ikinä keksinyt esimerkiksi lapsilleni nimet???? Tätä mietin viime yönä. Tää blogihommeli alkaa kadutttaa mua aika tavalla.
17.1.2017
Optimisti
Ainoa oljenkorteni on tämä Belgian Lempin mummon kannustava elämänohje:
AINA SE JOTENKIN MENEE.
Tämä on itse asiassa vähän sama juttu kuin se meidän takka. Pitääkö purkaa aina kaikki ja leuhottaa ennen kuin on mitään käsitystä uudesta? Ilmeisesti pitää, kun on minusta kysymys. Ei ole tietoa nimestä, ei blogialustasta, eikä kukaan graafikko huutanut hep haluan luoda ilmeesi, sinä inspiroiva olento. Eikä ole takkaakaan.
Olen pulassa, olen NIIN pulassa.
Mieheni on muuten ollut Pulassa, Kroatiassa (tai silloin se oli vielä Jugoslaviaa). Noin, katsokaa, osaan puhua muustakin kuin blogiuudistuksesta.
Meillä oli ihan mahtava viikonloppu. Perjantaina saimme syödäksemme kreikkalaisen illallisen, kun Kalamatan oppaani olivat Hangossa. Tottakai tarjolla oli tsatsikia ja horiatikia, he eivät olleet unohtaneet pakkomielteenomaista suhtautumistani noihin kahteen klassikkoon, mutta myös pitkään uunissa (ja punaviinissä) haudutettua, talvista lihapataa luumuin ja rusinoin. Makeaa, sakeaa, ihmeen ihanaa.
Lauantaina lorvimme aamun, venyimme aamupalapöydästä keittiön nojatuoleille, keittiön nojatuoleilta olohuoneen sinisille sohville. Levysoitin veivasi paatoksella luettuja ranskalaisia runoja, me kääntelimme lehtien sivuja sormet painomusteessa.
Ehdimme vain vaivoin kävelykadulle kirjakauppaan ja kukkakauppaan, molemmista löytyi viikonlopun sulostuttajia. Lounaan jälkeen katsoimme kissan kanssa Woody Allenin Husbands and Wives, jota rakastan ja jonka värimaailmaan ja interiööreihin holahdan kuin vasikka kevätlaitumelle. On mahdollista, että pientä unosta ilmeni elokuvan loppumetreillä, mutta se ei ole niin vaarallistä, näin sadannella katselukerralla.
Pimeyden laskeuduttua kävelimme vielä nimellisen lenkin, katsoimme sataman valoja ja ihmettelimme harvinaista, tuuletonta iltaa.
Ennen nukahtamista luimme sängyssä, puhtaissa, mustissa, rapeissa pellavalakanoissa. En tiedä parempaa tapaa päättää (lauantai)päivänsä.
Sunnuntaina tein avokadorisottoa, joka onnistui erinomaisesti. (Mikä ei tosin ollut kovin vaikeaa.)
Avokadorisotto
Alkuperäinen ohje K-Ruoka, alla ohje pienellä omalla veivauksella.
Tee perusrisottopohja lempireseptisi mukaan. Minä esimerkiksi pidän pieneksi pilkotusta sellerinvarresta risotossa sekä kuullotan sipulit ja sellerit (ja riisinjyvät) aina voin ja öljyn seoksessa.Todennäköisesti yliannostelen parmesania ja vasta ihan viime aikoina olen oppinut jättämään risoton tarpeeksi valuvaksi.
Pilko suureen kulhoon ainakin puolikas avokado per syöjä. Mausta avokadokeko sitruunanmehulla, suolalla ja mustapippurilla. Riivi joukkoon ainakin puska basilikaa.
Vaikka alkuperäisessä ohjeessa opastettiin toisin, me annostelimme avokadosalaattia risoton päälle vasta lautasilla.
Kuva risotosta löytyy Instagramin puolelta. Siellä komeilee myös hysteerinen jälkiruoka-annos, monsterijätski, joka koostui Kolmen Kaverin aavistuksen suolaisesta kinuskipähkinä-jäätelöstä, kermavaahdosta ja kinuskikastikkeesta!
Näillä eväillä olikin hyvä valmistautua tähän alkavaan viikkoon, joka on ollut jo nyt superantoisa, vilkas ja täysi, vaikka lempipäiväni tiistai vasta taittuu kohti keskiviikkoa. Jos se näin alkoi, mihin se voi päättyäkään?
Olen pitkästä aikaa optimistisella tuulella. Minä, kaikista maailman ihmisistä.
Lue lisää: Crosleyn levysoitin esitelty ensimmäisen kerran täällä.
15.1.2017
Blogi uudistuu, apua!
Nyt mä olen kyllä taas itselleni sopan keittänyt...
Menin hetken huumassa perjantaina ilmoittamaan Instagramissa ja facebookissa, että tammikuun aikana veivataan kuuden blogivuoden kunniaksi uusiksi koko blogi, nimeä ja ulkoasua ja kaikkea myöten.
Huh huh. Siis HUH HUH! Hulluko mä oon... No, yhtä varmasti kuin on saatava joka syksy kaalipataa, romahdettava joulun tienoilla tai koettava kevään kiihkeä kukinta Rivieralla, koittaa tammikuussa pakottava tarve pistää blogi mullin mallin.
Joka. Ikinen. Tammikuu.
Nyt se sitten tapahtuu.
Vaikka kaikille muille tämä on varmaankin nyt ihan että mitä se kohkaa, aivan sama, pikkujuttu, niin jostain syystä tämä on niin niin niin pelottavaa, että mahaan sattuu ja yöllä ei tule uni. Mitä jos kaikki pohjatyöni valuu hukkaan? Mitä jos kaikki katoaa?
Vaikein asia on tietysti nimi.
Heti kun olin päättänyt, että tällä kertaa se todella vaihtuu, kiinnyin hurmionomaisesti vanhaan kunnon Kirjatoukka ja Herra Kamera -nimeen. Siihen työnimeen, joka jäi blogin nimeksi, jota aina nimeä kysyttäessä jotenkin nolostelin ja selittelin ja mumisin huulen nurkasta, joka alkoi vaivata vuosi vuodelta enemmän. En tahdo olla enää mikään mato ja herroittelu on aina tuntunut vieraalta. Se, mikä nimi loppujen lopuksi on, minulla ei ole vielä aavistustakaan. Tai on liian monta aavistusta.
(Perhe on onneksi ollut avuliaalla päällä. Vai mitä sanotte lasten ehdotuksesta P.S. Muista hakea lapset? Mrs Jonesin Jonna taas keksi, että hakisin ideaa jostain coolista drinkin nimestä. Ainoa, minkä keksin, oli Sex on the Beach. Ehkei kuitenkaan, vaikka Hangossa ollaankin. Sen voin vannoa, että Kirjaperhonen se ei ainakaan tule olemaan!)
Seuraavaksi vaikeinta on kaikki tekninen. Sama blogialusta vai jotain muuta? Tekisi mieli uusiutua kivijalkaa myöten. Ja voinko vain vaihtaa some-kanavien nimet ilman uusia tilejä? Pystynkö infoamaan seuraajia tarpeeksi, ettei jengi ihan putoa kärryiltä kun nimi yhtäkkiä muuttuu? Missä kaikkialla olenkaan tällä nimellä, mitä kaikkea pitää muistaa?
Visuaalisuus on itselleni tosi tärkeää blogeja selatessa. Rakastan kun on kaunista. Saanko kaiken näyttämään siltä miltä haluan itsekseni, vai tarvitsenko apuja? Haluaisin apuja, olen kyllästynyt tekemään yksin. Haluaisin kokonaisen tiimin!
Haluan myös ottaa blogin vahvemmin omiin nimiini. Tämä on minun blogini, minun näkemykseni elämästä. Mies saa ja toivottavasti haluaa edelleen tuottaa jumalaista kuvamateriaaliaan, ja minä haluan muistaa olla siitä aina kiitollinen ja antaa kreditit sille jolle kreditit kuuluvat. Mutta minun blogini tämä on.
Haaveilen myös pikkupikkuriikkisestä nettikaupasta. Taidetta, porsliinisia nakkikulhoja, muistikirjoja, lempijuttuja. Mutta se on toki jo niin jännää, että huimaa. Ei puhuta siitä enempää. Itse asiassa, ei edes mietitä sitä nyt.
Saanko kysyä teiltä pari kysymystä, jotka auttaisivat minua tekemään päätöksiä? (Ja tyydyttäisivät uteliaisuuttani.)
1. Käytättekö arkistoja, esimerkiksi hakukentän kautta tai sivupalkin avainsanojen takaa? Mitä haette jos haette? (Tilastojen mukaan viismausteen reseptiä, mutta mitä muuta?)
2. Haluatteko, että kaikki vanhat jutut säilyvät? Minä haluan, minusta ne kaikki yli 2 200 artikkelia ovat ihan ylimaallisia helmiä, mutta olen vähän jäävi sanomaan.
3. Mistä pomppaatte blogiin? Ihan muuten vain avaatte suoraan osoitteen ja katsotte onko se inspiraation orja saanut mitään aikaiseksi vai sysääkö facebook-postaus teidät uusimpien juttujen pariin?
4. Miksi oikeastaan luette tätä blogia, mikä kiinnostaa eniten? Eivät ainakaan kirjat, jos tilastoihin on uskominen, mutta niistä fiilisteleminen jatkuu siitä huolimatta. Sitä en tiedä, hyväksytäänkö minua enää uudistusten jälkeen tai onko koskaan hyväksyttykään oikeiden kirjablogien joukkoon, mutta en tiedä mikä muukaan olen.
5. MITÄ JOS KAIKKI MENEE IHAN PIELEEN??????
6. MITÄ JOS KUKAAN EI ENÄÄ TYKKÄÄ MUSTA??????
7. MITÄ JOS MÄ ONNISTUN DELETOIMAAN ITSENI JOTENKIN KAIKKIALTA, EHKÄ JOPA FYYSISESTI MAAPALLOLTA??????
Belgian Lempin kommentti postaukseen Syy taukoon naurattaa mua yhä edelleen. Tässä se aavistuksen lyhennettynä, lihavoinnit minun.
Sillä muuttuu mikä hyvänsä, niin yksi pysyy. Kirjoittaja itse, maneereineen ja marinoineen.
* * *
"Rakkaus ja ilo ja kaikki nää on tosi hienoja juttuja. Mutta kyllä mä nostaisin siihen rinnalle tasaveroisina - ja itse asiassa lukijan näkökulmasta verrattomasti kiinnostavampana - mm. perusteettoman draaman, pikkujutuista kiukuttelun ja raivokkaan tohinan (viittaisin tässä vaikkapa taannoiseen havuja perkele- tunnelmiin, joista sitten sukeutui pieruhuumorilla höystetty melukylämäinen perheidylli).
En tietenkään mitenkään vihjaile, että Kirjatoukan blogissa esiintyisi mitään uhmakohtauksia, herkän taiteilijasielun "ja sitten mä menin viideksi päiväksi viltin alle nyyhkimään"- kriisejä. Ihan vaan noin yleisesti tuli etsimättä mieleen noi jutut tässä blogia lukiessa. Mä monesti just assosioin tollain ihan vapaasti...krohm...
(...)
Kirjatoukan sitruunaintoilut sen sijaan - anytime! Koska tiedän, että ennen kuin se on ehtinyt/muistanut laittaa blogiin jotain marmelaatirespetiä se on jo eksynyt luuhaamaan jonnekin "kukaan ei ole koskaan kuullutkaan, mutta ois PITÄNYT" taitelijan villaan tai heittelemään konvehteja eiku konfetteja tai sitten se on sohvannurkassa stressaamassa jostain käsittämättömästä, mutta just nyt maailman tärkeimmästä jutusta.
Itsensä ruoskimisesta voit kyllä luopua. Ota mut esimerkiksi! Vaikkapa tää kommentti. Yhtään en pinnistellyt ja näin hyvä tästäkin tuli! Voit lainata mun mottoa ja tutkistella sitä sydämessäsi. Miksi ponnistella, jos riman altakin mahtuu!"
- Belgin Lempi
P.S. Kaikille täällä salaa pyöriville mainostajille - turha yrittää! (Paitsi jos haluisitte mainostaa jotain mua kiinnostavaa kuten suomalaisia kulttuurilehtiä, lakritsia tai selluliittivoidetta, joka maksaa miljoonan eikä taatusti toimi.) Kirjatoukka tossa nyt höpisee, mitä höpisee, mutta oikeasti sitä ei kyllä kiinnosta pätkääkään väsätä runollisenhaikeaa postausta, jossa välillä syödään valmisnuudeleita purkista. Se vois kyllä olla kiinnostunut ilmaisista hotelliöistä, ravintolaillallisista tai matkalipuista. Tarjotkaa niitä! Mutta älkää sitten syyttäkö mua, jos se kirjoittaakin sitten siitä, miten se oli yrittänyt lukea jotain, mutta ei sitten pystynytkään ja luki loppujen lopuksi Lippe Suomalaista."
GIF via Design Taxi.
12.1.2017
Tervetuloa ikävä
Lapset, kuunnelkaa neroutta ja poimikaa tämä hedelmä:
Françoise Sagan, Tervetuloa ikävä. (Vielä kauniimpi ranskaksi, Bonjour tristesse.)
Bonjoooooouuuuuuuuurrrrrrrr tristeeeeesssssssssse...
"Huvittelun halu ja onnen kaipuu ovat ainoat selvät luonteenpiirteeni." (SAMA!!!!)
Françoise Saganin 18-vuotiaana kirjoittama teos on sensuelli ja pirullinen, Välimeren auringon läpeensä paahtama. Silkkaa aprikoosia ja merisuolan karvaamaa hiekkaa varpaiden välissä. Kuuma, tupakan tuoksuinen.
"Ei tätä kirjaa voi suositella seitsentoistavuotiaitten suomalaisten tyttöjen luettavaksi - sellaiseksi se on todella liian ranskalainen - mutta romaani on tottavie kakaran kirjoittamaksi hyvää työtä."
- I.O. / Työkansan Sanomat
Juuri siksi, suosittelen <3
Pakkopakkopakko nähdä: dokumentti "Françoise Sagan ja elämän kepeys", Françoise Sagan, l'élégance de vivre, Ranska 2015.
Luvussa juuri nyt: Denis Westhoff, Sagan et fils (Saganin pojan muistelmat)
8.1.2017
Sushi Bowl eli pilko, tyttö, pilko!
Katsoimme parhaaksi pysytellä aloillamme.
Niinpä meillä oli yhtäkkiä edessämme kokonainen vapaapäivä vailla suurempia suunnitelmia. Mutta päivä kuin päivä, yksi on varmaa: me olemme takuulla nälkäisiä taas jossain vaiheessa. Päätimme siis kokata yhdessä pitkän kaavan mukaan. Sekin hyvä puoli lasten kasvamisessa on, että keittiössä on vuosi vuodelta enemmän pilkkojia :)
Koska olimme jo virittäytyneet ruoan suhteen tietylle taajuudelle, oli menun makuumaailma jo suurinpiirtein selvillä, vaikkakin lipsahdimme vähän Korean naapurimaan puolelle. Teimme alkuun vadillisen sushimeininkiä ja pääruoaksi ohuen ohuina siivuina nopeasti paistettua, makeassa soija-mirini-valkosipulikastikkeessa marinoitua naudanlihaa.
Sushikulhon resepti on Richard McCormickin mainiosta kirjasta Tokio, ja sen ajattelin kanssanne jakaa.
Sushikulho
Tee ensin sushiriisi joko Tokio-kirjan reseptin mukaan tai sushiriisipakkauksen ohjetta noudattaen. Mausta ja laita jäähtymään viileään, ei kuitenkaan jääkaappiin.
Valmista Tokyo Gold -kastike. Tässä ohje suoraan kirjasta, jossa se on merkitty neljälle. Me teimme kyllä paljon reilumman satsin (ja joimme kannukaupalla vettä koko illan).
2 rkl riisiviinietikkaa
2 rkl greippimehua
3 rkl soijakastiketta
1 rkl vaaleaa seesamiöljyä
1/2 tl chiliä
1/2 tl raastettua inkivääriä
1 tl hunajaa
1 rkl hienonnettua korianterin vartta (me laitoimme korianteria valmiista yrttiruukusta)
1 rkl hienonnettua kevätsipulin vartta (ei ollut saatavilla meidän kaupastamme)
Sekoita kaikki ainekset. Voit käyttää sellaisenaan, tai lämmittää ennen tarjoilua.
Tykötarpeet:
Pilko avokadoa, kurkkua ja retiisejä, leikkaa saksilla merileväarkista ohuita suikaleita. Kirjassa kalana käytettiin savustettua lohta, meillä oli graavilohta (jep, jano). Huuhtele ituja tai versoja, kuten meillä tässä.
Kokosimme yhden annoskulhon kuvausta varten, mutta muuten asettelimme kaikki ainekset suurelle vadille. Kastiketta pohjalle, riisiä pediksi ja päälle kala ja kasvikset. Kastiketta jokainen sai annostella vielä pöydässä tarpeen mukaan, ja tarjolle laitettiin myös garia eli pikkelöityä inkivääriä sekä wasabia. Niin hyvää!
Lue lisää: Testissä Richard McCormickin Pariisi.
6.1.2017
Ranskalaisia ihanuuksia lahjaksi tai omaksi
Harmi vaan, että joulu meni jo. Toisaalta alkanut vuosi sisältää varmasti kaikenlaisia säkenöiviä juhlia meistä jokaiselle, tai niin ainakin toivon. Ihanat ja erityiset lahjat tai tuomiset löydät nimittäin pienestä puodista nimeltä Koopernu (tai siis kooPérnu), Helsingin Korkeavuorenkadulta.
Sillä mikä voisi olla ilahduttavampaa kuin paketista paljastuva ranskalainen vintage-yllätys?Käyttökelpoista, kaunista ja ainutlaatuista, astioista pieniin huonekaluihin. Kaupasta löytyy myös uniikkeja tekstiileitä, tuoksuvia saippuoita ja ihan kaikkea sellaista sipsutusta, jota ainakin minä toivoisin. Ja itse asiassa olen saanutkin täältä tuomisia, ystävämme ovat ostaneet meille noita pieniä metallikulhoja, jotka ovat vilahtaneet kuvissa ainakin täällä!
Tällä kierroksella ostin kamulle pari samppanjamaljaa ja itsekseni ihastuin noihin "Toi" ja "Moi" laseihin, joista näen jo itseni siemailemassa pastista Herra Kameran kanssa takapihalla, levysoitin uloskannettuna, korituolien natinassa. Siis kesällä. Hrrrrrrrrrrr.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)